Katarina Baer: He olivat natseja – mutta miksi?
Helin luona koolla iso joukko bookclubilaisiamme, etäjäsen Varpukin iloksemme mukana.
Pitääkö hävetä, voiko antaa anteeksi, saako unohtaa? Näitä kysymyksiä pohditaan helmikuun lukupiirikirjassamme, Katarina Baerin suvustaan ja erityisesti isoisästään ja -äidistään kirjoittamassa kirjassa He olivat natseja. Baer luettelee myös koko joukon lisää kysymyksiä, joihin hän etsi vastauksia:
Missä kaikessa he olivat mukana? Syyllistyikö isoisäni sodan aikana rikoksiin ihmisyyttä vastaan? Miksi heistä tuli natseja? Millainen heidän lähipiirinsä oli? Millaisen lapsuuden he elivät?
Katarina Baer on Helsingin Sanomien toimittaja, kokenut journalisti ja taloustoimittaja, joka toimi HS:n Berliinin-kirjeenvaihtajana 2009-2013. Hänen isänsä on saksalainen, Suomessa pitkään asunut lääkäri ja äiti suomalainen. Katarina Baeriä haukuttin sukunimensä takia lapsena natsiksi, ja hänelle oli suuri järkytys, kun selvisi, että toisen maailmansodan loppuvaiheessa kuollut saksalainen isoisä Gerhard Baer (1902-1945) ja Katarinan lempeänä isoäitinä, Grossmamana tuntema Ortrud Baer (1906-1989) olivat olleet natseja. Tästä Katarina Baer kirjoitti 2013 Helsingin Sanomiin laajan artikkelin ’Vaari oli natsi’ ja on sen jälkeen laajentanut tutkimustyötään ja sukunsa tarinaa kokonaiseksi kirjaksi.
Baer on selvittänyt tutkivan journalistin sitkeydellä sukunsa vaiheita eri arkistojen ja rekisterien, aikalaisteosten, tutkimusten ja muistelmien ja erilaisten historiikkien avulla. Merkittävä lähde ovat olleet suvun säilyneet kirjeet, kaikkiaan noin 300 kappaletta. Korvaamattomana apuna on ollut myös Katarina Baerin isä, jolla on sama nimi kuin isällään. Isänsä kanssa Katarina mm. matkusti useamman kerran etsimään isoisän hautaa Italiasta, missä tämän sodan loppuvaiheessa kuoli italialaisen partisaanin luotiin.
Omien vanhempien menneisyys oli Katarinan isälle tabu, josta ei äidin kanssa puhuttu. Päinvastoin äiti oli pojalleen kertonut, että isä jopa auttoi työpaikkansa juutalaisia. Kuvaavaa on myös, miten Ortrud Baer myöhemmin jätti henkilöhistoriassaan 30-luvun kokonaan väliin. Sekä pojantyttärelle että pojalle selvisi vasta kirjaa tehdessä, kuinka syvällä isoisä oli natsipuolueen toiminnassa.
Katarinan Baerin kirja on pelottavan ajankohtainen aikana, jolloin nationalismi nostaa päätään eri puolilla. Pirjo, Liisa ja Marja tutkivat kansikuvan hakaristiä.
Isovanhemmat olivat baltiansaksalaisia, ja Gerhard Baer oli nykyisen Latvian alueella sijaitsevan Rujenin kirkkoherran poika. Tartossa syntynyt ja Mitaussa, sekin Latvian aluetta, kasvaneen Ortrudin lapsuus ja nuoruus oli mutkikkaampi. Hänen opettaja-isänsä kuoli tytön ollessa vasta 12-vuotias. Isän kuoleman jälkeen Ortrud oli Saksassa sijoituskodissa, palasi takaisin äidin ja uuden isäpuolen luo, mutta ei tullut kummankaan kanssa toimeen. Hänellä oli myös nuorena mielenterveydellisiä ongelmia.
Liivinmaalla, Kuurinmaalla ja Vironmaalla asuneet saksalaiset olivat etuoikeutettu vähemmistö, ”siirtomaaherroja”, kuten Baer heitä kuvaa, ja heidän yläluokkainen asemansa näkyi pienen kylän kirkkoherrankin perheen elämässä. Gerhardin perheellä oli iso talo, runsaasti palvelusväkeä ja huoleton, vapaa elämä. Etuoikeutettu elämä loppui Latvian itsenäistyessä 1918, ja iso osa baltiansaksalaisista, heidän joukossaan Gerhardin ja Ortrudin perheet muuttivat Saksaan.
Gerhard valmistui insinööriksi, Ortrud sairaanhoitajaksi, ja pian naimisiin mentyään vuonna 1931 Gerhard liittyi natsipuolueen jäseneksi. Baer kirjoittaa, että enimmillään kansallissosialistisessa puolueessa oli kahdeksan ja puoli miljoonaa jäsentä 65-miljoonaisen kansan joukosta. ”Käytännössä joka toinen aikuinen mies, vanhuksia lukuun ottamatta, kuului natseihin.” Isoisä ei siis ollut yksin, mutta hän kuului ensimmäisen miljoonan puoluejäsenen joukkoon. Hän oli myös puolueen aktivisteja, Berliinissä hän toimi ensin lohkojohtajana ja sitten askelta ylempänä solujohtajana. Näissä tehtävissä tärkeintä oli ”natsipropagandan levittäminen, natsien rotupolitiikan edistäminen ja naapuruston poliittinen valvonta.” Pikkuhitlereiksi Baer heitä nimittääkin. Myös isoäiti Ortrud osallistui toimintaan, mutta puolueen jäsenyydestä ei ole merkintää.
Kirjan kannesta tuli risuja ja kiitosta.
Mikä sai isoisän kannattamaan Hitleriä ja natsiaatetta, vaikka hän oli harras uskovainen, itsekin papiksi halunnut, tätä Baer pohtii kirjassaan. Yhden selityksen hän löytyy isovanhempiensa taustasta.
Baltiansaksalaisina isovanhempani olivat helppoa riistaa natseille sikälikin, että Weimarin tasavallassa he olivat hyyryläisiä, evakkoja. Se teki heistä hauraita samalla tavoin kuin työttömyydessä ja köyhyydessä kurjistuneista, syrjäytymisuhan alle joutuneista ihmisistä.”
Natsien huomassa Gerhard ja Ortrud saivat uuden identiteetin menettämänsä tilalle, he saivat ryhmän, johon kuulua. He kuuluivat nyt niiden nuorten saksalaisten joukkoon, jotka tahtoivat jättää pölyttyneen ja huonosti toimineen vanhan luokkayhteiskunnan taakseen ja jotka halusivat olla yhteiskunnallisen kehityksen keihäänkärjessä. Kansallissosialismi oli heille rohkeaa ennakkoluulottomuutta, modernia ajattelua, yhteiskunnallisten ihanteiden uusinta uutta.
Jälkipolvet tiedämme, mitä kansallissosialismi oikeasti oli, ja siksi Baerin kirjan lukeminen hyytää. Niin monta yhtymäkohtaa lukija löytää tähän päivään, kun nationalismi ja populismi nousevat eri puolilla, Suomessakin. Tästä puhuimme paljon lukupiirissä. Muistutimme toisiamme myös siitä, että Hitler valittiin valtaan alun perin demokraattisesti. Vertailukohtaa ei tarvinnut kaukaa, Yhdysvaltoja pidemmältä hakea.
Kirja sai miettimään myös omia sukujuuria, mitä niistä tiedämme. Varpu kävi juuri läpi isänsä papereita esim. suojeluskunta-ajoista, ja Kirsin on Täällä Pohjantähden alla -trilogia saanut pohtimaan, mikä on ollut omien isovanhempien rooli ja asemoituminen Suomen vuoden 1918 tapahtumissa. Kirsi on asunut Latviassa ja itsekin kuvittelin jotakin tietäväni Baltian historiasta, mutta molemmille baltiansaksalaisten asema ja vaiheet olivat uutta ja kiinnostavaa. Joka tapauksessa kirja toi, kuten Sasu tiivisti: ”Paljon uutta verrattuna koulun historianopetukseen.”
Katarina Baer on tehnyt todella suuren työn kaivamalla arkistoista ja eri lähteistä tietoa suvustaan ja samalla myös Saksan historiasta. Siitä annoimme kiitosta, mutta myös moitimme liiasta yksityiskohtaisuudesta. Kirjaa oli useamman mielestä hidasta ja aika raskasta lukea. Teksti rönsyilee, vaikka kirjan fokus pysyykin isovanhemmissa ja suvussa. Ja vaikka suvun autenttiset kirjeet ovat mielenkiintoisia, niitäkin oli ”vähän liian paljon”, kuten Pirjo totesi.
Katariina Baer on kirjastaan Bonnierin Suuren journalistipalkinnon ehdokkaana, Vuoden kirjat -kategoriassa. Kuvassa hän on Helsingin Kirjamessuilla.
Maija-Riitta on tuntenut Katarina Baerin pitkään, ja hän oli mukana kirjan julkaisutilaisuudessa ja kuuntelemassa Akateemisessa kirjakaupassa, kun Peter Nyman haastatteli kirjailijaa. ”Kuin dekkaria lukisi”, oli Peter Nyman todennut, mikä onkin hyvä vertaus, sillä isovanhempien tarina keriytyy vähitellen auki. Katarina Baer oli korostanut, miten propaganda auttoi kannattajia itsepetoksessa. Kirjailija kuvasi heitä aikakauden uhreiksi. Helsingin kirjamessujen tilaisuudessa Baer kertoi, että kirjan kirjoittaminen oli vapauttava tunne hänen tajutessaan, ettei ole sama kuin sukunsa. Työ myös puhdisti häpeästä ja vahvisti hänen identiteettiään.
Teillä ei siis ole syytä pohjattomaan häpeään isoisänne tähden, mutta ylpeyttäkään Teidän ei ole aihetta tuntea.
Näin kirjoitti Baerille Mainzin yliopiston professori Jürgen Falter, jota kirjailija oli pyytänyt arvioimaan isoisänsä syyllisyyden astetta.
Mutta siihen, miksi isovanhemmista tuli natseja, Katarina Baer ei löytänyt vastausta:
Kuinka suhtautua natsivaariini ja natsimummooni? Mitä heidän elämäntarinansa selittää meille? Olen tehnyt usean vuoden selvitystyön, monta Euroopan-matkaa, kirjoittanut yli kolmesataa sivua tekstiä. Minulla pitäisi olla vastaus.
Minulla ei ole vastausta. Ymmärrän jollain tavalla, miksi isovanhempieni elämä meni niin kuin se meni, ja heidän tarinansa valossa käsitän Kolmannen valtakunnan syntyä – ja ehkä radikalisoitumista – aiempaa paremmin. Mutta en tiedä, kuinka suhtautua heihin, papinpoikaan ja opettajantyttäreen, joista tuli natseja. Ja heihin viimein tutustuneena tajuan vähintään yhtä huonosti kuin ennenkin, kuinka holokausti, heidän kannattamansa järjestelmän järisyttävä hirmuteko, oli mahdollinen.
Baerin kirja palautti mieliin myös joulukuun lukupiirikirjan, Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat. Sama aika, erilainen näkökulma.
Osa meistä oli saanut kirjan kustantajalta, osa kirjastosta, osa ostanut itse.
Lukupiirissä olemme lukeneet Markus Zusakin Kirjavarkaan, Katja Ketun Kätilön ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, jotka kaikki käsittelevät toisen maailmansodan aikaa. Seuraavista samaan teemaan liittyvistä kirjoista on myös blogijuttu:
-
- Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945
- Simo Muir: Ei enää kirjeita Puolasta
- Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
- Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
- Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
- Minna Rytisalo: Lempi
- Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät
- Katarina Baer
- He olivat natseja
- Teos, 2016
- ISBN 978-951-851-561-9
Tietoa kirjoittajasta
Kiitos hienosta esittelystä. Tämä kirja on kiinnostanut jo pitkään, mutta ei vielä ole ehtinyt lukupinoon. Aikasten raju tieto omasta suvusta. Jos osuisi kohdalle itselle, olisi varmaan hyvin hämmentynyt olo.
Itse olen tehnyt sukututkimusta. Muuta hauskaa ei selvinnyt kuin se, että mieheni on monen polven takaa sukua Antti Rannanjärvelle :)
Rannanjärvi on varmasti helpompi hyväksyä esi-isäksi kuin natsipuolueen aktivisti. Suosittelen kyllä kirjaa, ja erinomainen lukupiirikirja.
Tämä niinkuin moni muukin lähihistoriallinen teos kannustaa sukututkimukseen. Minä olen Täällä Pohjantähden alla -kuuntelun vuoksi ihan kevään 1918 tapahtumissa ja selvittelen, missä omat esi-isät ja -äidit ovat mahtaneet olla.
Minuakin hirvitti tätä lukiessani se, miten hyvin esim. irrallisuuden tunne, yhteiskunnan jakautuminen ja kaikenlainen ”oman ryhmän” oikeuksien ajaminen sopivat myös tähän aikaan. Oli mielenkiintoista lukea, miten tvalliset ja hyvää tarkoittavat ihmiset voidaan saada täysillä mukaan johonkin jälkikäteen kauhistuttavaksi todettuun toimintaan.
Muutenkin viime aikoina on kirjojen kautta tullut vastaan historian syklisyys, joka nykyuutisia katsoessa saa toivomaan ihmisen olevan väittämänsä mukainen ”oppiva eläin”.
Niin, joskus vain on vaikea uskoa ihmisen oppivaisuuteen. Käyn katsomassa, oletko sinäkin blogannut Baerin kirjasta.
Sain tämän kirjan kirjamessuilta ja aion sen sopivan tilaisuuden tullen lukeakin. Tämä onkin varmasti oivallinen valinta lukupiirikirjaksi!
Samassa kirjamessujen tilaisuudessa varmasti olimme.
Mielenkiintoisen ja ajankohtaisen oloinen kirja. Olen jotenkin ohittanut tämän, koska olen lukenut melko paljon kaunokirjallisuutta tuosta ajasta. Kirjaatte mukavan perusteellisesti lukupiirissänne heränneitä ajatuksia. (Kuulun itsekin lukupiiriin, jossa täytämme paperista päiväkirjaa, mutta siihen ei mahdu näin paljon ajatuksia ja tietoa kirjasta, kun on vain yksi aukeama per kirja.)
Yksi meistä aina kirjaa keskustelun kulun, useimmiten Kirsi tai minä, ja jokainen voi vielä lähettää kommenttejaan omassa Facebook-ryhmässämme. Kirjoittajalla onntietysti paljon ”valtaa” siihen, millainen jutusta lopulta tulee, mutta kyllä nämä lukupiirikirjoitukset ovat erilaisia kuin jos kirjoittaisin pelkän oman lukukokemuksen pohjalta.
Kiinnostava postaus! Saksalaisten trauma toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista on pitkälti käsittelemätön ja sitten siinä on vielä päällä maan jakamisesta ja myöhemmästä yhdistämisestä tuleva trauma. Lukio-aikaan olin paljon tekemisissä saksalaisten nuorten kanssa ja puhuimme paljon isänmaallisuudesta ja maittemme eroista suhteessa isänmaallisuuteen. Toki meilläkin on oma traumamme käsittelemättä, sisällissodan perintö elää edelleen.
Niin, koko kansakunta kärsii osittain vielä samasta traumasta kuin Baerin suku: vaietusta menneisyydestä. Juuri näkemässäni (ja bloggaamassani) Kansallisteatterin Arktisessa hysteriassa on kyse myös tuosta mainitsemastasi omasta traumastamme.
Mielenkiintoinen ja kattava postaus kirjasta, joka on minulta mennyt ihan ohi. Aihe kiinnostaa, mutta ei ehkä juuri tällä hetkellä (lukuintressini menevät sykleissä). Ilmiöiden syntymiset (ja usein lopulta hajoamiset) kiinnostavat. Usein kyllä mietin, miksei mistään koskaan opita mitään. Aika vissiin kultaa muistelot ja sitten ihminen toistaa samat virheet. Ihan vaikka nyt esimerkkinä Euroopan unioni, joka jo natisee liitoksissaan ja ensimmäinen maa on ottamassa ”avioeroa”. Historiaa tarkastelemalla voi huomata, että kaikki nämä liitot ovat jossain vaiheessa aina romuttuneet eli samalla kaavalla mennään.
Tämä kirjahan on sillä tavalla ajaton, että sen voi lukea useamman vuodenkin päästä. Pakko lisätä, että valitettavasti ajaton. Kuten kirjoitat, samat virheet tuntuvat toistuvan.
Kiinnostavan oloinen kirja. On hienoa, että kirjoittaja on nähnyt näin paljon vaivaa selvittäessään raskasta menneisyyden asiaa. Näissä tietokirjoissa usein näyttää olevan vikana se, että koetetaan mahduttaa ”kaikki” asiaa koskeva kirjaan ja lopputulos on lukijalle raskaslukuinen. Kirjan aihe ja erityisesti sen omakohtaisuus kirjoittajalle on silti sen verran mielenkiintoinen, että otan kirjan lukulistalleni.
Kannattaa ottaa lukulistalle, eikä pidä pelästyä vaikka yksityiskohtia onkin paljon, liikaakin.
Minulla on tämä kirja odottamassa hyllyssä. Tämä kirjoitus sai minut kiinnostumaan teoksesta entistä enemmän – historia ja erilaiset näkökulmat siitä kiinnostavat minua kovasti. Omatkin ajatukseni ovat pyörineet tällaisten kirjojen ajankohtaisuudessa, eikä tarvitse edes poistua Suomesta saadakseen vertailukohtaa: kovasti nykyiset ajat ovat tuoneet minulle mieleen esimerkiksi Lapuan liikkeen.
Itse luen juuri Anneli Kannon Lahtareita, ja senkin lähtökohtana ovat olleet kirjailijan isoisän mahdolliset teot kansalaissodassa. Anneli kirjoittaa fiktiota, tosin erittäin hyvin taustoitettua.
Hieno ja kattava postaus! Toinen maailmansota ja natsit tuntuvat olevan paljon esillä kirjallisuudessa. Ehkä kyseessä on samanlainen vastausten tarve kuin Baerilla: mikä sai ihmiset innostumaan natsismista ja kannattamaan sitä, mikä on yksilön osuus kollektiivisesta syyllisyydestä… Viime aikojen tapahtumien valossa tuntuu tärkeältä, että tällaisia asioita pohditaan. Tämä toi mieleeni Wendy Lowerin tietoteoksen Hitlerin raivottaret, jossa pohdittiin, mikä sai tavalliset saksalaisnaiset lähtemään natsipuolueen palvelukseen ja mitä kaikkea he tekivät edistääkseen natsien asiaa.
Hitlerin raivottaria en ole lukenut, ja juuri nyt on tunne, että 2. maailmansota saisi vähän aikaa olla sivussa lukulistallani. Paitsi ehkä luen Paavolaisen Ristin ja hakaristin ja osallistun Juha Itkosen verkkolukupiiriin.
Kirjavaras tuossa edellä mainitsikin Hitlerin raivottaret. Omalla kohdallani se on teos, joka on parhaiten avannut sitä, miksi ihan tavallisetkin ihmiset lähtivät natsitouhuihin mukaan. Itse asiassa Lowerin kirja on tästä aiheesta niin kattava, että en sen luettuani ole kokenut tarvetta lukea natsikirjallisuutta vähään aikaan.
Tässä teidän lukemassa kirjassa tietysti on tuo henkilökohtainen aspekti, oman historian ja juurien selvittämisen tarve. Teidän lukupiiri vaikuttaa tosi mukavalta.
Edellisessä elämässäni olin närkästynyt siitä, miten ehtymätön aihe 2. maailmansota oli tv:n historiasarjoissa. Ja niille riitti aina myös katsojia. Itse en niitä halunnut katsoa. Samallaista tulvaa ei tietokirjallisuuden puolella taida olla. Sopivasti annosteltuna hyvä tietysti lukea tästäkin pimeästä vaiheesta, mutta ymmärrän hyvin että yksikin kirja riittää.
Katarinan kirjassa nousee mielestäni hyvin esiin myös taustat ja sotaa edeltävä aika Baltiassa. Siinä tuli paljon minullekin uutta, vaikka olenkin asunut pari vuotta Latviassa.
Kiitos todella kattavasta postauksesta! Aihepiiri, josta on valtavasti kirjallisuutta, ei minua tätänykyä valtavasti kiinnosta, mutta tässä kyllä varmasti tuo omien juurien kautta lähestyminen luo itsenäisen näkökulman.
Edellisessä vastauksessani Ompulle juurinepäilin ettei kirjallisuudessa käsiteltäisiin niin paljon natseja ja toista maailmansotaa, mutta ehkä olenkin väärässä.
Tavallaan kiinnostavan oloinen kirja mutta tästä aiheesta en kuitenkaan tietokirjaa pystyisi ehkä lukemaan. Fiktiivisiä romaaneja natsisaksasta on erilaista lukea kuin tietokirjoja joihin en ehkä pystyisi – vähän liian raskas aihe. Ehkä tietyllä hetkellä, mutta ehkä kuitenkaan ei.
Koska kirja on ennen muuta suvun tarina, natsiajan kauhut eivät ole siinä ainakaan korostetusti esillä. Paljon on myös sota-ajan arjen kuvausta. Suuri kysymys on: Miksi? Siihen Baer etsii vastausta.
Tämä aihe kyllä kylmää tietäen tämän hetken poliittisen tilanteen monessa maassa. Mietin, miten meitä tullaan arvostelemaan myöhemmin, sillä olemme kääntäneet selkämme useammalle kansanmurhalle. Välillä tuntuu, että ihmiset uskovat, että olisivat toimineet itse toisin natsi-Saksassa. Samalla tällainen ihminen saattaa kävellä apua tarvitsevan ohi tai sulkea silmät ja korvat uutisvirralta.
Nostat tärkeän asian esiin. Niin, olisimmeko toimineet itse toisin natsi-Saksassa?
Mä luin jossain vaiheessa paljonkin toiseen maailmansotaan ja Natsi-Saksaan liittyviä kirjoja, niin olen pitänyt viime vuosina vähän taukoa. Tuntuu, että voisin kohta palailla aiheen pariin taas ja siinä vaiheessa tulee varmaan luettua tämäkin.
Omakohtaisuus ja suvun tarina tekevät tästä kirjasta kiinnostavan. Ja tarkka taustatyö.
Tämä roikkuu tuolla luettavien listalla, mutta ehkäpä olisi se sieltä aiheellista nostaa korkeammalle, ihan jo siitäkin pelottavasta syystä, että yhtäkkiä tuo sama natsiretoriikka on palannut arkipuheeseen ja uutisiin, juutalaiset vain vaihdettu muslimeihin. Toisaalta se juuri ahdistaa niin, että haluaisi kuplautua johonkin turvallisempaan ympäristöön, mutta sitten taas muistaa juuri sen pelottavimman: olisiko holokaustia tapahtunut, jos niin moni ei olisi sitä hiljaa hyväksynyt ja kääntynyt pois? Tärkeä kirja ja tärkeä aihe, oli maailmanaika sitten mikä tahansa.
Kuplaan meneminen ei todellakaan taida olla vaihtoehto, mutta vaikea on tunnistaa, mikä on se muoto, mitä itse voi tehdä mahdollisen syklisen historian toistamisen eteen. Pieni askel on lukea tämä kirja ja kertoa siitä. Kuinka prosessi menee, kun riittävästi toistetaan samoja epätotuuksia, kuinka heikoksi tilanteensa kokevat haluavat tarttua niihin, vaikka niillä ei ole mitään tekemistä totuuden tai lainalaisuuksien kanssa.