Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta – Nobel-kirjailijan teos aloitti lukupiirin kahdeksannen vuoden
Tammikuun lukupiirikokoontumisestamme muodostui pitkä ja kiinnostava ”palkintokirjojen ilta”. Nobel-palkitun Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan rivit ja rivien välit synnyttivät vilkkaan keskustelun, ja ilta päättyi mielenkiintoiseen tuokioon viime vuoden Finlandia-raadin jäsenen Eva Ugglan kanssa.
Pitkän päivän illassa Oxfordshiressä sijaitsevan Darlington Hall -kartanon hovimestari Stevens tekee vuonna 1956 autoretken nykyisen isäntänsä, amerikkalaisen herra Farradayn ehdotuksesta ja hänen Fordillaan. Matka kestää vain kuutisen päivää eikä vie nykymittapuussa edes kauas, mutta sitä voi hyvin luonnehtia Stevensin elämän matkaksi. Retki vie Stevensin alueelle, missä hän ei ole aikaisemmin vieraillut. Myös omaa elämäänsä muistellessaan Stevens joutuu alueille, joita hän ei ole aikaisemmin halunnut tai pystynyt näkemään.
Retken lopuksi Stevens aikoo tavata pitkään Darlington Hallin taloudenhoitajana toimineen neiti Kentonin, nykyisen rouva Bennin. Stevens selittää matkaa aikeella pyytää naista takaisin työvoimapulasta kärsivään kartanoon, mutta lukijoina tiedämme, että kyse on paljosta muusta, halusta ”elämän illassa” toeteuttaa jotakin, minkä olisi pitänyt tapahtua jo aikoja sitten.
Stevens, kirjan minä-kertoja puhuu ylikorrektia, koukeroista kieltä, alkuperäistekstissä on tietenkin kyse brittiläisen yläluokan kielestä. Hän myös puhuttelee suoraan lukijaa: ”Arvaatte varmaan…, Mutta sallikaa minun tehdä tarkoitukseni heti selväksi, Ymmärtänette silti…” Puhetapa rakentaa erinomaisesti kuvaa päähenkilöstä pidättyvänä, velvollisuudentuntoisena, konservatiivisena palvelijana, joka on palvonut kyseenalaistamatta lordi Darlingtonia, hänen ylhäisyyttään, kuten Stevens kartanon aikaisempaa omistajaa kutsuu.
Stevensille hovimestarin työ ja siihen liittyvät velvollisuudet ovat aina menneet kaiken muun edelle. Hovimestarin tärkeimmäksi ominaisuudeksi hän nostaa, puhetaidon eli korrektin ääntämisen ja yleissivistyksen lisäksi, ”asemansa mukaisen arvokkuuden”.
Joskus sanotaan, että todellisia hovimestareita on vain Englannissa. Muissa maissa on vain miespalvelijoita, käytettiinpä heistä mitä nimitystä hyvänsä. Minä olen taipuvainen uskomaan, että asia on juuri niin. Mannermaalaisista ei ole hovimestareiksi, koska heiltä ihmislajina puuttuu kyky tukahduttaa tunteensa – kyky joka on ominainen vain englantilaiselle rodulle. Mannermaalaiset – ja suurimmaksi osaksi myös keltit, kuten varmaan myöntänette – eivät yleensä kykene hillitsemään itseään voimakkaissa tunnekuohuissa, ja sen tähden he pystyvät esiintymään ammattinsa vaatimalla tavalla vain kaikkein helpoimmissa tilanteissa.
Stevens todellakin pystyy hillitsemään, oikeastaan kokonaan peittämään tunteensa, on sitten kysymys kuolemaisillaan olevasta isästä tai rakkaudesta neiti Kentoniin.
Kirjan tarina keriytyy auki vähitellen Stevensin muistellessa Darlington Hallin tapahtumia 1920-luvulta lähtien. Lordi Darlington paljastuu natsi-Saksaa sympatisoineeksi, alun perin ehkä hyvää tarkoittaneeksi mutta muiden vietävissä olleeksi, joka amatööridiplomaattina pyrki järjestelemään Saksan ja muiden maiden suhteita. Lordin kohtalo on kuolla isänmaanpetturiksi leimattuna ja maineensa menettäneenä.
Stevensin ja neiti Kentonin suhde pysyy pintatasolla aina ammatillisena, mutta lukijalle molemminpuoliset tunteet selviävät kirjallista mestarillisuutta osoittavalla tavalla rivien välistä. Samalla tavalla koko surumielistä mutta usein myös hymyilyttävää tarinaa lukiessa on tunne, että oikeastaan kaikessa on kysymys jostakin muusta kuin siitä, mitä sanat ja teksti kertovat. Pitkän päivän ilta on englantilaisen luokkayhteiskunnan ison muutoksen kuvaus. Sotaa edeltävät arvot ja asenteet eivät enää 50-luvun maailmassa päde. Tasa-arvoon pyrkivän yhteiskunnan arvokkuus onkin jotakin muuta kuin luokkayhteiskunnan.
Tv-sarjoista ja elokuvista meille niin tuttu englantilainen ”kahden kerroksen” elämä kiehtoi ja palautti mieleen Dowton Abbeyn ja The Crownin. Myös Pitkän päivän illasta on tehty samanniminen, kiitosta saanut elokuva, jossa hovimestari Stevensiä esittää Anthony Hopkins ja neiti Kentonia Emma Thompson.
”Aloin lukea japanilaisen kirjoittamaa kirjaa muistamatta leffaa tai muutakaan. Ällistyin heti alkuun kieltä, joka oli erinomaisen yläluokkaista englantia. Myöhemmin lukiessa Hopkinsia oli vaikea erottaa butlerista.”
Moni lukupiiriläisistämme lämpeni kirjalle vasta vähitellen:
”Kirja ei vetänyt alussa yhtään, mutta mitä enemmän luin, sen enemmän pidin.”
”Vahvasti nousujohteinen. Alku oli vaikea, mutta kun tarinaan tuli lisää faktoja ja näkökumia, tarina rupesi kiertymään ja muuttui kiinnostavaksi.”
Elämätön elämä oli useamman tiivistys kirjasta, mutta vastaväitteitäkin oli:
”Stevens oli kuitenkin onnellinen omassa ammatissaan, jonka korkeimpia standardeja hän tavoitteli ja saavuttikin. Täydellinen tiimipelaaja.”
Kaikessa pidättyneisyydessään ja totisuudessaan Stevens myös hymyilyttää lukijaa. Lämpimästi, ei pilkaten Ishiguro kuvaa, miten Stevens pyrkii mukautumaan uuden isäntänsä harrastamaan kepeään sanailuun tai millaisella antaumuksellisuudella hän kuvaa hopeiden kiillottamisen merkitystä.
”Stevensin elämän käännekohtana näen loppukohtauksen rannalla, jossa hän miettii elämänsä valintoja.”
[–] minä uhrasin parhaat vuoteni lordi Darlingtonille. Minä annoin hänelle kaiken mitä minulla oli annettavana, ja nyt – niin – minusta tuntuu, että minulla ei ole enää paljoa annettavaa kenellekään. – Minä luotin, ymmärrättekö. Minä luotin hänen ylhäisyytensä viisauteen. Kaikki ne vuodet jotka minä häntä palvelin, minä luotin siihen, että työni oli arvokasta. Minä en voi edes sanoa, että olisin tehnyt itse omat virheeni. Ja minun onkin pakko kysyä itseltäni: mitä arvokasta siinä muka on?
Lopputulemana Pitkän päivän ilta sai kahdeksan peukkua nousemaan ylös ja kolme semiä. Semiä peukuttaneet pitivät kirjaa vähän tylsänä ja ajoittain pitkäveteisenä. Ylöspeukuttajan arvio taas oli:
”Kuuluu sarjaan kuolemattomat kirjat.”
Etäjäsenemme Varpu oli penkonut myös faktoja englantilaisen yläluokan suhtautumisesta natseihin. Kirjan lordi Darlingtonilla on monta esikuvaa, sillä juutalaisvastaisuus ja natsisympatiat olivat brittiaateliston keskuudessa yleisiä. Myös kruunusta luopumaan joutuneella Windsorin herttualla ja hänen vaimollaan Wallis Simpsonilla oli kiinteät yhteydet Hitleriin ja natsi-Saksaan. Tässä artikkelissa lisää Hitleriä ihailleista aristokraateista (klik)
Finlandia-raatilaisen kokemuksia
Lukupiiriä tällä kertaa emännöinyt Sasu oli kutsunut illan vieraaksi viime vuoden Finlandia-raadin jäsenen Eva Ugglan. Eva on pitkän päivätyön sekä Akateemisessa että Suomalaisessa kirjakaupassa tehnyt kirjakauppa-alan ammattilainen ja nyt jo eläkkeellä. Hänellä oli aikaisempaa kirjaraatikokemusta dekkareita palkitsevassa Johtolanka-raadissa, mutta Finlandia-raadin luku-urakka oli moninkertainen. Evan lisäksi raatiin kuuluivat kirjallisuuskritiikin nettijulkaisun Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvi ja Heidi Backström, joka on Helsinki Litin tuottaja. Kuudessa kuukaudessa, toukokuusta lokakuuhun, raati luki 40 000 sivua suomalaista kaunokirjallisuutta. Eva kertoi, että raati todella luki heille lähetetyt kirjat kannesta kanteen, ei vain selannut tai lukenut 100 ensimmäistä sivua. Kirjojen kappalemäärää Eva ei paljastanut, mutta parhaimmillaan lukutahti oli 3 kirjaa päivässä.
Erityisesti syksyn tahtia Eva kuvasi ”hirveäksi”, kun syksyllä ilmestyneet kirjat päätyivät raadin luettavaksi. Kustantajat lähettävät Finlandia-palkinnosta kilpailevat kirjat ja mukana on myös kirjoittajien itsensä lähettämiä omakustanteita.
Esiraati kokoontui viisi kertaa keskustelemaan ja karsimaan kirjoja. Eva kertoi heidän keskustelleen paljon sekä kirjoista että valintakriteereistään, ei kuitenkaan riidelleen, vaikka Aleksis Salusjärvi niin väittikin. ”Opin lukemaan kirjoja eri näkökulmista.” Mitään kiintiöitä heillä ei ollut, eikä äidinkieleltään ruotsinkielinen Eva nostanut jotakin kirjaa mukaan vain sen takia, että se oli ruotsinkielinen. Lopputulemana oli ensin 20 kirjan listan, jonka jälkeen alkoi vaikein vaihe eli lopullisen kuuden kirjan listan valinta.
Ensimmäisenä valintakriteerinä Eva mainitsi kielen, jonka piti olla hyvää ja mielellään myös kirjallisuutta uudistavaa. Tästä esimerkiksi hän poimi Hanna Haurun Jääkansi-teoksen, jossa kaikki, niin kieli kuin sanatkin on loppuun hiottuja. Teoksen piti myös jollakin tavalla koskettaa omaa sydäntä, ”siihen piti rakastua”, Eva kuvasi.
Vaikka jokaisella raatilaisella oli omatkin suosikkinsa, puolet loppukilpailuun valikoituneista kuudesta kirjasta olivat sellaisia, jotka jokainen raatilainen halusi mukaan. Näistä kuudesta blogissamme on toistaiseksi juttu Cristina Candun teoksesta Valas nimeltä Goliat ja Tommi Liimatan Autarktiksesta. Tulossa on ainakin juttu Finlandia-voittajasta, Juha Hurmeen Niemestä ja Hanna Haurun Jääkannesta. Myös Miki Liukkosen O:n lukeminen on jo aloitettu. Kuudes esiraadin ehdokkaaksi valitsema oli Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra.
Kilpailuun lähetettyjen kirjojen kokonaistasoa Eva piti korkeana. Suomi 100 -juhlavuosi näkyi kokonaisuudessa, samoin myös vuosi 1918. Vahvasti Suomeen sijoittuvaa ”kotiseutuhenkistä” valikoima oli muutenkin, vain muutama kirjoista sijoittui Eurooppaan.
Tässä pyynnöstämme Evan poimimia ”lukemisen arvoisia” kirjoja, jotka eivät yltäneet loppukilpailuun asti:
Anneli Kanto: Lahtarit
Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla (suomalainen fantasia yllätti)
Satu Taskinen: Lapset
Heikki Kännö: Mehiläistie
Sinimarja Kangas: Sielun hevonen
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Anni Kytömäki: Kivitasku
Ruotsinkielisistä kirjoista Eva poimi vielä seuraavat:
Johanna Holmström: Själarnas ö/Sielujen saari
Bosse Hellsten: Gökel
Tammikuun runo
Syksystä lähtien olemme soluttaneet lukupiiritapaamisiimme myös runon. Eijan vuoro oli nyt valita Jenni Haukion toimittamasta Katso pohjoista taivasta -antologiasta oma runonsa. Hänen valintansa Eeva Kilven runo mummoista ilahdutti erityisesti meitä jo mummoiksi ja mummeiksi päässeita:
Kun mummot kuolevat
heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
ja joistakin mummoista tulee puita
ja he humisevat lastenlastensa yllä,
suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
ja levittävät talvella oksansa
lumimajaksi heidän ylleen.
Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
- Kazuo Ishiguro
- Pitkän päivän ilta
- Tammi, 2017
- The Remains of the Day, suom. Helene Bützow, 1989
- ISBN 978-952-04-0066-8
Luin vähän aikaa sitten ensimmäisen Ishiguroni, Ole luonani aina. Se on vetämäni lukupiirin helmikuun kirja. Yllätyin, että Ishiguron kieli olikin niin soljuvaa, eikä ollenkaan haastavaa, niin kuin olin etukäteen pelännyt. Todella positiivinen kokemus ja oli ilo olla väärässä. Harmillisesti kirjan isoin käänne oli jo tuttu nähtyäni sen pohjalta tehdyn elokuvaversion joitakin vuosia sitten. Täytyy ehdottomasti lukea lisää Ishiguron tuotantoa, etenkin Haudattu jättiläinen kiinnostaa.
Kieli on hienoa ja varmasti vielä vaikuttavampaa alkukielellä englanniksi.
Piti ihan tilastoista tarkistaa, milloin olen lukenut Pitkän päivän illan ja näemmä vuonna 2002. Ei siis ihme, että ei ihan hirveän tuoreesti ollut enää muistissa. Lainasin kirjastosta taannoin pari Ishiguroa, mutta kummatkin niistä oli niin likaisia, että en halunnut lukea niitä. Ehkä turhaa nipotusta, mutta tahraiset kirjansivut ei vaan innosta.
Oli kiva lukea taustatietoa Finlandia-raadin työskentelystä. Oletteko muuten lukeneet jo Satu Taskisen Lapset? Se on aivan upea kirja, jonka todella todella olisin toivonut päätyvän Finlandia-ehdokkaaksi.
Finlandia-Evan vierailu oli todellakin bonus. Satu Taskinsen Lapset on vielä lukematta, mutta kyllä suosituksia kannattaa kuunnella. Ihan mieletön urakka tuo Finlandia ja sitten siitä ei saa kuin taskurahoja palkkaa. Käsittämätöntä!
Pitkän päivän ilta on siitä jännä kirja, että muistan pitäneeni siitä ihan valtavasti, mutta oikeasti postauksessa kuvatut tapahtuvat ovat kadonneet mielestäni aivan täysin. Parhaiten muistan tunnelman haikeuden ja vähäeleisen, mutta vaikuttavan kerronnan. (Sekä tietysti, että puhuttiin historiasta)
Haikeus ja viipyileväisyys ovatkin hyviä sanoja kuvailemaan Pitkän päivän iltaa. Täytyy ehdottomasti lukea joku toinenkin Ishiguro, vaikkapa tuo hyllyssä oleva.
Tämä onkin ihka ensimmäinen kommenttini Kirsin Book Clubin postaukseen – ja kattava postaus olikin! Itse olen lukenut Ishigurolta ainoastaan Haudatun jättiläisen, jonka unenomainen tunnelma ja kaunis kieli lumosivat. Pitkän päivän ilta kuulostaa olevan jotakin aivan muuta… Stevens ja neiti Kenton vaikuttavat kuitenkin kaikessa pidättäytyväisyydessään kiehtovilta hahmoilta!
Tervetuloa kommentoimaan useamminkin!
Stevens ja Kenton ovat hurmaavia, mutta myös sellaisia, että koko ajan lukijana haluaisi tökkäistä heitä puhumaan suoraan! Action, please!
Olen lukenut Ishigurolta Haudatun jättiläisen ja Ole luonani aina. Näistä etenkin jälkimmäinen vakuutti ja Pitkän päivän ilta on tuijotellut kirjahyllystä pitkään hieman syyttävän näköisenä, kun en ole sitä vielä käsiini poiminut. Pidän kovasti tarinoista, joissa ”oikeastaan kaikessa on kysymys jostakin muusta kuin siitä, mitä sanat ja teksti kertovat”. Tämä yhdistettynä siihen mahtavaan, englantilaiseen jäykkyyteen voisi tosiaan tehdä tästä minun kirjani.
Lue ihmeessä ja kerro sitten, mistä kaikesta muusta Pitkän päivän ilta kertoo! Ishiguro on tarkkailija ja siksi pienetkin nyanssit ovat kohdallaan.
Minullakin tuijottaa yksi Ishiguro hyllystä, Menneen maailman maalari. Luettava on!
No niin, taas tuli yksi Ishiguro, jonka häpeäkseni myönnän jättäneeni kesken! Aloitin hänen teostensa keräilyn jo 90-luvulla, mutta olen päässyt niihin käsiksi vasta 2010-luvulla. Tämä ja Haudattu jättiläinen ovat olleet vaikeimpia. Paljon paremmin ovat avautuneet hänen Aasiaan sijoittuvat teoksensa, ja suosikkini kaikista on Me orvot. Ole luonani aina oli myös vaikuttava. Parasta hänen tuotannossaan on, että kaikki kirjat tuntuvat niin erilaisilta. Ehkä tämäkin vielä aukeaa ennen kuin kuolen…
Nobelin perusteina taisi olla juuri hänen monipuolisuutensa ja sitten se, että häntä ei kukaan vastusta, ei aiheuta ristiriitaisuuksia Nobel-lammikossa.
Tuo Finlandia-esiraadin urakka on kyllä aivan valtava! Ihailen syvästi. Kiitos, että jaoitte tämän meille!
Eva on ollut aiemmin myös Johtolanka-raadissa, joten ole valmiina, sinua saatetaan kysyä!
Olen lukenut Ishigurolta Ole luonani aina, Pitkän päivän ilta ja Haudattu jättiläinen. Minusta on kiinnostavaa miten erityyppisiä nuo kaikki kirjat ovat. Ishiguro on todella monipuolinen kirjailija ja Nobelinsa ansainnut. Jos tämä kirja ei innostanut, kannattaa kokeilla jotain toista Ishiguron kirjaa, jotta löytää oman suosikkinsa. Minulle näistä kolmesta dystopia Ole luonani aina teki suurimman vaikutuksen, mutta pidin kovasti myös tästä brittiläisen yläluokan kuvauksesta. Haudattu jättiläinen jäi minulle etäisemmäksi, vaikka fantasiaelementeistä yleensä pidänkin.
Olipa kiinnostavaa lukea noita Finlandia-raatilaisen ajatuksia. Noista Evan vinkkaamista listan ulkopuolisista olen lukenut useamman ja olen samaa mieltä, että ansaitsevat maininnan. Listalla on myös yksi, josta en ole kuullutkaan (Sielun hevonen). Rosa Liksomin Everstinnan ja Marianna Kurton Tristanian haluaisin ainakin lisätä listalle <3
Eva ei ollut lämmennyt Everstinnalle, kun sitä oikein erikseen kysyin. Tristaniasta en tiedä.
Ihana lukulamppu! Ja ihana tapa käyttää sitä! En ole nähnyt tuollaista koskaan.
Kirjailija on minulle vieras, mutta kiinnostuin selaamaan hänen tuotantoaan. Etenkin Tiinan mainitsema dystopia alkoi kiinnostaa.
Lukulamppu on kuulemma tilattu netistä (joulutonttu kertoi). Samannäköistä lamppua saa myös Ateneumin kaupasta, mutta hinta on noin seitsenkertainen.
Luin tämän joskus useampia vuosia sitten ja muistelen tunnelman tuntuneen hitaalta. Tarina itsessään on hieno, mutta silloin en tainnut sille aivan syttyä. Taisin olla liikaa Ole luonani aina -romaanin pauloissa, jonka olin lukenut ennen sitä ja siihen aivan rakastunut. Ehkä tälle pitäisi antaa uusi mahdollisuus, luulen, että nykyään arvostaisin enemmän syvää, merkityksellistä kerrontaa.
Tämä toimii hyvin myös äänikirjana!
Uskon lukeneeni Pitkän päivän illan joskus 1990-luvulla, mutten kyllä muista lukukokemuksesta oikein mitään. Blogiteksti sai pieniä muistamisenhituja mieleen – ainakin sen, että romaani on hieno.
Ajatella, miten lukukokemukset hautautuvat. Luulen, että minä kytken Pitkän päivän illan aina Downton Abbeyhin, sillä maailma oli niin samankaltainen.
Pidin tästä kyllä aikoinaan kovasti, kun minua viehättää tuollainen hyvin muodollinen brittiläinen (ja japanilainen) kulttuuri ja Ishiguron tapa pikkuhiljaa avata aiheitaan oli kiinnostava (vaikka alussa saattaakin tuntua hieman tylsältä).
Ja ennen sotaa ja vähän sodan aikanakin brittien ja amerikkalaisten joukossa oli kyllä henkilöitä jotka suhtautuivat hyvinkin myönteisesti fasisteihin (samoin kuin monessa muussakin maassa), niin Mussolini kuin Hitlerkin näyttivät nostavan maitaan hyvinkin kukoistaviksi…
Myös kuninkaallisten joukossa oli vahvoja natsisympatioita. Wallis Simpsonistakin kerrotaan vaikka mitä.
En ole lukenut Ishigurolta mitään, Ole luonani aina kävi kyllä lainassa luonani, kun innostuin varaamaan sen kirjastosta Nobelin jälkeen, mutta en ehtinyt lukea sitä ennen laina-ajan päättymistä. Ehkä ehdin myöhemmin tänä vuonna Ishiguron pariin. Aika hurja tuo Finlandia-raadin lukutahti! Sitä luulee itse lukevansa paljon ja sitten kuuleekin tällaisista luku-urakoista, huhhuh :D
Juu, Finlandia-urakka ei vaikuta nautinnolta!
Olen nähnyt kirjasta tehdyn elokuvaversion, ja se oli niin hieno että olen hieman epäröinyt kirjaan tarttumista. Emma Thompsonin ja Anthony Hopkinsin tähdittämä versio on sen verran tiivistunnelmainen, että kirjaa olisi aivan mahdotonta olla vertaamatta siihen. Olipa mukavaa lukea Finlandia-kommentteja! Evan suosituslistalta Mehiläistie ja Sinun tähtesi ovat minunkin lukulistallani. :)
Niin haluaisin nähdä tuon leffan! Odottelen kirjastosta, kun Netflixissä ei ole.
Apua, en nyt ollenkaan muista, olenko lukenut Pitkän päivän illan, vai katsonut elokuvan tai ehkä molemmat! Kuvastaa ehkä suhdettami Ishiguroon. Tunnustan taituruuden, mutta syystä tai toisesta jättää minut kylmäksi.
Piti kirjoittaa *tunnistan*, toki myös tunnustan!
Ehkä Ishiguroa täytyy lukea hieman useampi kirja, ennen kuin voi sanoa varmasti. Tämä oli minun eka.
Ai että. Pitkän päivän illan lukemisesta on useampi vuosi, mutta rakastin sitä. Ishigurolta olen lukenut myös Ole luonani aina -romaanin, se on upea sekin. Pidin kirjassa, siis PPI:ssä, juuri siitä hitaudesta ja rivien väleissä seikkailemisesta. Samaa charmia on myös minun mielestäni Downton Abbeyssa, Crown on vielä katsomatta.
Hurja kyllä tuo Finlandia-raadin homma! Suosittelen tuota Sielunhevosta kovasti, se oli hieno.
Ps. Bosse Hellstenin kirjan nimi on Jökel ;)
Hei, Crown on todellista herkkua, jolle ei edes Downton Abbey pärjää!
Kiitos korjauksesta!
Luin tämän kirjan muutama vuosi sitten. Se on jäänyt mieleen erittäin kiinnostava lukukokemuksena, joka kolahti. Mieleeni nousi juuri samoja seikkoja, joita teillä on ollut lukupiirissä.
Ishiguro ei turhaan palkintoa voittanut.
Ishiguro on kyllä mielenkiintoinen kaveri, mutta vaikuttaa näitä kommentteja lukiessa, että kukaan ei muista hänen kirjojensa juonia vaan tunnelman!