Niina Junttilan Kavereita nolla on tärkeä ja äidin sydäntä riipaiseva kirja
Lauantai ja Bonnier Booksin auditorio. Osallistuimme Minnan kanssa lasten ja nuorten yksinäisyyttä käsittelevään seminaariin. Eri alojen asiantuntijat toivat jokainen näkökulman sydäntäraastavaan ja valitettavan yleiseen ongelmaan, lasten ja nuorten yksinäisyyteen. Kun ei ole ketään kaveria, kun ei ole ketään, jolle puhua, kun jokaisena koulupäivänä tuntee itsensä näkymättömäksi.
Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Mua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu, ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla. Enkä jaksaisi tätä elämää. Kukaan ei jaksa kattella mua. Mä elän täs maailmassa haamuna, ei mua tänne jää kukaan kaipaamaan. (11-vuotiaan tytön kirjoitus / Nina Junttilan esitys 28.2.2015)
Kavereita nolla on kasvatuspsykologian dosentti, tietokirjailija Nina Junttilan yleistajuinen kirja yksinäisyydestä. Kirja perustuu vahvaan tutkimustietoon ja laajaan autenttisten kommenttien aineistoon. Aihe on tärkeääkin tärkeämpi: joka viides lapsi tai nuori Suomessa kokee yksinäisyyttä. Me kaikki näemme heitä päivittäin, jos vain katsomme.
Seminaarin avannut hyvinvointisosiologian professori Juho Saari kertoi, että suomalaiset eivät ole enempää yksinäisiä kuin ennen, nyt vain tiedostamme tilanteen paremmin ja tiedämme, mitä yksinäisyys tekee ihmiselle. Tutkitusti yksinäisyys heikentää terveyttä, vähentää tuloja ja on kytköksissä Alzheimeriin ja osteoporoosiin.
Yksinäisyys selittyy osittain sillä, missä maassa asuu. Tilastojen valossa suomalaiset eivät ole erityisen yksinäisiä (Bulgaria on Euroopan yksinäisin). Suomi sen sijaan on ensimmäisiä maita, joissa on siirrytty YSTÄVÄYHTEISKUNTAAN. Me valitsemme lähipiiriimme ystäviä, emme sukulaisia. Enää ei riitä ystäviä oudolle tädille, jolla ennen oli paikka sukuyhteisössä. Apua ei pyydetä enolta, vaan kavereilta.
Yksinäisyys on yhteiskuntapoliittinen kysymys ja on jo puolueiden vaaliohjelmissa. Aiemmin yksinäisyyttä tutkittiin ulkopuolisesti, ei ihmisten omasta kokemuksesta käsin. Nina Junttilan kirjan ansio on erityisesti se, että hän on popularisoinut yksinäisyyden asian, kirjoittanut siitä kansan kielellä.
Jos sais valita, niin mieluummin ottaisin vaik sen, et joku hakkais mua, mut silti mulla ois joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, et mun luokkalaiset ei ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun just nyt kävi niin. (12-vuotiaan pojan haastattelu / Nina Junttilan esitys 28.2.1015)
Mitä pidemmälle seminaari etenee, sitä selvemmin näen silmissäni sen yksinäisen lapsen koulunpihalla. Sen joka tutkii kentän reunan ruusupuskan lehtiä. Tai sen, jolta joukko vie pipon päästä ja tunkee roskikseen. Sen, jonka viereen kukaan ei istu luokassa. Jumppatunnilla hänet aina valitaan viimeisenä. Kukaan ei halua olla hänen parinsa ryhmätöissä. Se on sinun lapsesi, se on ollut minun lapseni. Kun opettaja tai muu aikuinen ei näe, ei halua nähdä, ja mitään interventiota ei tapahdu, niin ainekset loppuiän syrjäytymiseen ovat olemassa. Helsingin Sanomien tutkimuksen mukaan (30.000 vastaajaa) yksinäisistä aikuisista 32 % oli ollut yksinäisiä jo lapsena ja 56 % nuorina.
Minuun kolahti myös tieto, että 15-vuotiaiden poikien kohdalla emotionaalinen yksinäisyys – se, että voi esimerkiksi puhua tunteistaan – helpottaa 8. luokan keväällä ja kesällä, mutta palautuu ennalleen 9. luokalla. Selittävänä tekijänä pidetään rippikoulua ja -leiriä. Kerrankin kaikki kuuluu uuteen ryhmään, jossa osallistaminen ja yhdessäolo on vahvaa. Kuviot palaavat ennalleen, kun koulu taas alkaa.
Kasvatuspsykologian dosentti Nina Junttila (vas) ja lastenpsykiatri Raisa Cacciatore suosittelivat toistensa kirjoja
Lohduttava viesti asiantuntijoilta oli, että missään vaiheessa ei ole liian myöhäistä auttaa. Yksinäisten lasten omia toiveita Nina Junttilan haastatteluissa olivat:
- ”Jos joku tulis puhumaan mun kaa.”
- ”Jos ne ei kiusais ja ottais mut joskus mukaan.”
- ”Jos tulis vaikka joku uus oppilas, jolla ei olis kavereita, nii se vois olla mun kaa.”
Yksinäisyyteen ei ole syitä, se on sattumaa. Meidän kaikkien pitää olla hereillä, tunnistaa ja kohdata yksinäiset. Jokainen näkymättömästä näkyväksi tekeminen on hengenpelastustyö. Usein ei tarvita kuin se yksi ystävä, ”joku joka tulis juttelee mun kaa.”
Nina Junttilan kirja Kavereita nolla on ehdoton kaikille lasten ja nuorten kanssa työskenteleville. Meille vanhemmille ja muille se on havahduttavaa ja koskettavaa luettavaa. Riipaisevaa ja surullista.
No, se auttaa jo, kun se (vanhempi) aina sanoo, et en mä oo mitenkää huono, et se vois olla niinku kuka tahansa, joka tällei jätetään ulkopuolelle.
Lasten ja nuorten yksinäisyys -seminaarin esiintyjät: Juho Murto, Nina Junttila, Tatjana Pajamäki (MLL), Pasi Lönn (kirjailija&rikosylikonstaapeli) ja Raisa Cacciatore. Kuva napattu Tammen Facebook-sivulta. Kameraa pitelevät minun käteni, jotka tunnistin ranteessa olevasta, kirjoituskilpailun palkintona saadusta kellosta!
- Niina Junttila
- Kavereita nolla
- Tammi, 2015
- ISBN 9789513181569
Tietoa kirjoittajasta
Tärkeä kirja, ja aihe niin ahdistava, että melkein pelottaa tarttua. Yritin muistella, oliko omana kouluaikana näin yksinäisiä luokkatovereita. Hyljeksimmekö näin perusteellisesti jotakin luokkakaveria? En muista, vai enkö huomannut.
Tämä tieto Suomesta ystäväyhteiskuntana oli kiinnostava, ja sitä tietysti tukevat omatkin havainnot. Meillä ainakin suku on myös pienentynyt, ja kun itselläni ja aviomiehelläni on paljon serkkuja, tyttärilläni on enää kaksi. Niinpä heillä oli myös ”ystäväserkkuja”, kuten yksi heistä itseään nimitti. Mutta tosiaan, jos sukutapaamisia ei enää ole tai sinne ei kaikkia kutsuta, niin verkosto kapenee entisestään.
Yksinäisyys, lasten ja nuorten yksinäisyys, todella riipaiseva aihe. Siihen ei ainakaan jutun perusteella ole yritettykään löytää minkäänlaista ratkaisua (kirjaa en ole lukenut). Onko siihen mitään ratkaisua? En usko, että pakottamalla, kehoittamalla esimerkiksi koulussa, että ”leikkikääpäs nyt Ninan/ Miskan kanssa” päästää kovin pitkälle. Seuraava tutkimus olisikin hyvä tehdä siitä, miten yhteisöllisyyttä esimerkiksi suvun kanssa voisi lisätä. Se olisikin asia, joka voisi auttaa monessa ongelmassa, ei olisi niin paljon ”hylättyjä mummoja” ja yksineläjätädit ja -sedät saisivat sisältöä elämäänsä sukunsa nuorista. Ja lapset ja nuoret tuntisivat yhteenkuuluvuutta ollessaan tärkeä osa joukkoa, joihin heillä on verisiteet. Yhteiskuntamme, on nyt pitkään korostanut (liikaakin?) yksilön vastuuta itsestään, yksilön vapautta ja oikeutta. Ehkä pitäisi alkaa korostaa myös yhteisön tarkeyttä, yhteisen hyvän merkitystä. Vastuun kantaminen omaisista voisi olla kasvattavaa ja antaisi turvallisuuden tunnetta: minä huolehdin heistä, he huolehtivat minusta. Suku ei olisi vaan joulukortti enolle ja kesäinen mökkireissu mummon luo. Jokainen voi aloittaa ”kasvatustyön” itsestään ja omistaan. Kutsua esimerkiksi sukua (tai muuta lähiyhteisöä) mukaan arkielämään, keksiä yhteisiä juttuja, ei sen niin ihmeellistä tarvitsisi olla. Tärkeää olisi, että mukaan otettaisiin myös hän, jota yleensä ei kutsuta. Aikuiset näyttävät niin paljon omalla esimerkillään tietämättäänkin lapsille toimintamalleja.
Anja, olen kanssasi sukuyhteisön merkityksestä samaa mieltä. Asuin Aasiassa yli kymmenen vuotta ja siellä perheen merkitys on vahva, sekä hyvässä että pahassa. Muutoinkin yhteisöllisyys näyttäytyi vahvana esimerkiksi työpaikalla. Näin meilläkin on ennen ollut ja samanlaiseen malliin tuskin päästään takaisin vaikka haluttaisiinkin. Muutos lähtee tietenkin meistä jokaisesta, minkälaisen perheyhteisön ja välittämisen mallin siirrämme eteenpäin. Hyväksymmekö sen, että oma lapsi ei kutsu kaikkia synttärijuhlilleen?
Uskon, että myös muissa yhteisöissä kuin perheissä on asioita tehtävissä. Ei pakottamalla, että leikkikääs, kuten totesitkin, mutta jakamalla ryhmät uusiksi, antamalla itse huomiota, nostamalla onnistumisia ja puuttumalla tilanteisiin. Keinoja on, kunhan tahto on.
Kannattaa arvioida tapauskohtaisesti. Oma haluni olla muista erillään keräsi huomiota ml. jopa virkavallan haastattelu minuun mahdollisesti kohdistuvasta kiusaamisesta ja sehän lisäsi vaan löylyä eristäytymiseen. Halusin näyttää muille, että en tarvitse ketään. Oli erityinen ylpeydenaiheeni nuoruudessa.
Itse ajattelin kykeneväni ystävystymään, jos sitä haluan. Eristäytyminen lopulta aiheutti sosiaalista jännittyneisyyttä, josta piti opetella pois. Tuo on toki edelleen ongelma, siis mahdollisesti vuoden mittaiset eristäytymisjaksot omasta tahdosta. Melko syklinen olento olen tämän ominaisuuteni kanssa.
Toisaalta olen nähnyt niitä tyyppejä, joille ei ikäistensä normaaliseura tule edes sopimaan. Itse kuuluin myös tähän porukkaan.