Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin – sanansaattaja tulevaisuudesta

Se tunne, kun tajuaa, että nyt luen todella hyvää kirjaa, suorastaan loistavaa! Vähän hengästyy ja haluaisi sekä viivytellä että ahmia. Johannes Anyurun teosta He hukkuvan äitiensä kyyneliin lukiessa juuri näin tapahtui. En tiennyt, mitä odottaa, ja vaikka tiesinkin kirjan voittaneen viime vuonna August-palkinnon, Ruotsin merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon, takakannen maininta dystopiasta herätti ennakkoluuloni. Taas tuli todistetuksi, miten tyhmää on antaa ennakkoasenteen vaikuttaa. Onneksi olin päättänyt lukea mahdollisimman monta tämän vuoden Helsinki Litiin tulevien kirjailijoiden teosta ja kirjapinossani oli myös tämä vaikuttava romaani.

Tapahtumat sijoittuvat Göteborgiin, noin tähän päivään ja lähitulevaisuuteen. Tarinan käynnistää kolmen nuoren muslimin Hondon sarjakuvaliikkeeseen tekemä väkivaltaisku. Kaupan tiloissa vietetään profeetta Muhammedia ja islamia ironisoivan sarjakuva-albumin julkistusjuhlaa. Terrori-iskussa kaksi hyökkääjistä, joukon johtaja Hamad sekä Amin kuolevat ja kolmas, nuori nainen, joka oli pukeutunut räjähdeliiviin ja videoi hyökkäystä, on selvinnyt hengissä. Hänet on suljettu suorittamaan elinikäistä rangaistustaan Tundran oikeuspsykiatriseen aluesairaalaan. Hän sairastaa skitsofreniaa.

Kuka Tundra-tyttö oikein on? Sitä miettii kirjan minä-kertoja, kirjailija, joka tapaa nuoren naisen kaksi vuotta sarjakuvakaupan tapahtumien jälkeen. Sitä pohtii myös nainen itse ja kirjoittaa omaa tarinaansa muistiinpanoiksi, jotka haluaa antaa kirjailijalle. Hän luottaa kirjailijaan, joka itsekin on maahanmuuttajaperheestä ja lähiön kasvatti.

Pidin sinun kirjoistasi, ne muistuttivat tyyppejä jotka kävelevät nuoralla korkealla yläilmoissa. Pelokkuudessaan kauniita, jos tajuat mitä ajan takaa.
Minä tiedän kaiken pelosta.

Asiakirjojen mukaan tyttö on belgialainen Annika Isagel ja kääntynyt islamin uskoon 14-vuotiaana. Belgian tiedustelupalvelu on jossakin vaiheessa kaapannut hänet ja vienyt Jordanian aavikolla sijaitsevaan Al-Miiman vankilaan, missä häntä on kuulusteltu ja kidutettu monin tavoin. Vanhemmat ovat onnistuneet saamaan tytön takaisin Belgiaan, hän on huonossa kunnossa, mutta lähtenyt sairaalasta ja tullut Ruotsiin. Tyttö itse kokee, että hän on tullut nykyhetkeen tulevaisuudesta, ajasta joka on 17 vuoden päässä sarjakuvakauppaan tehdystä terrori-iskusta.

Tytön kuvaamassa tulevaisuuden Ruotsissa ne, jotka eivät allekirjoita kansalaisopimusta eli sitoudu ruotsalaisiin arvoihin, julistetaan valtion vihollisiksi ja he joutuvat Kaningård-nimiselle alueelle, ränsistyneeseen lähiöön, jossa turvaluokituksesta riippuen he joutuivat elämään surkeissa tai vielä surkeimmissa olosuhteissa. Tytön mukaan hänen äitinsä on tappanut joku rasistiseen Ritarisydämet-järjestöön kuuluva, isä ja tytär taas on suljettu Kaningårdiin.

Hondon sarjakuvaliikkeen iskulle voi löytää yhteyksiä Pariisin Charlie Hedbo -satiirilehden toimitukseen tehtyyn hyökkäykseen vuonna 2015. Al-Miiman esikuvia voi hakea Abu Ghraibista paljastuneista sadistisista kidutusmenetelmistä tai Guantanamosta, josta vapautetun vangin ajatus on kirjan toisena mottona:

Guantanamossa ei ole historiaa.
Guantanamossa ei ole tulevaisuutta.
Siellä ei ole aikaa laisinkaan
koska ei ole rajoja,
siellä voi tapahtua mitä vain.

Kaningårdin esikuvia ovat Ruotsiin Miljoonaohjelmaksi kutsutussa asuntoprojektissa 1960-luvulla rakennetut lähiöt, joista on tullut lähes pelkästään maahanmuuttajien asuttamia ghettoja. Googlaten selviää, että esim. Göteborgin Hammarkullenin asukkaista yli 80% on taustaltaan muualta muuttaneita.

Anyurun kirjassa on jotakin maagisen vetävää, tytön tarina kietoo lukijan seittiin, aivan kuten se kietoo tarinan kirjailijankin. Tapahtumien kulku ei avaudu suoraviivaisena, ja loppusivuille asti riittää käänteitä, jotka pakottavat lukijan miettimään omaa kantaansa. Kirjailijakin päättää olla palaamatta tytön luokse, mutta palaa kuitenkin, kerran toisensa jälkeen. Hän etsii haastateltavaksi kaikki keskeiset sarjakuvakaupan terrori-iskuun liittyneet henkilöt ja kuolleiden terroristien vanhemmat. Hän etsii vastauksia, ja niin etsin minäkin lukijana.

Miksi nuoret sitten ovat radikalisoituneet? Yksi syy on osattomuus: ”Me oltiin oltu Ruotsin kuollutta ihoa ja liian pitkiksi kasvaneita kynsiä.” Siis jotakin, joka pitää pestä tai leikata pois. ”Sellaisilla kuin me ei ole mitään valtaa.” Kysymys ei olekaan uskonnosta vaan unelmasta:

Ehkä asia oli juuri niin yksinkertainen ja samaan aikaan monimutkainen: Hamad tarjoili tytölle ja Aminille unelman, jossa oli tilaa heille kummallekin. Ja tyttö tarttui toimeen ja kirjoitti mustista jätesäkeistä askarreltuun lippuun sanan Jumala.

Tundra-tyttö, kuten kirjailija häntä kutsuu, on sanansaattaja tulevaisuudesta. Hän kertoo, millainen tulevaisuus on jos … Niin, jos osattomuus lietsoo väkivaltaa, väkivalta vihaa, viha pelkoa ja taas väkivaltaa. He hukkuvat äitiensä kyyneliin -kirjassa kaikki kytkeytyy kaikkeen, eikä kirja tarjoa yksinkertaisia ratkaisuja. Pois lähteminen ja pakeneminen eivät ole ratkaisu, sen toteaa kirjan kirjailijakin. Lukijan kirja panee miettimään, mikä sitten olisi ratkaisu. Toivottomaksi kirja ei kuitenkaan jätä.

En usko enää että aika on suora jatkumo. En usko, että tällä tarinalla, tai millään ihmisen kertomalla tarinalla, on vain yksi alku, vaan alkuja on monta. Eikä mikään niistä koskaan lopu.

Taiturillisesti Anyuru hallitsee rakenteen, joka paljastaa ja kätkee ja pitää otteessaan loppuun asti. Hän kutoo kirjan tarinaa kuin Tundra-tyttö sormissaan langasta muodostuvaa verkkoa. Itsekin muistan leikin kouluajoilta.  Outi Menna on hienosti kääntänyt Anyurun liki runollisen  tekstin.

Kirjan sain ennakkoon kustantajalta. Kiitos S&S!

---

Lisäys toukokuussa 2018: Johannes tavattiin Helsinki Litissä: