Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri – rakkaustarinan alku

9789510402535_frontcover_final.jpg;jsessionid=49m7sqe351jk1jtta9dm835orKirsin Book Club vietti tammikuussa 2015 naisjournalistien iltaa Lahdessa. Olimme valinneet luettavaksi syksyn uutuuksista sekä Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri että Cristina De Stefanon Oriana Fallacin elämäkerran. Kaiken huipuksi paikalla oli Etelä-Suomen Sanomien naisjournalisti Annastiina Airaksinen tekemässä meistä juttua, jonka voit lukea tästä!

Tyttö ja nauhuri on kirja, jonka suhteen on helposti ennakko-odotuksia. Julkisuudessa oli jo hekumoitu sillä, että viimeinkin, 40 vuoden hiljaisuuden jälkeen, Maarit Tyrkkö paljastaa hänen ja presidentti Urho Kekkosen suhteen laadun. Uutiskynnyksen ylittikin kirjasta poimittu kuvaus, kun Maarit ja Kekkonen olivat viettäneet yön yhdessä: ”Kun presidentti oli ottanut vakiopaikkansa, tuntui kovin luonnolliselta, että kömmin hänen viereensä tilavalle alapedille.”

Maarit Tyrkkö ei kerro ihan kaikkea, mutta eipä lukijalle jää mitenkään epäselväksi hänen ja presidentin suhteen laatu, vaikka hän itse kirjoittaa: ”En tulisi koskaan olemaan yksi presidentin naisista, mutta hänen tyttönsä ja toimittajansa kyllä”.

Kirsin Book Club luki aiemmin yhdessä Raija Orasen Nimeltään Kekkonen. Silloin keskustelumme liikkui Kekkosen naisissa, politiikan takahuoneissa ja ylipäätänsä Suomen politiikan koukeroissa. Tyrkön kirjassa politiikka on täysin pimennossa. Kirja kertoo mielenkiintoisesti Urkin lähipiiristä, perässähiihtäjistä ja siitä, kuinka kaverit järjestivät Maaritin presidentin piristysruiskeeksi ennen ETYK:iä.

Keskustelussamme ihastelimme, kuinka Maarit oli ollut käsittämättömän reipas ja kekseliäs lähestyessään tunnettuja henkilöitä saadakseen haastatteluita. Tytön uraa avitti toimittajavanhempien suhdeverkosto, mutta eipä hän ujostellut lähestyessään haastattelukohteitaan. Vanhemmat miehet olivat hänen pauloissaan. Jukka Virtanen puki sen näin: ”Mua ottaa päähän, että annan kaikkien vanhanaikaisten konstien vaikuttaa itseeni, mutta sä olet jotenkin niin säälittävän yritteliäs.”

Muutoin emme kirjaa ihastelleet kuten seuraavista kommenteista voit lukea. Totesimmekin, että kirjan upeinta tekstiä oli Benedict Zilliacuksen rakkauskirje Maaritille. Tosin hämmästelimme sitä, että kaikki kirjan miehet olivat sekaisin Maaritista. Ehkä vielä enemmän hämmästelimme sitä, että Maarit koki tarpeelliseksi esitellä kaikki päänahkansa.

Kirjan kuvitusta Maarit Tyrkön 28-vuotissyntymäpäiviltä

Kirjan kuvitusta Maarit Tyrkön 28-vuotissyntymäpäiviltä

Kommentteja Kirsin Book Clubin jäsenten keskustelusta:

– Tartuin Tyttö ja nauhuriin uteliaana, ehkä jopa innokkaasti. Jo alkupuolella tuli tunne, että kirjoittajan olisi ollut parempi kertoa omasta erinomaisuudestaan toisin kuin vaikkapa työtodistuksia kokonaisuudessaan toistamalla. Olin tässä vaiheessa kuitenkin vielä valmis antamaan heikkoudet anteeksi, olihan kyseessä ansioitunut toimittaja.

Kekkoseen päästyä tuli mittani kuitenkin täyteen. Edelleen aivan liikaa suoraa dokumenttien ja lukemattomien juomalauluvärssyjen toistoa sellaisenaan. Aivan kuin kirjoittaja olisi vain avannut arkistonsa ja kopioinut siitä kronologisesti pätkän kirjaan. Kustannustoimittajaa olisi todella kaivattu, nyt lukemamme kooste oli ihan hyvä ensimmäinen käsikirjoitusversio. Kirjaan olisi tarvittu kirkas ajatus, miksi se on kirjoitettu. Oliko tarkoitus kertoa Tytöstä vai Kekkosesta? Myös ankara karsinta ja muokkaus olisivat helpottaneet lukijan osaa.

Häkellyttävintä Tyttö ja nauhurissa oli kenties se, että se vahvisti vastaansanomattomasti sen, mitä on myös pidetty pahojen kielten panetteluna: Kekkonen piti hovia, joka pyöri hänen ympärillään kritiikittömänä, mielisteli ja järjesteli asioita päämiehen (sisäpiirin Kekkosesta käyttämä nimitys) toiveiden mukaisiksi. Varsinainen virtahepo salongeissaan!

Tyrkölle ansioksi pitää ehdottomasti lukea hänen kykynsä luoda oikeat kontaktit ja saada haastatteluja. Tästä puolesta olisin mielelläni lukenut enemmänkin, samoin kuin politiikan ykkösnimien haastattelujen sisällöstä. Nyt jää vain arvailuksi, oliko näiden haastattelujen anti yhtä kevyttä kuin Tyttö ja nauhuri.

Maarit Huovinen os. Tyrkkö kaulassaan Urho Kekkosen hänelle jouluna 1975 lahjoittama kultainen vene, jonka kyljessä lukee SUOMI. "Kun matkustin joulun jälkeen Laukaaseen lomailemaan, panin veneen kaulaani. Siinä se on ollut siitä lähtien, joka päivä." Kuva: WSOY:n kuvapankki / Veikko Somerpuro

Maarit Huovinen os. Tyrkkö kaulassaan Urho Kekkosen hänelle jouluna 1975 lahjoittama kultainen vene, jonka kyljessä lukee SUOMI. ”Kun matkustin joulun jälkeen Laukaaseen lomailemaan, panin veneen kaulaani. Siinä se on ollut siitä lähtien, joka päivä.” Kuva: WSOY:n kuvapankki / Veikko Somerpuro

– Kirjailija/toimittaja Tyrkön teksti oli yksinkertaista ja turhaan toistettiin dokumentointia. Mietin omaa lukukokemustani, joka muodostui voimakkaasti omista kokemuksistani 1970-luvulla. Kirja siis innoitti muistelemaan omia kokemuksiani, jotka nousivat suureen pääosaan ja sokaistuin kirjan heikkouksille. Elin kirjaa lukiessani omia tunnelmiani kohtaamisistani Kekkosen kanssa. 

Vuoden 1972 Salpausselän kisoissa olin presidentti Kekkosen lounaalla, jossa oli mukana Halldora ja Kristian Eldjarn, Islannin presidentti 1968-1980. Lounasmenu oli muistaakseni hernekeitto – minähän en ole lounaslistoja tallentanut! Näiden kisojen päättäjäiset pidettiin kirjassakin mainitussa Wihurinkosken oluttehtaalla Heinolassa, jossa valmistettiin Saa Koskea -olutta. Vuoden 1977 Lahden Messujen yhteydessä lounastin jälleen presidentin seurueessa. Mietin, olivatko tilanteet sovinistisia tai seksistisiä, kun olimme selvästi ”tyttöroolissa”. Näin jälkikäteenkin tuntuu, että se oli ajan tapa. Nautimme edustustehtävistämme, pidimme hauskaa ja saimme vielä hyvää palkkaa! 

Kirjan kuvitusta: Urho Kekkonen kesällä 1975

Kirjan kuvitusta: Urho Kekkonen kesällä 1975

– Tyrkön kirja oli minulle täysi pettymys! Kirja oli tylsä, raakile vailla lihaa luiden päällä. Mietityttää kovasti kirjan anti nuoremmille sukupoville, joille ETYK, Willy Brandt eikä Kekkonenkaan sano paljoakaan. Kertomukset eivät sisällä selvityksiä ajan tapahtumista eikä poliittisesta tilanteesta.

– Maarit Tyrkkö oli taitava kyynärpäätaktikko ja rohkea jo nuorena. Vanhempien toimittajataustasta on selkeästi ollut hyötyä. En kyllä välttämättä Urkkia ihmettele, mutta miten tämä Maarit niin muka sekosi ikäloppuun! Tuntuu olevan niitä naisia, joista valta on seksikästä. Mielenkiintoista oli silti noita juttuja lukea. Ja olihan se selvää, että Kekkosella oli oma hännystelijöiden joukko ja hän osasi sitä hyvin hyödyntää. Muistan aika hyvin monet noista Suomen Kuvalehden artikkeleista, joita hän kirjoitti. On hän kyllä toimittajana ollut aika taitava ja hänen suhteitaan on hyödynnetty lehdessä. Ihmetyttääkin vähän, kuinka kirja on niin luettelomainen. Odotettavissahan on näköjään jatko-osa(ia?).

– Tyrkön tyyli ei ollut 70-luvun journalismille ollenkaan tavanomainen. Silloin ja vielä 80-luvullakin toimittaja häivytti itsensä mahdollisimman tarkkaan jutuista. Minulle tutuin on televisio, ja siellä haastattelijaa ei kuvissa näkynyt. Syvästi paheksuttiin uutisten kesätoimittajaa, joka antoi jutussaan ns. satasen eli näkyi kuvassa. Maarit Tyrkköäkin kutsuttiin yleisesti Maarit ’Tyrkyksi’.

Parasta kirjassa olikin 70-luvun ajankuva, joka siitä välittyi. Kun olen elänyt sen ajan jo nuorena aikuisena ja muistan ajasta paljon, voin vain sekä  kauhistella ja osittain lempeästi muistella ajan tapoja ja tilanteita. Kyllä Kekkosen ”palvontaan” liittyvät monet asiat tuntuvat nykynäkökulmasta nyt kovin vierailta.

– Olihan kirjassa sentään todella mielenkiintoinen haastattelu Martti Talvelasta ja Väinö Linnasta sekä Zilliacuksen ihana suutelukirje!

Tyttö ja nauhuri -kirjan kuvitusta ETYK:in ajoilta 1975

Tyttö ja nauhuri -kirjan kuvitusta ETYK:in ajoilta 1975

– Minä olisin kaivannut myös poliittista taustaa, nyt vain muutama ministerinimi on mainittu. Nyt kirja on pelkästään Maarit Tyrkön omat muistelmat tietyistä tapahtumista ja kovin päiväkirjamaisesti. Toki siinä on rohkeuttakin, kun kirjoittaa tällaisen paljastuskirjan. Ihmettelin miten Maarit Tyrkkö viihtyi itseään huomattavasti vanhemmassa herraseurueessa, isoisien kanssa. Vai nauttiko hän olla tyttönä herrojen huomionosoitusten keskellä?

– Kirjassa on aivan liikaa yksityiskohtia rasittavuuteen asti, ruokalistoja ja monta sivua esim. huuliharpun hankinnasta, kun asian olisi voinut kertoa muutamalla lauseella. Eikä kaiken kertominen ole lainkaan oleellista. Alkusivujen kerronta oli kovin itsekeskeistä. Suhteet olivat tärkeitä, eikä Tyrkkö niitä salannut. Negatiivisia asioita hän ei tuonut esille vai oliko kaikki niin auvoista presidentin huomionosoitusten kohteena? Tämä on aikalaiskirja myös itselleni, entisenä käsivarren talvivaeltajana olin kerran jopa samassa junassa johon kiinnitettiin presidentin vaunu, olikohan Maarit Tyrkkö mukana?

Kekkosesta on kirjoitettu presidenttinä ja poliitikkona tuhansia sivuja. Esimerksiksi Helsingin Sanomien poliittisen toimituksen esimies Unto Hämäläinen keskustelussa kirjailijan kanssa toteaa, että Maarit Tyrkkö tuo uuden puolen Urho Kekkosesta esiin: ”Kirja ei sisällä sensaatiota, mutta on sensaatiomainen.”

Kirjailija itse toteaakin osuvasti: ”Voi minua, voi näitä isoksi kasvaneita pikkupoikia!”

Maarit Tyrkkö toteaa myös, että lämmintä päiväkirjamateriaalia jäi julkaisematta. Jatko-osaa ei taideta meidän lukupiirissämme lukea.

Bookclubilaiset naisjournalistien illassa Lahdessa tammikuussa 2015

Bookclubilaiset naisjournalistien illassa Lahdessa tammikuussa 2015. Kuva Pepe Louhelainen / Etelä-Suomen Sanomat.

 

Lisäys: lue myös juttumme Maarit Tyrkön kirjoittamasta ”jatko-osasta”  Presidentti ja toimittaja.

  • Maarit Tyrkkö
  • Tyttö ja nauhuri
  • WSOY, 2014
  • ISBN 9789510402535
Kommentit
  1. Avatar photo Kirsi
  2. Anki
    • Avatar photo Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *