Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa – kirjaterapiaa

Nina George (s. 1973) on saksalainen kirjailija. Hän on myös journalisti ja julkaissut jo 25 kirjaa. Hänen teoksensa Pieni kirjapuoti Pariisissa on kansainvälinen bestseller, joka on käännetty yli 28 kielelle. 

Kirja on yhtä aikaa sekä lääkäri että lääke. Se vaatii diagnoosit ja on itse terapiaa.

Kirjakauppias Jean Perdun kirjallisuusapteekki sijaitsee vanhassa proomussa Seine-joella Pariisissa. Hänellä on ilmiömäinen kyky löytää jokaiselle sopiva kirja, tarkka resepti, koska hänen mielestään kirjat ovat vapauttajia. Jopa vakioasiakas psykoterapeutti Lanon tunnustaa olevansa kateellinen kyvystä, jolla kirjakauppias arvioi ihmissielua varmemmin kuin terapeutti.

Kirjat eivät tietenkään ole pelkkiä lääkäreitä. Jotkut romaanit ovat helliä elämänkumppaneita. Jotkut taas lyöntejä avokämmenellä. Toiset ovat kuin ystävä, joka kietoo huovan hartioille kun syksy masentaa. Jotkut romaanit ovat vaaleanpunaista hattaraa, kihelmöivät kolme sekuntia aivoissa ja jättävät jälkeensä onnellista tyhjyyttä. Niin kuin lyhyt, kiihkeä rakkaussuhde.”

Nuori kirjailija Max Jordan on vakiovieras proomussa. Hänen ensimmäinen kirjansa Yö oli menestys ja nyt odotetaan toista teosta, mutta hän ei ole päässyt eteenpäin. Hänelle Perdu ottaa kassakaapista aarteensa Sanaryn Eteläntulet, jolla on salaperäinen kirjoittaja ja jonka nimeä Perdu oli pitkään yrittänyt selvittää tuloksetta. Hänelle itselleen kirja on homeopaattinen lääke, jota annostellaan pienen pieninä annoksina. Siksi hän määrää pojalle luettavaksi kolme sivua joka aamu.

Kirjan alkusivujen tarina kuvaa Perdun tapaa toimia. Eräs onneton nainen tulee kirjallisuusapteekkiin ja hänet istutetaan viihtyisään lukunurkkaukseen ja ympäröidään kirjoilla. Naiselle rakennettiin pesä, turva, jotta hän havahtuisi loputtomuuteen, jota kirjat tarjoavat ja vahvistuisi.

Kirjakauppias Perdu on itsekin oman menneisyytensä vanki. Kirjan alusta lähtien vihjataan, että on joku, jonka nimeä hän ei ole tohtinut lausua ääneen 20 pitkään vuoteen ja jonka kirjekin on odottanut avaamattomana yhtä pitkän ajan. Myös naapurissa asuva Catherine on tunteidensa haavoittama ja elänyt 20 vuotta menneisyyden tuskassa. Jos asiat olisivat menneet toisin, Pardun ja Catherine olisivat löytäneet toisensa. Kirjailija kuvaa hienovaraisesti näiden kahden lähestymistä, minkä kuitenkin rikkovat menneisyyden haavat.

Ja mitä sitten? Lohdutan itseäni, hän lohduttaa itseään, ja olemme kuin kaksi käytettyä nenäliinaa.

Perdu oli valinnut pelon sen sijaan, että hän olisi lausunut rakastettunsa nimen ääneen. Hänen nuoruudenystävänsä oli valinnut toisin ja eli täyttä perhe-elämää. Mielessään Perdulla kummittelivat ystävän sanat:

Pelko tekee ruumiille sen, minkä kömpelö veistäjä virheettömälle kivelle. Ero on vain siinä, että pelko hakkaa ihmisiä sisältäpäin, eikä kukaan näe, miten paljon lohkoja ja kerroksia irtoaa. Ihminen ohenee koko ajan ja muuttuu epävakaammaksi, kunnes pienikin tunne on liikaa. Yksi halaus, ja tuntuu kuin särkyisi, kuin olisi kuoleman oma.”

Perdu irrottaa proomunsa laiturista, ja aivan viime hetkellä myös nuori kirjailija Jordan hyppää mukaan alukseen. Matkallelähtö tuo Perdulle uusia tunteita pintaan.

Hän tunsi yhtä aikaa suurta pelkoa ja kiihkeää innostusta.

Manon, nyt voi jo lausua naisen nimen ääneen, tapasi rakkaan Jeaninsa 20 vuotta aikaisemmin Pariisissa. Manon eli toisen miehen kanssa, mutta koki ainutlaatuisen suhteen kirjakauppiaansa kanssa.

 Ja kuinka korkealla hän lentää, valkoinen korppi, joka näkee kaiken, mitä sisälläni on.

Proomun matkatessa Perdun ja Jordanin ystävyys vahvistuu. Kirjailija kuvaa kauniisti mutta arkisesti matkaajien välien hioutumisen hienoksi ystävyydeksi. Monivaiheisella matkalla ihanan maiseman halki on kanavia, sulkuja ja tietenkin Perdun kissat. Eräässä kylässä mukaan liittyy värikäs persoona, oikea monitoimimies Savatore Cuneo. Hänkin etsii toista proomua, jolla matkasi kauan sitten eräs tyttö. Ja kaiken yllä näkyvät tähdet, joille maapallo on yksi saareke avaruuden mittaamattomassa meressä.

Matkalla Perdu koki samanlaista vapautta kuin ensi kertaa lapsena. Hän muisi katkelman eräästä kirjasta, jossa tietotekniikka lakkaakin toimimasta ja sellaiset ihmiset, jotka kommunikoivat vain tietokoneiden välityksellä, tukehtuvat omien aistihavaintojen voimakkuuteen ja hiljaisuuteen. Juuri siltä Jean Perdusta tuntui: äärimmäisten aistimusten jyräämältä, sellaisten, joita hänellä ei koskaan kaupungissa ollut. Mutta tunnetasolla vapautuminen vie aikaa.

Yhä vieläkin Jeanista tuntui, että hänen sisällään olisi ollut ajan, tottumuksen ja pihkamaisen pelon tulppa, joka esti surua purkautumasta. Hän tunsi itsensä kivettyneiden kyynelten kodiksi. Niiden takia mikään muu ei saanut hänessä sijaa.

 Kaksi miestä etsii iäksi kadonneita rakkaitaan ja Max ei ole vielä löytänyt rakkauttaan. Yhtenä ilta Perdu tajuaa etsittyään vastausta vuosia:

Sen, että kannamme heitä sydämessämme. Se on meidän tehtävämme. Me kannamme heitä mukanamme, kuolleita ja särkynyttä rakkautta. Se tekee meidät kokonaisiksi. Jos unohdamme kadonneemme ja kiellämme heidät, emme…silloin lakkaamme itsekin olemasta. Rakkaus, kuolleet. kaikki ihmiset elämämme eri ajoilta. He ovat jokia, jotka virtaavat sielumme mereen. Jollemme halua muistaa heitä, meren lähteet ehtyvät.”

Miehet tulevat jokea pitkin kirjojen kaupunkiin, jossa kaikki asukkaat ovat tekemisissä jollakin tavoin kirjojen kanssa. Proomusta rantautuessaan he ihmettelevät, mitä kaikkea kirjat saavat aikaan, sillä he astuvat keskelle fantasiatapahtumaa. Kaikki kaupunkilaiset ovat pukeutuneet joko kirjailijoiksi tai kirjan hahmoiksi. Kirjojen kaupungissa hän vihdoin löytää kauan etsimänsä Sanaryn Eteläntulet –kirjan kirjoittajan.

Se kirja on kuin nainen, jota rakastin. Se johtaa hänen luokseen. Se on kuin nestemäistä rakkautta. Se määrä rakkautta, jonka juuri ja juuri jaksoin kestää. Jonka juuri ja juuri pystyin tuntemaan. Se on ollut kuin olkipilli, jonka läpi olen hengittänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta. Se auttoi minua pysymän hengissä. En tarvitse sitä kirjaa enää, koska pystyn taas…hengittämään itse. Mutta haluaisin kiittää”

Vähä vähältä avataan Manonin matkapäiväkirjaa, ja lukija elää vahvasti mielikuvissa mukana. Niissä kuvataan koskettavasti rakkautta ja tunneaistimuksia ja rakkauden pystyy tunnistamaan aidoksi tunteeksi. Manon vain jakaa sen kahden miehen välillä, joista toinen on hänen aviomiehensä. Manon jää kuitenkin kirjeidensä perusteella hiukan etäiseksi.

Perdu on valmis jättämään proomunsa Cuneon ja Samyn käyttöön. Samy oli viisas nainen, jonka kanssa Perdu kävi pitkiä, vapauttavia keskusteluja kirjailijoiden kaupungissa. Cuneosta Samy löysi miehen ja elämänkumppanin. Myös Max löytää sen, joksi hän haluaa tulla, hänelle tämä on matkan alku. Max jää kauniiseen pieneen kylään kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa. Eräs punainen traktori tai oikeastaan sen kaunis kuljettaja vaikuttaa asiaan.

Jean Perdu on nyt yksin ja päätyy kauniiseen Sanaryn kaupunkiin jäädäkseen sinne, ja vihdoin tulivat vuolaat kyyneleet. Kipu ei ollut poistunut. Hän kirjoitti Catherinelle kauniita kirjeitä, joiden sanavalintoja lukija voi vain ihailla ja ihmetellä (suomentaja Veera Kaski on tehnyt hienoa työtä.) Hän alkoi laulaa suihkussa, vapautuminen oli alkanut. Hän hyppi ilosta, mutta välillä hän tunsi olevansa kuin näkymättömässä kopissa, joka sulki hänet sisäänsä ja kaikki muut ulos. Paperinen maailma jää taakse ja Perdu alkaa tutustua oikeaan elämään, tässä ja nyt, etsien uutta alkua. Samy oli lahjoittanut hänelle heidän erotessaan matkasanoiksi yhden viisauksistaan:

Tiesitkö  että lopun ja alun välissä on oma maailmansa? Se on haavoitettu aika, Jean Perdu. Se on suo, joka kerää unelmat ja murheet ja unohdetut aikomukset. Sinä aikana askeleet käyvät raskaiksi. Älä väheksy matkaa hyvästeistä uuteen alkuun. Jeanno. Älä pidä kiirettä. Joskus sellaiset kynnykset ovat leveämpiä kuin yhdellä askeleella yltää harppaamaan.

Vihdoin hän on käynyt läpi koko tunneskaalan sekä ymmärtänyt elämisen merkityksen. Niin tuli päivä, jolloin mikään ei raivonnut hänen sisällään ja oli aika soittaa Catherinelle… ja yhdessä he tekivät vielä pakollisen matkan Manonin puolison Lucin luokse…

Kirjan lopussa on mestarikokki Cuneon ruokareseptejä, sillä kirjat ja ruoka kuuluvat yhteen, (kuten lukupiirissämmekin). Lopussa on Perdun Kaunokirjallinen ensiapupakkaus eli kirjareseptit.

Kirjassa puhutaan surusta, rakkaudesta, itsensä löytämisestä, menetyksestä, pelosta, sen hyväksymisestä ja patoutuneista tunteista. Kirja on mielestäni adjektiiveillä kuvattuna kaunis ja viisas, juuri nämä sanat kuvaavat omia tunnelmiani lukijana ja kokijana. On hienoa, että kirjailija valitsi tämän aiheen. Pidän myös onnellisista lopuista. Kirjojen merkitystä ei voi koskaan aliarvioida, sillä niin monet sanovat tietyn kirjan muuttaneen heidän elämänsä suunnan. Kirjat ovat elämän oppikirjoja, viihdyttävät, ovat kumppaneita yksinäisinä iltoina, matkakumppaneita ja paljon muuta oikealla hetkellä luettuna. Pieni kirjapuoti Pariisissa tuo myös selkeästi esiin sen, ettei kirjojen maailmaan saa uppoutua liikaa, vaan pitää myös elää oikeaa elämää.