J.P. Pulkkinen: Puhu Eevalle – muistanko oikein kun muistan väärin?

Kuusi päivää ja kolme elämää. Niistä yksi loppumassa. J.P. Pulkkisen Puhu Eevalle on kolmen sukupolven ketjun kuvaus. Eero Oksanen, Eeron äiti Eeva ja Eeron tytär Aino. Kuolemassa ei ole vanhin eli Eeva vaan Eero, 51-vuotias, ”mies parhaassa iässä”, kuten on tapana sanoa.

Minä olen elänyt hyvin. Eikö se riitä?

Enää ei riitä Eerolle itselleenkään. Kuolemantuomio on saatu, syöpähoidot lopetettu. Eero käy elämänvalintojaan ja elämän hänelle valitsemaa läpi. Menestynyt musiikkimoguli on ollut enemmän liikkeessä kuin paikallaan, viihtynyt paremmin poissa kuin läsnä, tutustunut tähtiinsä paremmin kuin tyttäreensä.

Tytär Aino on miehisessä ammatissa, ”naisbrankkari”. Aino on syntynyt lyhyen suhteen seurauksena ja pikkuhiljaa ajautunut asumaan isoäitinsä Eevan luokse. Eero on matkojensa välillä käynyt nopeasti tyttöä ja äitiään tervehtimässä.

Ainokaan ei vaadi mitään, ei ole koskaan vaatinut. Vai onko vain niin, että Eero ei ole ollut kuulemassa niitä vaatimuksia ja niitä tarpeita? Hän tietää, ettei hän ole ollut tarjoamassa rakkauttaan, on vain käynyt vilauttamassa sitä ja vienyt taas pois ja jättänyt tytön hämmentyneenä huoneeseensa.

Sen kerran, kun Aino olisi halunnut isältään jotakin, Eero keskeyttää puhelun ja vastaa toiseen, työpuheluun. Ja kun hän soittaa takaisin Ainolle, tyttö ei enää vastaa. Aikuinen Aino ei isäänsä enää halua tavata. Itseltään Aino kuitenkin vaatii, tiukkoja fyysisiä suorituksia, pärjäämistä. Vaikeampi Ainon on osoittaa herkkyyttään tai ikäväänsä.

Eeva on välittäjä ja kuuntelija, järkevä sovittelija. Hän haluaa isän ja tyttären tapaavan pitkän tauon jälkeen. Eeva on eläkkeellä oleva sihteeri, nuorena leskeksi jäänyt ja monella tapaa itsenäisen elämän elänyt. Eevakin on lähtenyt ja matkustanut, nuorena serkkunsa Tuulikin kanssa Queen Maryllä New Yorkiin. Kun yksinhuoltajalla ei ollut varaa viedä pientä ja uteliasta poikaansa maailmalle, hän kertoi Eerolle tarinaa omasta matkastaan. Ja Eero halusi kuulla tarinan yhä uudelleen ja uudelleen.

Hän ei vähitellen enää ollut varma, mitkä muistoista olivat aitoja, mitkä hän keksi viihdyttääkseen Eeroa.

Muistoista ja niiden aitoudesta Pulkkisen kirjassa on kysymys. Ja tiivistämisestä ja sitä kautta syntyvästä tarinasta. Kirjan nykyhetken tapahtumajänne on maanantaista lauantaihin. Maanantaina Eero kuulee, ettei parannuskeinoja enää ole. Lauantaiksi Eeva on kutsunut Eeron ja Ainon luokseen aterialle. Kirjan todellinen sisältö ovat muistot, joiden kautta piirtyy kaikkien kolmen elämä, tiivistettynä muutamiin tilanteisiin ja kuviin. Samalla tavalla tiivistäen Eero leikkaa lapsena sarjakuva-albumeistaan ruutuja ja muokkaa niistä oman tarinansa.

Hän tunsi ymmärtävänsä jotain siitä, miten kuvitelmasta tehdään todentuntuinen. On kyse tiivistämisestä. Hän oli nähnyt sen elokuvassa. Iso kuva, kaksi henkilöä istuu pöydässä. Lähikuva, nyt he ovat lähempänä toisiaan. Ei ollut tärkeää, miten he oikeasti istuvat. Tärkeää on se, miten heidät näkee, miten tiivistäminen vie katsovaa silmää. Hän tunsi riemua tehtyään tämän havainnon.

Samalla tavalla tiivistä on myös Pulkkisen teksti. Kaikkien kolmen henkilön elämästä hän valitsee meille luettavaksi paloja, joista muodostuu kokonainen tarina, elämäntarina. Tarinan aukot ovat yhtä tärkeitä kuin tarina.

Pulkkinen vie lukijan tilanteeseen ja sen tunnelmaan muutaman assosiaation kautta. Sisärengas, Marvin Gaye ja I Heard It Through the Grapevine. Lukijana olen heti mukana, ainakin jos ja kun olen nähnyt Kasdanin elokuvan ja tunnistan sen synnyttämän haikeuden. Gayen musiikki soi heti päässäni.

Kirjan kerronta liikkuu ajassa edestakaisin. Myös paikoilla on merkityksensä ja Pulkkinen ”paikantaa” tapahtumat tarkasti. Eero on kotonaan ulkomailla, mutta merkityksellinen hänelle on Vantaa, lapsuuden ympäristö. Vantaanjoki ja Kallisto muuttuvatkin kirjassa melkein myyttisiksi paikoiksi. Kunnianosoitus arkiselle Vantaalle?

J.P. Pulkkinen on Ylen kulttuuritoimittaja, laaja-alainen tekijä, käsikirjoittaja, ohjaaja ja radiotoimittaja, jonka ominta aluetta ovat elokuva, musiikki, tv-sarjat, populaarikulttuuri laajasti ymmärrettynä. Tämä kaikki näkyy kirjasta, joka vilisee viittauksia. Myös jalkapalloon. Sekin Pulkkisen aluetta.

Pulkkisen aikaisemmista kirjoista Kaikki onnelliset perheet (2008) on lainannut nimensä Tolstoin Anna Kareninan tunnetusta aloituslauseesta, Pieni kaistale maata Kauko Röyhkän biisistä. (Tätä en itse tiennyt, mutta netissä tietoon törmäsin.) Puhu Eevalle -nimi kumartaa Almodovarin Puhu hänelle -elokuvalle. Myös elokuvan tarina muodostuu palasista, jopa naäennäisen irrallisista. Kirjan mottona taas on lainaus Mad Menin Don Draperiltä, mieheltä joka salaa menneisyytensä: ”This never happened. It will shock you how much it never happened.”

Puhu Eevalle on älykäs ja sivistynyt kirja, joka jää hyvällä tavalla mietityttämään ja syntyy lukijan päässä vähitellen, jälkikäteen kelaten. Vähän niin kuin tallennettu elokuva, jonka tärkeimpiin kohtauksiin voi ja haluaa palata.