Kari Hotakainen: Henkireikä – pieni ja painava

Kari Hotakaisen uusin kirja Henkireikä on Finlandia-palkintoehdokkaana. Sen päähenkilöt ovat kertoja-rikoskomisario, Suntio ja Parturikampaaja. Nämä pitää kirjoittaa isolla, sillä kirjassa erisnimet vilahtelevat vain muistelluissa tarinoissa. Kari sanoi Turun Kirjamessuilla, että

halusi, että emme olisi nimellisiä, vaan ainoastaan ihmisiä.”

Henkireikä kumpusi Helsingin Kaupunginteatterin kirjoitustyöstä, josta oli syntynyt nelituntisen näytelmän verran tekstiä. Piti karsia, joten syntyivät vielä keväällä 2016 jatkava, menestykseksi kivunnut näytelmä Palvelija, jossa Martti Suosalo esittää kaikki seitsemän roolia, sekä Henkireikä, joka Karin itsensä mukaan on vain pieni kirja.

Henkireikä syntyi työnimikkeellä rikosromaani, se kertoo kuitenkin tapahtumista ennen varsinaista rikosta. Kari kertoi kyllä itsekin lukevansa dekkareita. Hän on lukenut kaikki Jo Nesbøn dekkarit:

Ovathan ne juoneltaan vikkeliä minun tekstiini verrattuna, mutta kiva lukea sellaista, joka on niin erilaista kuin oma tekstini.”

Kirsin Book Clubissa on yhdessä luettu 2013 ilmestynyt Luonnon laki, ja meistä moni on todellakin ihastunut Kari Hotakaisen taiturimaiseen kieleen, josta jokainen lause toimii itsenäisenä, lähes aforismina. Henkireikä on tuttua Karin ääntä, inhimmillistä puhetta ihmiseltä ihmiselle. Kuuntele tästä näyte Henkireiästä Karin itsensä lukemana!

Tartuin Henkireikään suurin odotuksin, enkä pettynyt. Ensi riveistä alkaen teksti on kirkasta, osuvaa, koukuttavaa. Taas kerran Hotakainen kietoi minut pikkusormensa ympärille ja mylläsi prioriteettini: tämä kirja ei aikaa kysellyt, vaan kiilasi suvereenisti lukulistani kärkeen. Henkireiän tekstin tummuus kävi minulle kuitenkin yllättävän raskaaksi, ja jouduin pitämään hengähdystauon ennen kuin jatkoin kirjan loppuun.

Kari Hotakaisen ensimmäiset julkaistut teokset olivat runokirjoja, ja runoa hän kirjoittaa edelleen, nyt proosaksi naamioituna:

Tarina on meidän sokerimme, totuus suolamme. Huomaan, että aika ajoin suola on loppu, enkä millään muista lisätä sitä kauppalistaan.

Henkireiän kertoja, rikoskomisario, on ikänsä ollut taitava asettumaan toisen ihmisen asemaan. Niinpä hän kertoo uransa varrella kohtaamistaan epäillyistä ja tuomituista, asiakkaistaan kuten hän itse sanoo, ymmärtävästi ja kiihkottomasti. Joskus ihminen vain ajautuu äärimmäisiin tekoihin – yksin tai yhdessä –  kun vieteriä on riittävästi kiristetty.

Sinua lohduttanee tieto, että vaimo löytyi ullakon häkkivarastosta hengissä, mutta pahassa kunnossa. Vaimo tunnusti osallisuutensa välienselvittelyyn, jonka toteutumisesta hän on nyt sairaalasta päästyään iloinen. Hänen mukaansa ilmapiiri kotona oli usean vuoden ajan tunkkainen ja jollain oudolla tavalla tasainen. Nyt heillä on uusi alku, ja selvittelyssä rikkoutuneet leivänpaahdin, keraaminen liesi sekä arkiastiasto olivatkin jo tulleet tiensä päähän ja suorastaan huusivat päivittämistä.

Tunteet, puhuminen ja tunteista puhuminen,  niitä rikoskomisario pohtii. Suntio puhuu liikaakin, ainakin väärälle ihmiselle, ja joutuu kiristyksen uhriksi. Mitä Parturikampaaja haluaa vaikenemisensa vastineeksi? Mikä on kiristänyt hänen vieterinsä niin, että vain äärimmäinen ratkaisu näyttää vapauttavalta? Kotonaan Parturikampaaja on vaiennut. Tilan on vienyt mies, joka pyörätuoliin sidottuna hallitsee maailmaansa puheellaan.

Mies kertoo löytäneensä tunteensa vasta viime vuosina. Ne ovat olleet piilossa kuin kurkut kellarissa. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Jos ihmiset tajuaisivat tämän, maailma olisi aivan erilainen. Vaimo antaa Suntiolle katseella käskyn. Sammuta tuo. Minulta loppuu ilma. Tee siihen reikä, että minun henkeni pääsee kulkemaan.

Kirjailija kuvaili uusinta teostaan – ehkäpä pilke silmäkulmassa – pieneksi. Pieni se ei kuitenkaan ole, ennemminkin painava, raskaskin. Lukukokemuksena ehkä jopa vähän tukahduttava, sillä näin tiiviisti ladatun tekstin lukeminen tuo hieman ristiriitaisen olon. Samaan aikaan kun kirmaan huikeassa tekstissä, tuntuu ettei kunto kestä näin kovaa menoa. Tarinan synkkyys kävi paikoitellen minun makuuni liialliseksi, vaikka sanankäytön viiltävää tarkkuutta ja tekstin selkeyttä voin vain ihailla.

PS. Lue myös arvio toisesta Finlandia-ehdokkaasta, Laura Lundstedtin Oneironista.