On vain hyviä kertojia: Pirkko Saisio, Signaali

 

Pirkko Saisio on mestarikertoja, niin se vain on. Muistumasta toiseen vapaasti assosioiden, tapahtumille ja ihmisille, myös itselleen lämpimästi nauraen hän kertoo viime syksyllä ilmestyneessä Signaali-kirjassaan sattumuksia elämän varrelta. Arkipäiväisenkin tapahtuman hän pystyy kertomaan tavalla, joka sekä viihdyttää että saa liikkeelle ajatuksia.

Kokoelman pisin novelli Mansikkapaikka on ratkiriemukas kuvaus minä-kertojan, Pirkko Saisio -nimisen kirjailijan kunniatohtoriksi vihkimisestä kaksi vuotta sitten keväällä Tampereen yliopistossa. Saisio piikittelee akateemisen maailman hassuja muodollisuuksia ja kuvaa ironisesti itseäänkin. Saision piikittely ja ironia ei ole ilkeää, vaan lämpimän hyväksyvää, isoäitimäista, ja isoäitinä hän itsensä tässäkin jutussa esittelee. Aivan hulvaton on hänen kuvauksensa kunniantohtorilta edellytetyn esitelmän pitämisestä ja erityisesti sen laatimisesta tai laatimatta jättämisestä. Kaikki tämä on kovin terapeuttista meille viime tipan ihmisille.

…siirrän tulevan esitelmäni idean takaraivooni Käsittelemättömien Mutta Tärkeiden Asioiden Kansioon, missä se on nämä kymmenen kuukautta pysynytkin, kypsymättä ja kehittymättä millään tavalla.

Esitelmän aiheen Saisio on ”hätäpäissään keksaissut”: uskottavuus teatterissa. Kun esitelmää ei vielä pitopäivän aamunakaan ole, kaikki ärsyttää tulevaa kunniatohtoria: muut tulevat kunniatohtorit, lounaalla vieressä istuva rouva jne. Mutta esitelmän Saisio pitää, kun on pakko.

Ennen kuin avaan suuni, muistutan itseäni siitä, etten saa sulkea sitä seuraavan kahdenkymmenen minuutin aikana hetkeksikään.

Ja niin tiivistyy viisaudeksi Saisionkin tärkein ominaisuus, se miksi tämäkin kirja on niin nautinnollinen lukea:

 (Kirjallisuudessa, teatterissa, elokuvassa etsitään nykyisin taukoamatta hyvää tarinaa.

Hyviä tarinoita ei ole olemassakaan, on vain hyviä kertojia. Siinä koko teatteri, kirjallisuus, elokuva.

Saisio on niin hyvä tarinan kertoja, että hän saa mainion jutun irtoamaan kolonoskopiasta eli paksunsuolen tähystyksestä (kirjassa tarinan nimi on Oidipus Kolonoksessa) tai heinäkuisesta viikonlopusta Kaskisissa (Kauppamatkustajan kuolema), pikkukaupungista, jossa ei ole ketään, ja vierasvenesataman laiturillakin vain yksi, joka sitten katoaa. Kaskisiin Saisio ja Honksu ovat purjehtineet. Honksu, Saision puoliso esiintyy monissa jutuista ja hänet esitellään toimeliaana dokumenttielokuvaohjaajana, jonka tehtävänä ”maailmassa on lähestyä tuntemattomia ihmisiä ja heidän tavaroitaan, ei istua kotona jakamassa illuusioitaan hiljaisen, lukevan yleisön kanssa”.

Onnellisten saari on yksi kirjan suosikeistani, tarina viikosta Källskärissä, jonka vierastupaan Saisio ja Jenu ja Esa majoittuvat Ahvenanmaan maakuntahallituksen suosiollisesti myöntämällä luvalla valmistelemaan yhteistä opetusta tai yhteistä esitystä. Yhteistä kyllä syntyy, erityisesti tapa polttaa tupakkaa samanaikaisesti.

 

Saision Signaali oli viime vuoden Helsingin Kirjamessuilla yhtenä lukupiirikirjana ja lukijoina oli Lectum-kirjapiiri. Tilaisuudessa kirjailija avasi Signaalin syntyvaiheita. Se on hänen ensimmäinen lyhytproosakokoelmansa, jos ei oteta Eva Weinin nimellä kirjoitettua lukuun. Signaalin kertomukset eivät kirjailijan mukaan ole esseitä eivätkä novelleja, ja kirjoitustapa onkin ”kauhean vapauttava”. Niiden kirjoittaminen oli Saisiosta hauskaa, mutta lisää hän ei luvannut.

Kirjan kaikki otsikot on lainattu klassikkoelokuvista, -näytelmistä tai -kirjoista: Mansikkapaikka on Igmar Bergmanin elokuva, Kenelle kellot soivat Hemingwayn romaani, Kauppamatkustajan kuolema Arthur Millerin näytelmä jne. Saisio kertoi, että intertekstuaaliset otsikot olivat ensin, esim. Kenelle kellot soivat -osuus kertoo kuolemasta ja menetyksestä. ”Kirjan poikkitaiteellisuus on tietoista, koska yritän luoda hetkiä, joissa kaikki aistit ovat läsnä”, kirjailija kertoi.

Madeiraa, joka on mukana myös useassa Signaalin tarinassa, mutta erityisesti Kenelle kellot soivat -kertomuksessa, Saisio pitää sielunmaisemanaan. Siellä hän viettää osan vuodesta.

Lukupiiriläisille Saisio kertoi myös ensimmäisistä lukukokemuksistaan, joihin kuului sekaisin tyttökirjoja ja venäläisiä klassikkoja. Hänen ensimmäinen kirjansa oli Tiina-kirja. Kun hän luki Dostojevskin Muistelmia kuolleesta talosta, hän ajatteli, että ”kirjailija kirjoittaa eri tavalla kuin muut, hän kirjoittaa minusta”. Viisikoiden seassa hän luki Tsehovin huonoja suomennoksia. Tolstoin Ylösnousemus oli hänelle ensin uskonnollinen kirja, sitten rakkauskertomus ja nyt poliittinen teos.