Katja Kallio: Yön kantaja – sairautena naiseus?

Turun saaristoon kuuluvalla Seilin saarella on synkkä menneisyys. 1600-luvulta lähtien sinne lähetettiin spitaaliin sairastuneita, ja 1880-luvulla siitä tuli mielisairaaksi leimattujen naisten hoito- tai paremminkin säilytyslaitos. Seilin saarelle joutuminen tarkoitti loppuelämän pituista eristystä muusta maailmasta. Saarelle joutuu myös Katja Kallion Yön kantaja -romaanin päähenkilö Amanda Aaltonen. Eletään vuotta 1891 ja Amanda on 26-vuotias. Amanda kuvittelee, että hänet on lähetetty saarelle kesäksi toipumaan. Hän ei tiedä, ettei saarelta ole paluuta.

Yön kantajan päähenkilöllä on todellinen esikuva, Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918), avioliiton ulkopuolella Turussa syntynyt nainen, jonka vaiheet on dokumentoitu mm. Turun lääninsairaalan ja Hämeenlinnan vankilan arkistoissa. Amandan ja Seilin naisten kohtaloa on käsitellyt myös Jutta Ahlbeck-Rehn väitöskirjassaan. Raporteissa Amanda Aaltosta kuvattiin hillittömäksi luonteeksi, omapäiseksi, tyytymättömäksi ja epäluotettavaksi. Hän sai useita vankilatuomioita näpistelystä ja irtolaisuudesta. Hänen tiedetään matkustelleen sekä Pietarissa että Pariisissa, ja rahaa hän hankki ainakin satunnaisesti itseään myymällä. Ilmeisen älykäs ja oppivainen hän myös oli.

Amandan loppuelämää ajatellen on kylmäävää lukea Yön kantajaan kirjatuista raporteista Hämeenlinnan vankilan merkintä, ettei Amandassa ole havaittu minkäänlaisia merkkejä mielenvikaisuudesta. Seilin saarelle hänet kuitenkin lähetettiin ja diagnoosi oli ”Insania epileptica menstrualis – epileptinen kuukautishulluus”. Siis mitä, naiseusko?

Seilin kirkkomaan ristit kertovat saaren historiasta. Yksi risteistä on Amanda Fredrika Aaltosen haudalla.

Mutta ennen kuin Amanda kirjassa päätyy Seilin saarelle, hän on lentänyt kuumailmapallolla Pariisiin ranskalaisen Duplessisin matkassa. Mielikuvituksellinenhan tarina on ja helppo kuvitella Amandan lennokkaan ja levottoman mielen tuotteeksi, mutta ainakin minun on vaikea yhdistää sitä kirjan muuhun kerrontaan. Puoliväliin haraankin vastaan, ennen kuin kunnolla lähden mukaan Amandan tarinaan. Kuumailmapallolennon lisäksi mielessä on myös juuri lukemani Riitta Jalosen Kirkkaus, jonka päähenkilö myös joutuu väärin diagnosoituna mielisairaalaan. Huomaan, että Kirkkauden rinnalle ei ole helppo laskea toista kirjaa, vaikka kirjat ovatkin hyvin erilaisia.

Kun sitten irrotan ja annan tarinan viedä, löydän myös Yön kantajan ehdottomat ansiot. Amandan ja muiden naispotilaisen kohtalo koskettaa. Saarelle lähetetään naisia eri puolilta Suomea, osa vaikeasti sairaita, osa vain eri tavoin yhteiskunnan laidalla olevia, jotka halutaan ”pois silmistä”. Rikkaat perheet lähettävät sairaansa Seilille mukanaan huonekalut ja tavarat, joista potilas ei saaren pienissä selleissä pääse iloitsemaan. Lääkäriä ei saarelle saada eikä lääkkeitä. Osa naisista Amandan tavoin kuuluisi kaikkialle muualle kuin saarelle loppuiäkseen tuomittuina.

Seilin saarella toimi mielisairaala vuoteen 1962 asti. Nykyään rakennukset kuluvat Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuskeskukselle.

Katja Kallion kieli on rikasta ja kuvailevaa. Yksinäisyys, epätoivo, kylmä hohkaa kirjasta. Myös vähät kauniit hetket Kallio kuvaa hienovaraisen herkästi:

Yötuulen pahastunut kollotus ja kimakat kirkaisut ikkunalaseissa tuntuivat unennäöltä tässä kirkkaassa valossa, jossa aamu nyt seisoi hämmästyneenä kuin hiukset hajallaan yllätetty nainen.

Seili-osuus etenee hyvin realistisesti, osin jopa kansatieteellisen tarkasti, kun Kallio kuvaa vaikkapa kalaverkkojen pelastusta. Taitavasti Kallio jättää tekstiinsä myös aukkoja.

Seilin maine spitaalisten ja mielisairaiden eristyspaikkana synnyttää mielikuvan kaukaisesta saaresta. Nauvo ja Turkukin ovat kuitenkin lähellä, ja Turkuun palasi Amanda muistoissaan ja yritti myös paeta sinne.

Amanda saa saarella vapaakävelijän statuksen, hän saa liikkua vapaasti ja sen vastapainona hän joutuu tekemään paljon ja raskasta työtä. Vapautensa hän on kuitenkin menettänyt. Kirkkaana talvipäivänä saaren korkeimmalta kohdalta näkyvät Turun savut, ja Amanda yrittää karata. Pakoretki päättyy kuitenkin pitkään ja epäinhimilliseen eristykseen ja pakkopaitaan.

Amandan huulet olivat kuivat ja suupielissä oli karstaa. Hänen luunsa tuntuivat murskautuneen sohjoksi, jota vain paita umpihihoineen oli estänyt leviämästä ympäriinsä. Kun Sofia otti paidan pois, mikään ei pitänyt luusohjoa koossa.

Myös naiseutensa Amanda menettää. ”Ei naisia vaan potilaita”, toistuu Yön kantajassa usein. Amanda ei ole unohtanut olevansa myös nainen. Hän koristaa hiuksensa punaisella nauhalla, pukeutuu saarelle saamiinsa omiin kauniisiin, Pariisista hankittuihin vaatteisiin – ja rakastuu. Seilin tärkeitä ihmisiä hänelle ovat hoitaja Sofia, toinen potilas Pikku-Greta ja yksi saaren harvoista miehistä, kalastaja ja kaiken korjaaja Isaksson. Kaiken rakastamansakin Amanda kuitenkin menettää.

Saarella Amanda myös kuolee, kuten todellinenkin Amanda, nykymittapuulla nuorena, vain 52-vuotiaana. Yön kantajan Amanda on silloin jo kuin vanhus, jonka kädet kova työ ja kylmyys on koppuroittanut. Yhden lohdun, mielen vapauden hän on kuitenkin löytänyt – kirjoista.

Katja Kallion kuvasi Dorit Salutskij.

En itse ollut Baba Lybeckin Kirja vieköön 3 -illassa, jossa Katja Kallio kertoi kirjastaan, mutta lue Pirjon kirjoittamasta jutusta, mitä Katja siellä kertoi.

Kirjan sain kirjastosta kahden viikon pikalainaksi. Jos kirja olisi yhä hyllyssä, saattaisin lukea alun nyt uudelleen ja antaa myös sille mahdollisuuden.

  • Katja Kallio
  • Yön kantaja
  • Otava, 2017
  • ISBN 978-951-1-28275-4
Kommentit
  1. Avatar photo Kirsi Ranin
    • Kirsi Hietanen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *