Peter Sandström: Valkea kuulas – haikea kasvukertomus

Valkea kuulas 04Pieni helmi –  Peter Sandströmin parin vuoden takaiseen Valkea kuulas -romaaniin tämä määritelmä sopii erinomaisesti. Nykyhetkessä ja takaumina kulkeva tarina on haikea ja kaunis, sen värit ovat samalla tavalla utuiset kuin kannen hieman epätarkan seitsemänkymmentäluvun valokuvan.

Vähän ennen juhannusta äiti alkoi puhua rakkaudesta, enkä tiennyt mitä ajatella. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että rakkautta oli turha pohtia enää. Sitten tulin toisiin aatoksiin.

Keski-ikäinen poika palaa kesäkuussa, omenapuiden jo kukittua, lapsuudenkotiinsa, omenatarhan keskelle. Mies on kirjailija ja tarinan kertoja, mutta nimeä hänellä ei kirjassa ole. Äiti on pyytänyt tulemaan, sillä hän on saanut kirjeen ja kutsun parantamaan. Parantajan kykyään äiti ei ole käyttänyt vuosiin. Tähän matkaan, viimeiseen matkaan parantajana, äiti valmistautuu huolella ja tarvitsee poikaa autonkuljettajakseen. Matkan hän haluaa tehdä vanhalla Ford Caprilla, jo kauan sitten kuolleen miehensä, pojan isän autolla, joka on seissyt käyttämättömänä tallissa neljäkymmentä vuotta. Poika, isä, äiti – ja rakkaus, siinä Sandströmin hienon kirjan ainekset.

Mutta äiti piti päänsä, Capri oli saatava käyntiin. Hän sanoi että auto oli ollut isälle rakas. Herättämällä Caprin henkiin me voisimme antaa isälle vähän vastarakkautta. Rakkautta sinne ja rakkautta tänne, kamalasti puhetta rakkaudesta, sanoin ja sitten nauroin, ja sitten äitikin nauroi.

Mies muistelee isäänsä ja tämän kuolemaa. Hän palaa muistoissaan myös omiin rakkauksiinsa ja erityisesti  ensirakkautensa kesään, jonka melkein seitsemäntoistavuotias poika ja kaksikymmenvuotias Terese Stankowicz viettivät yhdessä vesitornissa, Teresen kesätyöpaikassa, ja Teresen kodissa ja sängyssä, niin kuin viitteellisesti selviää. Pojan silmissä Terese oli jo aikuinen, ja kaupungilla tytöstä kiersi huhuja, joiden mukaan hänet oli lukion viimeisellä luokalla yllätetty siivouskomerosta parinkin eri opettajan kanssa.

Myös isän kanssa poika on tehnyt, neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, isän viimeisen matkan, viimeisen tappokeikan. Isän oli sodan käynyt mies, omenatarhuri, mutta myös hevosentappaja, joka kutsuttiin apuun, isän omalla ilmaisulla ”luottamustehtävään”, kun koirat, kissat ja hevoset piti lopettaa. Vaitelias mies muuttui viimeisen luottamustehtävämatkan jälkeen vieläkin vaiteliaammaksi, ja pienin viittein Sandström antaa ymmärtää, että isä päättää itse päivänsä. Paljon muutakin Sandström jättää hienovireisesti lukijan pääteltäväksi.

Isä oli tappanut viisisataakolmekymmentäviisi kissaa, seitsemänkymmentäviisi koiraa ja kolmekymmentäyhdeksän hevosta. Siitä kuinka monta miestä isä oli tappanut äidillä ei ollut tietoa, mutta luultavasti heitä ei ollut monta. Naisia isä ei ollut tappanut koskaan. Eikä lapsia.

Isä auttaa muita tappamalla, äiti parantamalla. Äidin Sandström kuvaa voimakkaana, arjen työihmisenä, nuorena jopa raivopäisenä ja omapäisenä. Miestään hän ei halua haudata hautausmaalle, vaan omaan puutarhaan. Pappi saa siunattavakseen kasan kiviä.

Äiti oli tehnyt töitä. Äiti tiesi kuinka monta päivää tarvittiin omenasadon korjaamiseen, hän tiesi kuinka monta laatikkoa hedelmävarastoon mahtui, hän oli oppinut kuinka suurissa pusseissa rouvat halusivat ostaa syömäomenansa torilta, hän tiesi mitkä omenat kannatti heittää saman tien pois. Kukaan ei halunnut mustelmaisia tai rupisia omenoita; kolhiintuneita, puusta pudonneita. Suuren osan sellaisista hedelmistä me söimme itse. Loput heitimme menemään.  Kenties mukana oli rakkautta koko ajan, jokaisessa poimitussa omenassa, jokaisessa pois heitetyssä.

Omenatarha tuo mieleen Joel Lehtosen Putkinotko-sarjaan kuuluvan novellikokoelman Kuolleet omenapuut. Sen niminovellissa kirjakauppias Aapeli Muttinen haluaa istuttaa Putkinotkoon kokonaisen omenatarhan, mutta saa lopputulokseksi vain joukon paleltuneita puita. Novellin omenapuut on nähty sivistyksen, hyvän ja kauniin symboleina. Sandströmin kirjassa omenat vertautuvat sanoihin ja omenatarhaus kirjoittamiseen. Molempiin tarvitaan ”aikaa ja työtä, kovaa työtä”. Valkea kuulas on omenalajikkeista haavoittuvin. Omien havaintojeni mukaan se kypsyy ensimmäisenä. Se on mehukas mutta nopeasti pilaantuva ja pieninkin kolhu, vaikka maahan pudotessa, jättää siihen jäljen, ”mustelman”, ja pian on koko omena piloilla. Oliko päähenkilön ensirakkaus sellainen kolhu, joka jätti poikaan parantumattoman jäljen?

Peter Sandström 29.2.2016

Peter Sandströmiltä on ennen Valkea kuulas -romaania ilmestynyt suomeksi novellikokoelma Sinulle joka et ole täällä. elokuussa ilmestyy hänen romaaninsa Laudatur. Kuva Kustantamo S&S

Valkea kuulaan tapahtumapaikka on Uusikaarlepyy ja sieltä Sandströmkin on kotoisin. Myös kirjan aikatasot sopivat kirjailijan omaan elämään. Kesä Teresen kanssa ajoittuu vuoteen tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentä (Sandström kirjoittaa kaikki luvut juuri näin, tarkasti ja kirjaimin), ja kun Sandström itse on syntynyt vuonna 1963, hänkin on tuona kesänä ollut kohta seitsemäntoista, kuten kirjan poika. Muusta kirjailijan henkilöhistoriasta en tiedä, mutta kovin lähellä kirjailijan omaa elämää kuljetaan. Autofiktiotako siis?

S&S:n bloggari-illassa Peter Sandström kuvasi, miten tapa kirjoittaa lähellä itseään ja käyttää kirjoissaan minä-kertojaa on hänelle paras tapa: ”Olen yrittänyt kirjoittaa hän-muodossa, mutta se ei minusta tunnu missään. Mutta kun kirjoitan minä-muodossa, silloin teksti ja tapahtumat ovat tärkeitä minulle. Näin myös huijaan itseäni: oma elämä on kiinni siitä, että saan jutut paperille.”

”Ihmiset kirjoissani elävät pientä ja tavallista elämää”, Sandström kertoi itse kirjoistaan, ja juuri siinä pienessä ja tavallisessa on kirjan voima. Sandström kuvaa tarkasti ja hellästi henkilöitään, rakastaa heitä silloinkin, kun he nuokkuvat pää painuksissa. Myös tarinan sivuhenkilöt ovat eläviä, ja Sandströmin tapa kuvata tapahtumia istuttaa lukijan samaan pöytään kuuntelemaan vaikkapa, miten vanha tohtori Stankowicz puhuu narisevalla äänellä.

Totta kai minä olen lukenut runoja, Robert Stankowicz sanoi. Miten muuten olisin kestänyt näin pitkään.

On aina ilahduttavaa, kun löytää itselleen uuden suomalaisen kirjailijan, ja vielä näin valtavan hyvän kirjailijan kuin Peter Sandström. Samalla kuitenkin moitin itseäni, etten ole aikaisemmin tarttunut Sandströmin tuotantoon. Olihan Valkea kuulas ehdokkaana Pohjoismaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjassa kuvataan, miten ruotsinkielisen ja suomenkielisen Pohjanmaan välillä on iso juopa, ja niin näyttäisi yhä olevan myös suomenruotsalaisen kirjallisuuden ja suomenkielisen lukijan välillä. Sandströmiltä ilmestyy elokuussa Laudatur-niminen romaani ja siihen kyllä tartun heti, oikein odotan kirjaa.

Tähän tekstiä

Peter Sandström joutui samaan tilanteeseen kuin monet kirjailijat: poseeraamaan Kirsin Book Clubin lukijoille kirjanmerkki kädessään. Hyvin sujui.

Kirjan sain kustantajalta S&S:n bloggari-illassa. Kiitos molemmista!

Bloggarikollega ikuisti myös kuvaajan ja nyt siis Sandströmin kirjan vannoutuneen ihailijan samaan kuvaan kirjailijan kanssa. Kiitos Tuija Takala.

Bloggarikollega ikuisti kuvaajan ja nyt siis Sandströmin kirjan vannoutuneen ihailijan samaan kuvaan kirjailijan kanssa. Kiitos Tuija Takala.

  • Peter Sandström
  • Valkea kuulas
  • Schildts&Söderströms, 2014
  • Transparente blanche, suomentanut Outi Menna, 2014
  • ISBN 978-951-52-3415-5

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *