Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta – naisellisesti

Tytti Karakoski, 48 v, kustannusalalla, hyvin toimeen tuleva sinkkunainen, jää vuodeksi virkavapaalle ja alkaa kirjoittaa ”nysväilytekstiä” tietääkseen enemmän itsestään. Tässä lähtökohdat Kaisa Haatasen kirjalle Meikkipussin pohjalta. Päähenkilön nimestä huolimatta lukijalle ei jää epäilyksiä, etteivätkö kirjan lyhyet tarinat tai paremminkin kolumnit kertoisi kirjailijasta itsestään, kustannusalalla toimivan, keski-ikää lähestyvän sinkun ajatuksista. Tiedän, että on moukkamaista ajatella kirjan päähenkilön olevan yhtä kuin kirjailija, mutta tässä kirjassa se suotakoon. Poseeraahan kirjailijakin kovin tyttimäisesti takakannen kuvassa.

Virkavapaavuoden lopussa Tytti aikoo panna kirjoittamansa jutut aakkosjärjestykseen toivoen, että tekstit muodostaisivat hänen elämästään tajuttavan kokonaisuuden. Kirjan A = aikuisuus ja Ä = äiti. V:ssä ovat vaatteet, vaihdevuodet, vanhemmat ja vartalo, kaikki tärkeitä kirjoittajalle. Facebook- ja blogiajan kokonaisuus siis: yksi pala sieltä, toinen täältä.

Haatanen kirjoittaa terävästi ja hauskasti. Vaikka tarinat tai kolumnit ovatkin kepeitä, ne ovat myös salaviisaita, niin kuin takakansiteksti lupaa.

Kenellä meistä on siisti meikkipussi? Kuka tietää, mitä hänen meikkipussissaan lopulta on? Kuinka moni vaihtaa kuuden kuukauden välein ripsivärinsä uuteen? Kuka heittää vanhat huulipunat vuoden jälkeen roskikseen? Juuri niin.

Meikkipussi on elämän metafora.

Lohdullisiakin Haatasen jutut ovat, naisen elämää, joka on helppo tunnistaa vaikkei olisikaan (enää) 48 v. eikä sinkku eikä lapseton. Kohdunpoisto. Ihokarvat. Banaanikärpäset. Näkymättömyys. Kulttuuri. Kuolema. Käsilaukut, joita on 15 ”nyt kun olen luopunut tarpeettomista”.

Viimeksi kuuntelin Kaisa Haatasta keskustelemassa yhdessä Eeva-Kaarina Arosen kanssa Yle Radio1:n Kirjakerhossa Hilary Mantelin romaaneihin perustuvasta Susipalatsi-tv-sarjasta. Haatanen on ilmeinen englantilaisen kirjallisuuden tuntija ja Meikkipussin Tyttikin on varsinainen brittifani. Hän käy joka vuosi vaeltamassa ”sivistyneesti” Englannin järviseudulla, ja täydellinen kulttuuriviikonloppu toteutuu tietysti Lontoossa, englantilaisten herrasmiesten ympäröimänä Covent Gardenissa. Lukijana lisään vielä, että Kaisa Haatasen huumorikin taitaa olla sitä kuuluisaa brittilaatua, kuivan älykästä.

Haatasen kirjan luki myös melkein-bookclubilaisemme Tiina. Hänelle Haataisen tarinat olisivat toimineet paremmin erillisinä kolumneina, joille olisi voinut vähän hörähdella. Nyt kokonaisuus jäi Tiinasta hajanaiseksi. Aihepiirit olivat Tiinasta herkullisia, mutta hän olisi odottanut syventämistä ja enemmän pohdintaa.

Tiinalle ovat liikunta-alan ammattilaisena tuttuja erilaiset tekosyyt, miksi jumppa ei suju. Ehkä siksi Tytin pilatestunnin kuvaus ei naurattanut häntä niin kuin minua. Tuttuja ongelmia: ei osunut häpyluu mattoon, eikä kyllä otsakaan.

Vartalo-jakso nauratti meitä molempia. Ja yhtä mieltä olimme siitä, että kohdassa O = onni tarina Roomasta ostetuista saappaista oli ihana. Tytti ei millään usko, että roomalaisen kenkäkaupan ikkunassa olevat stretch-saappaat sopisivat hänen paksuihin pohkeisiinsa. Mutta toisin käy, sillä kaunishymyinen myyjämies osaa neuvoa, miten saappaat saa jalkaan. Tärkein oli hänen toinen neuvonsa: ”Always optimista, never pessimista.”

Kirsin Book Club sai kirjan kustantajalta. Kiitos Johnny Kniga, kiitos Bonnier Books!