Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? – merkillinen tarina

Älykästä ja kepeää, sellaisen odotin Laurent Binet’n kirjan Kuka murhasi Roland Barthesin? olevan, enkä pettynyt. Kirja osoittautui varsinaiseksi älypähkinäksi, ja kepeyttäkin tässä kirjailijan itsensä satiiriksi luokittelemassa dekkarissa oli juuri sopivasti.

Alkuun Binet tosin vyöryttää sellaisen määrän tapahtumia ja nimiä ja kaiken päälle myös auton merkkejä, etten tahtonut saada kaaoksesta otetta. Vähitellen alkoi löytyä järjestys ja asioille merkitys. Samalla tavalla semiotiikka jäsentää maailmaa kategorisoimalla ja tulkitsemalla merkkejä. Semiotiikka, merkkioppi, joka tutkii erilaisten merkkien merkitystä, on tämän kirjan avainsana. Älkää kuitenkaan pelästykö, kirjan voi hyvin lukea, vaikkei semiotiikka olisikaan tuttua. Ripaus semiotiikkaa takaraivossa antaa lisäkihelmöintiä aivonystyröille.Suomenkielisessä käännöksessä tosin käytetään koko ajan semiologia-termiä, joka ainakin minun opiskeluaikanani oli varattu Ferdinand de Saussuren kielitieteelliselle tutkimusalueelle.

Kirjan ranskankielinen nimi La septième fonction du langage (Kielen seitsemäs funktio) on suomennoksessa muuttunut Mika Waltarin mieleen tuovaksi Kuka murhasi Roland Barthesin? -nimeksi. Minulle muutos toimi hyvin, sillä poimin kirjan Gummeruksen luettelosta jo ennen ilmestymistä juuri Roland Barthesin nimen takia. Olin aikoinaan kovinkin innostunut semiotiikasta ja hyllystäni löytyi yksi Barthesin kirjakin, Valoisa huone.

Roland Barthes käytti kaiken aikansa merkkien etsintään. Merkkien, joiden avulla yhteiskunta, yhteisöt ilmaisevat itseään. – Hän kirjoitti muodista, solmioista, ammattipainista, Racinesta, Micheletista, valokuvista, elokuvasta, Japanista, rakkaudesta, rakkauden diskurssista, rakkauden kielestä.

Binet’n kirjassa Roland Barthes, kuuluisa ranskalainen kirjallisuudentutkija ja semiologi palaa 25.2.1980 yliopistolle lounastettuaan Ranskan sosialistipuolueen presidenttiehdokkaan François Mitterrandin kanssa, joutuu katua ylittäessään auton töytäisemäksi ja kuolee myöhemmin sairaalassa. Näin tapahtui myös todellisuudessakin, mutta kirjassa kyse ei ollut onnettomuudesta vaan Barthes murhattiin, ja murhan syynä oli hänen kädessään ollut dokumentti, joka paljasti kielen seitsemännen funktion. Sen avulla voi puhumalla taivuttaa kenet tahansa tekemään mitä tahansa. Tämän funktion, taidon tai tekniikan hallitsija hallitsee myös maailmaa. Vallasta siis on kyse.

Barthesin murhaa ja mystisen dokumentin kohtaloa selvittää komisario Jacques Bayard, joka palkkaa avukseen, erityisesti saadakseen tärkeimpien todistajien, Barthesin kollegojen puheesta jotakin selvää yliopiston opettajan Simon Herzogin. Bayard on jokamies, jonka tehtävä on tehdä tyhmät kysymykset ja kyseenalaistaa filosofien tiedepuhe, Herzog taas on älykkö, joka poimii vihjeitä ja merkkejä kuin Sherlock Holmes ja joutuu mukaan kirjan tapahtumiin sormenpäitään tai oikeastaan kättään myöten. Parivaljakon selvitys- ja jäljitystyöstä ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Mahdollisina murhaajakandidaatteina ja dokumentin kaappaajina vilahtelevat kateelliset kollegat, kilpailevat presidenttiehdokkaat ja ulkomaiset agentit. Polveilevaa juonta on verrattu mm. Umberto Econ Ruusun nimeen.

Binet leikittelee todellisilla tapahtumilla ja fiktiolla. Hän tiputtelee kirjaan sellaisen määrän filosofeja, kielentutkijoita ja semiootikkoja sekä poliitikkoja, että pyörryttää: Michel Foucault, Jacques Derrida, Jacques Lacan, Julia Kristeva, Bernard-Henry Levy, Umberto Eco, John Searle, Valéry Giscard d’Estaing, François Mitterrand, Jack Lang jne, jne. Osan tunnistin, lopuista en ollut kuullutkaan. Koska nimiä tulee ryöppyämällä, tunnistamisen mahdottomuus ei ärsytä vaan huvittaa. Kiinnostuneena myös googlailin lisää tietoa minulle vieraista kielentutkijoista. Vuodet 1980-81 piirtyvät kirjassa aikana, jolloin uskottiin sosialismiin ja filosofiaan, leikittiin Rubikin kuutiolla ja seurattiin tennistä ja voittamattomana pidettyä Björn Borgia, ja Ranskassa valmistauduttiin presidentinvaaleihin.

Laurent Binet oli yksi tämän kevään Helsinki Litin kirjailijavieraista, jota lavalla haastatteli Tuomas Nevanlinna. Eloisasti kirjailija kertoi Kuka murhasi Roland Barthesin? taustasta. Koko haastattelu on katsottavissa Yle Areenasta tästä linkistä (klik).

Kuka murhasi Roland Barthesin? kirjoittaminen kesti viisi vuotta, ja suurimman osan ajasta vei kirjan henkilöihin liittyneiden anekdoottien kerääminen. Binet’n ajatus ei ollut tehdä erityisesti hauskaa kirjaa, mutta haastatellut kertoivat hauskoja ja tosia juttuja kirjan henkilöistä ja hän toisti ne kirjassa. ”Filosofit olivat kyllä viisaita, mutta myös hassuja.” Paljon aikaa vei myös filosofien kirjoituksiin tutustuminen, ja suuri osa heidän puheestaan  kirjassa on koottu henkilöiden omista kirjoituksista ja puheista. Binet kuvasi kirjoitustyötään palapelin kokoamisena, paloina todelliset tapahtumat ja puheet.

Hän keräsi kirjan tapahtumavuosista  1980-81 todellisia tapahtumia ja tarinoita ja yhdisteli niitä vapaasti. Mukana on esimerkiksi vuonna 1980 kiertänyt kaupunkitarina bulgarialaisista vakoojista, jotka tappavat myrkyllä. Ja koska Julia Kristeva on syntyään bulgarialainen, hän yhdisti tarinan Kristevaan. ”Umberto Eco opetti Bolognassa vuonna 1980, jolloin siellä oli myös pommiattentaatti, joten yhdistin Econ ja attentaatin”, Binet kertoi.

Kuka murhasi Roland Barthesin? on dekkari minun makuuni. Semiotiikan eli merkkien tutkimuksen yhdistäminen salapoliisiromaaniin tavalla, jolla Binet sen tekee, on minusta suorastaan nerokasta. Hyvin sopii sekin, että juonta seuratessa tulee kerranneeksi Ranskan 80-luvun politiikkaa ja sivistyy muutenkin. Binet julisti haastattelussa Sherlock Holmesin semiootikoksi. ”Holmesille jokainen yksityiskohta merkitsi jotakin.” Hän myös kertoi, että kirjan Simon Herzogin nimikirjaimet SH ovat tarkoituksella samat kuin kuuluisan salapoliisin.

Kuka murhasi Roland Barthesin? etenee viidessä luvussa kuin tennispeli, johon kirjassa toistuvasti viitataan: Björn Borg vastaan John McEnroe.

Hyvin yksinkertaista. Semiologia auttaa ymmärtämään, erittelemään, tulkitsemaan, se on puolustuspeliä, se edustaa Björn Borgin taktiikkaa. Retoriikalla on tarkoitus vakuuttaa ja voittaa, se on hyökkäyspeliä, se on McEnroen taktiikkaa. Molemmilla taktiikoilla voi voittaa, ne ovat vain erilaisia tapoja pelata.

Yhtä kaksintaistelua Binet’n kirja on muutenkin: istuva oikeistopresidentti Giscard vastaan sosialisti Mitterrand, mystisen Logos-klubin väittelyt, joissa hävinnyt menettää sormensa, tai kuten kirjan pahikselle, Julia Kristevan aviomiehelle, omahyväiselle kirjailijalle ja paskiaiselle Philippe Sollersille käy kaksintaistelussa Umberto Econ kanssa: hän menettää pallinsa.

Yksi kirjan ”sivujuonista” on kaksintaistelu kirjailija vastaan romaanihenkilö. Roland Barthesin kuuluisimpia kirjoituksia on 60-luvun essee Tekijän kuolema, ja Binet iloittelee paitsi sillä, että ”hän kirjoittaa kirjoittajan kuolemasta, joka kirjoitti kirjoittajan kuolemasta”, laittamalla Simonin ja kirjailijan leikkimään kuurunpiiloa. ”Pelkään pahoin joutuneeni johonkin vitun romaaniin”, Simon toteaa kirjassa. Kirja sivuilla muutaman kerran kertomuksen minänä pilkahtava kirjailija huolestuttaa Simonia muutenkin.

Oletettuun kirjailijaan täytyy asennoitua kuin Jumalaan: olla aina niin kuin Jumalaa ei olisi, sillä vaikka Jumala olisikin olemassa, hän on korkeintaan surkea kynäniekka, joka ei ole ansainnut sitä, että häntä kunnioitetaan tai totellaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää muuttaa historian kulkua. Voihan olla, että kuvitteellinen kirjailija ei ole vielä tehnyt päätöstään. Voihan olla, että tarinan loppu on hänen henkilöhahmonsa käsissä, ja tuo henkilöhahmo olen minä.

Minä olen Simon Herzog. Minä olen oman tarinani sankari.

Vaikka kirja pursuaakin nimiä ja leikittelee edellä kuvatun kaltaisesti strukturalistisella kirjallisuudentutkimuksella, se ei ole vaikealukuinen vaikka joskus ryhtyykin kovin opettavaiseksi. Varmasti ranskalaiset lukijat ovat saaneet minua enemmän irti vuoden 1981 vaalitaistelun kuvauksista, mutta riemullista teksti on suomalaisenkin lukea. Kaikki kirjassa esiintyneet henkilöt eivät kuitenkaan riemuinneet. Kristeva ja erityisesti Sollers olivat raivoissaan, kirjailija kertoi Helsinki Litissä. Vastapainona kirja on poiminut myös palkintoja: Prix Interallié ja Prix du roman Fnac.

Löytyykö kielen seitsemäs funktio, paljastuuko murhaaja? Loppuratkaisua en spoilaa, mutta sen verran vihjaan, että niitäkin kirjassa on, jotka kielen avulla hallitsevat, jos ei koko maailmaa, niin ainakin omaa lähipiiriään, mutta on epäonnistujiakin.

Kirjan lainasin kirjastosta.

Hyvä esimerkki 1980-luvun kirjallisuudesta nimeään myöten on Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema.