Katarina Baer: He olivat natseja – mutta miksi?

Helin luona koolla iso joukko bookclubilaisiamme, etäjäsen Varpukin iloksemme mukana.

Pitääkö hävetä, voiko antaa anteeksi, saako unohtaa? Näitä kysymyksiä pohditaan helmikuun lukupiirikirjassamme, Katarina Baerin suvustaan ja erityisesti isoisästään ja -äidistään kirjoittamassa kirjassa He olivat natseja. Baer luettelee myös koko joukon lisää kysymyksiä, joihin hän etsi vastauksia:

Missä kaikessa he olivat mukana? Syyllistyikö isoisäni sodan aikana rikoksiin ihmisyyttä vastaan? Miksi heistä tuli natseja? Millainen heidän lähipiirinsä oli? Millaisen lapsuuden he elivät?

Katarina Baer on Helsingin Sanomien toimittaja, kokenut journalisti ja taloustoimittaja, joka toimi HS:n Berliinin-kirjeenvaihtajana 2009-2013. Hänen isänsä on saksalainen, Suomessa pitkään asunut lääkäri ja äiti suomalainen. Katarina Baeriä haukuttin sukunimensä takia lapsena natsiksi, ja hänelle oli suuri järkytys, kun selvisi, että toisen maailmansodan loppuvaiheessa kuollut saksalainen isoisä Gerhard Baer (1902-1945) ja Katarinan lempeänä isoäitinä, Grossmamana tuntema Ortrud Baer (1906-1989) olivat olleet natseja. Tästä Katarina Baer kirjoitti 2013 Helsingin Sanomiin laajan artikkelin ’Vaari oli natsi’ ja on sen jälkeen laajentanut  tutkimustyötään ja sukunsa tarinaa kokonaiseksi kirjaksi.

Baer on selvittänyt tutkivan journalistin sitkeydellä sukunsa vaiheita eri arkistojen ja rekisterien, aikalaisteosten, tutkimusten ja muistelmien ja erilaisten historiikkien avulla. Merkittävä lähde ovat olleet suvun säilyneet kirjeet, kaikkiaan noin 300 kappaletta. Korvaamattomana apuna on ollut myös Katarina Baerin isä, jolla on sama nimi kuin isällään. Isänsä kanssa Katarina mm. matkusti useamman kerran etsimään isoisän hautaa Italiasta, missä tämän sodan loppuvaiheessa kuoli italialaisen partisaanin luotiin.

Omien vanhempien menneisyys oli Katarinan isälle tabu, josta ei äidin kanssa puhuttu. Päinvastoin äiti oli pojalleen kertonut, että isä jopa auttoi työpaikkansa juutalaisia. Kuvaavaa on myös, miten Ortrud Baer myöhemmin jätti henkilöhistoriassaan 30-luvun kokonaan väliin. Sekä pojantyttärelle että pojalle selvisi vasta kirjaa tehdessä, kuinka syvällä isoisä oli natsipuolueen toiminnassa.

Katarinan Baerin kirja on pelottavan ajankohtainen aikana, jolloin nationalismi nostaa päätään eri puolilla. Pirjo, Liisa ja Marja tutkivat kansikuvan hakaristiä.

Isovanhemmat olivat baltiansaksalaisia, ja Gerhard Baer oli nykyisen Latvian alueella sijaitsevan Rujenin kirkkoherran poika. Tartossa syntynyt ja Mitaussa, sekin Latvian aluetta, kasvaneen Ortrudin lapsuus ja nuoruus oli mutkikkaampi. Hänen opettaja-isänsä kuoli tytön ollessa vasta 12-vuotias. Isän kuoleman jälkeen Ortrud oli Saksassa sijoituskodissa, palasi takaisin äidin ja uuden isäpuolen luo, mutta ei tullut kummankaan kanssa toimeen. Hänellä oli myös nuorena mielenterveydellisiä ongelmia.

Liivinmaalla, Kuurinmaalla ja Vironmaalla asuneet saksalaiset olivat etuoikeutettu vähemmistö, ”siirtomaaherroja”, kuten Baer heitä kuvaa, ja heidän yläluokkainen asemansa näkyi pienen kylän kirkkoherrankin perheen elämässä. Gerhardin perheellä oli iso talo, runsaasti palvelusväkeä ja huoleton, vapaa elämä. Etuoikeutettu elämä loppui Latvian itsenäistyessä 1918, ja iso osa baltiansaksalaisista, heidän joukossaan Gerhardin ja Ortrudin perheet muuttivat Saksaan.

Gerhard valmistui insinööriksi, Ortrud sairaanhoitajaksi, ja pian naimisiin mentyään vuonna 1931 Gerhard liittyi natsipuolueen jäseneksi. Baer kirjoittaa, että enimmillään kansallissosialistisessa puolueessa oli kahdeksan ja puoli miljoonaa jäsentä 65-miljoonaisen kansan joukosta. ”Käytännössä joka toinen aikuinen mies, vanhuksia lukuun ottamatta, kuului natseihin.” Isoisä ei siis ollut yksin, mutta hän kuului ensimmäisen miljoonan puoluejäsenen joukkoon. Hän oli myös puolueen aktivisteja, Berliinissä hän toimi ensin lohkojohtajana ja sitten askelta ylempänä solujohtajana. Näissä tehtävissä tärkeintä oli ”natsipropagandan levittäminen, natsien rotupolitiikan edistäminen ja naapuruston poliittinen valvonta.” Pikkuhitlereiksi Baer heitä nimittääkin. Myös isoäiti Ortrud osallistui toimintaan, mutta puolueen jäsenyydestä ei ole merkintää.

Kirjan kannesta tuli risuja ja kiitosta.

Mikä sai isoisän kannattamaan Hitleriä ja natsiaatetta, vaikka hän oli harras uskovainen, itsekin papiksi halunnut, tätä Baer pohtii kirjassaan. Yhden selityksen hän löytyy isovanhempiensa taustasta.

Baltiansaksalaisina isovanhempani olivat helppoa riistaa natseille sikälikin, että Weimarin tasavallassa he olivat hyyryläisiä, evakkoja. Se teki heistä hauraita samalla tavoin kuin työttömyydessä ja köyhyydessä kurjistuneista, syrjäytymisuhan alle joutuneista ihmisistä.”

Natsien huomassa Gerhard ja Ortrud saivat uuden identiteetin menettämänsä tilalle, he saivat ryhmän, johon kuulua. He kuuluivat nyt niiden nuorten saksalaisten joukkoon, jotka tahtoivat jättää pölyttyneen ja huonosti toimineen vanhan luokkayhteiskunnan taakseen ja jotka halusivat olla yhteiskunnallisen kehityksen keihäänkärjessä. Kansallissosialismi oli heille rohkeaa ennakkoluulottomuutta, modernia ajattelua, yhteiskunnallisten ihanteiden uusinta uutta.

Jälkipolvet tiedämme, mitä kansallissosialismi oikeasti oli, ja siksi Baerin kirjan lukeminen hyytää. Niin monta yhtymäkohtaa lukija löytää tähän päivään, kun nationalismi ja populismi nousevat eri puolilla, Suomessakin. Tästä puhuimme paljon lukupiirissä. Muistutimme toisiamme myös siitä, että Hitler valittiin valtaan alun perin demokraattisesti. Vertailukohtaa ei tarvinnut kaukaa, Yhdysvaltoja pidemmältä hakea.

Kirja sai miettimään myös omia sukujuuria, mitä niistä tiedämme. Varpu kävi juuri läpi isänsä papereita esim. suojeluskunta-ajoista, ja Kirsin on Täällä Pohjantähden alla -trilogia saanut pohtimaan, mikä on ollut omien isovanhempien rooli ja asemoituminen Suomen vuoden 1918 tapahtumissa. Kirsi on asunut Latviassa ja itsekin kuvittelin jotakin tietäväni Baltian historiasta, mutta molemmille baltiansaksalaisten asema ja vaiheet olivat uutta ja kiinnostavaa. Joka tapauksessa kirja toi, kuten Sasu tiivisti: ”Paljon uutta verrattuna koulun historianopetukseen.”

Katarina Baer on tehnyt todella suuren työn kaivamalla arkistoista ja eri lähteistä tietoa suvustaan ja samalla myös Saksan historiasta. Siitä annoimme kiitosta, mutta myös moitimme liiasta yksityiskohtaisuudesta. Kirjaa oli useamman mielestä hidasta ja aika raskasta lukea. Teksti rönsyilee, vaikka kirjan fokus pysyykin isovanhemmissa ja suvussa. Ja vaikka suvun autenttiset kirjeet ovat mielenkiintoisia, niitäkin oli ”vähän liian paljon”, kuten Pirjo totesi.

Katariina Baer on kirjastaan Bonnierin Suuren journalistipalkinnon ehdokkaana, Vuoden kirjat -kategoriassa. Kuvassa hän on Helsingin Kirjamessuilla.

Maija-Riitta on tuntenut Katarina Baerin pitkään, ja hän oli mukana kirjan julkaisutilaisuudessa ja kuuntelemassa Akateemisessa kirjakaupassa, kun Peter Nyman haastatteli kirjailijaa. ”Kuin dekkaria lukisi”, oli Peter Nyman todennut, mikä onkin hyvä vertaus, sillä isovanhempien tarina keriytyy vähitellen auki. Katarina Baer oli korostanut, miten propaganda auttoi kannattajia itsepetoksessa. Kirjailija kuvasi heitä aikakauden uhreiksi. Helsingin kirjamessujen tilaisuudessa Baer kertoi, että kirjan kirjoittaminen oli vapauttava tunne hänen tajutessaan, ettei ole sama kuin sukunsa. Työ myös puhdisti häpeästä ja vahvisti hänen identiteettiään.

Teillä ei siis ole syytä pohjattomaan häpeään isoisänne tähden, mutta ylpeyttäkään Teidän ei ole aihetta tuntea.

Näin kirjoitti Baerille Mainzin yliopiston professori Jürgen Falter, jota kirjailija oli pyytänyt arvioimaan isoisänsä syyllisyyden astetta.

Mutta siihen, miksi isovanhemmista tuli natseja, Katarina Baer ei löytänyt vastausta:

Kuinka suhtautua natsivaariini ja natsimummooni? Mitä heidän elämäntarinansa selittää meille? Olen tehnyt usean vuoden selvitystyön, monta Euroopan-matkaa, kirjoittanut yli kolmesataa sivua tekstiä. Minulla pitäisi olla vastaus.

Minulla ei ole vastausta. Ymmärrän jollain tavalla, miksi isovanhempieni elämä meni niin kuin se meni, ja heidän tarinansa valossa käsitän Kolmannen valtakunnan syntyä – ja ehkä radikalisoitumista – aiempaa paremmin. Mutta en tiedä, kuinka suhtautua heihin, papinpoikaan ja opettajantyttäreen, joista tuli natseja. Ja heihin viimein tutustuneena tajuan vähintään yhtä huonosti kuin ennenkin, kuinka holokausti, heidän kannattamansa järjestelmän järisyttävä hirmuteko, oli mahdollinen.

Baerin kirja palautti mieliin myös joulukuun lukupiirikirjan, Astrid Lindgrenin Sotapäiväkirjat. Sama aika, erilainen näkökulma.

Osa meistä oli saanut kirjan kustantajalta, osa kirjastosta, osa ostanut itse.

 


Lukupiirissä olemme lukeneet Markus Zusakin Kirjavarkaan, Katja Ketun Kätilön ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, jotka kaikki käsittelevät toisen maailmansodan aikaa. Seuraavista samaan teemaan liittyvistä kirjoista on myös blogijuttu:

 

  • Katarina Baer
  • He olivat natseja
  • Teos, 2016
  • ISBN 978-951-851-561-9
Kommentit
  1. riitta k
    • Avatar photo Airi Vilhunen
      • Avatar photo Kirsi Ranin
  2. Minna Vuo-Cho
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  3. Maija
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  4. Hanna/Hannan kirjokansi
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  5. Amma
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  6. Elegia
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  7. Marika Oksa
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  8. Hande
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  9. Kirjavaras
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  10. Omppu/Readerwhydidimarryhim
    • Avatar photo Airi Vilhunen
    • Avatar photo Kirsi Ranin
  11. Tuulevin lukublogi
    • Avatar photo Airi Vilhunen
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  12. Pihi nainen
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  13. Veera
    • Avatar photo Airi Vilhunen
  14. Laura
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *