Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme – kaikille joskus rakastuneille!

Pitääkö luopua rakastamastaan ihmisestä, voiko ensirakkautensa unohtaa, voiko kahta ihmistä rakastaa samanaikaisesti, voiko rakkaus loppua, voiko rakastamaan oppia, onko rakkaus sama kuin intohimo, onko rakkaus erilaista eri ihmisiä kohtaan, mitä oma ura merkitsee, mitä lapset ja aviopuoliso merkitsevät; näitä asioita Lucy Carter pohtii Jill Santopolon  juuri julkaistussa romaanissa Valo jonka kadotimme.

Nuoret yliopisto-opiskelijat Lucy ja Gabe tapaavat ensi kertaa toisensa syyskuun 11. päivän terroristi-iskun tuoksinassa. Heidän suhteensa on alusta lähtien hyvin tiivis ja toisiaan ymmärtävä. Molemmilla on intohimoinen ote omaan uraansa ja heidän keskinäinen suhteensa joutuu uudelleen tarkasteltavaksi, kun Gabe haluaa lähteä Irakiin valokuvaamaan sodan kauheuksia ja Lucylle on yhtä merkittävää hänen oma mahdollinen uransa lastenohjelmien parissa.

Kyyneleet kihosivat silmiini samantien – vihan ja surun ja hämmennyksen ja pahan mielen kyyneleet. ”Gabe, Gabe”, hoin kerran toisensa jälkeen. ”Miten sinä saatoit?” onnistuin lopulta sanomaan. ”Miten sinä saatoit olla kertomatta minulle? Ja miten sinä saatoit kertoa minulle juuri tänään?”

Manhattanille, Brooklyniin ja Lähi-Itään sijoittuva romaani kuvaa Lucyn ja Gaben suhdetta Lucyn kertomana. Harvoin on tarinan tunnelma jo alusta lähtien niin koskettava ja intensiivinen kuin tässä kirjassa. 

Joskus yksittäinen vuosi voi tuntua ikuisuudelta, joka on jaettu pienempiin aikakapseleihin. Jokainen kapseli on niin valtava, että se tuntuu itsestään eliniältä. Sellainen oli minun vuoteni  2004.

Lucy käy yhden vuorokauden aikana läpi elämäänsä ja suhdettaan Gabeen. Kerronta tapahtuu osittain menneessä aikamuodossa, mutta tarina on kirjoitettu niin, että tuntuu kuin se tapahtuisi juuri tässä ja juuri nyt. 

Kirjaa on kuvattu unohtumattomaksi rakkaustarinaksi ja sitä se on. 

Kaikki kiertyy meidän tapauksessamme aina takaisin Shakespeareen, vai kuinka?

En ole nuoruuteni jälkeen lukenut juurikaan rakkaustarinoita, mutta olen todella onnellinen , että minä ja tämä kirja kohtasimme.

Kirja kuvaa upealla tavalla ensirakkautta, sitä tunnetta, kun toisen kosketuksesta jää muistijälki, joka toimii vielä vuosienkin jälkeen sekä sielujen yhteenkuuluvaisuutta ja toisen ihmisen kohtaamista ajatuksen tasolla. 

Se oli intohimoa, joka ylitti ajan, avaruuden ja kaiken logiikan… Toivon, että sinä löydät samanlaisen rakkauden – sellaisen, joka on väkevä ja kaikennielevä, joka saa sinut tuntemaan, että olet menossa järjiltäsi.

Rakkausromaaneista usein ajatellaan, että ne ovat vaaleanpunaista höttöä; useimmat kyllä ovatkin, mutta ei Valo jonka kadotimme.

Harvassa kyseiseen genreen lukeutuvassa kirjassa käsitellään näin realistisesti ja samalla surullisesti niitä tunteita, mitä toiselle ihmiselle kokonaisvaltaisesti antautuminen tuottaa; huuma, rakastuminen, yksinäisyys, suru, luopuminen, unohtaminen, muistaminen. Miten valinnat vaikuttavat tulevaan, onko oikeus toimia omien intohimojensa kautta, vai onko velvollisuus perhettä kohtaan tekoja ohjaava omatunto.

Kirja kuuluu sarjaan ”vie ensi lauseesta ja pakko lukea samantien”  ja minun kohdallani paljon kuvaavaa oli se, että nenäliinalle oli myös tarvetta. 

Uskon, että kirjasta tehdään elokuva, mutta minä en sitä mene katsomaan. Mielessäni on hahmot tarinan Lucylle ja  hänen rakkaimmilleen ja niitä en halua muuttaa.

Kirja on kaikille , jotka ovat edes joskus kokeneet rakkauden tunteen.

Pisteytys rakkausromaanien sarjassa 5/5!

Kirjailija Jill Santopolo asuu New Yorkissa / kuvaaja Charles Grantham

  • Jill Santopolo
  • Valo jonka kadotimme
  • Otava, 2018
  • The Light We Lost, 2017
Kommentit
  1. Avatar photo Minna

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *