Pimeään kauteen Kati Hiekkapellon Kolibri

Pimeä marraskuinen ilta ja synkkä, suomalainen dekkari. Kirsin Book Club luki Kati Hiekkapellon esikoiskirja Kolibrin marraskuussa 2013. Kolibri oli saanut hyvät arvostelut ja Kati Hiekkapelto oli esitelty tuoreimpana kirjailijana kovaan pohjoismaiseen dekkaristijoukkoon.

Kolibri on erinomainen kirja pimeän päivän viihdykkeeksi. Dekkari tapahtuu nimeättömässä paikassa jossain pohjoisessa Pohjanlahden rannalla. Innokkaasti etsin tapahtumapaikkoja Oulun, kirjailijan synnyinkaupungin, kupeesta, mutta kartasta en niitä löytänyt. Mutta kalseaa, harmaata ja synkkää on. Kirjan nimi, Kolibri, ei paljon lämpöä ja väriä tarinaan tuo.

Päähenkilö on kolmekymppinen nainen, Anna Fekete, joka on Jugoslavian unkarilaisia ja muuttanut Suomeen lapsena. Kirjan alussa hän palaa nuoruuden kulmilleen ja uuteen työpaikkaan rikospoliisissa. Hänellä on rankkaa monella rintamalla ja Annasta saakin varsin hymyttömän ja kovan kuvan.

Poliisissa Annan työpariksi osuu Esko, stereotypinen suomalaissovinisti. Kati Hiekkapelto on kuvannut hänet niin elävästi, että Eskon tupakan ja vanhan viinan haistaa, hikikarpalot tihkuvat sivuilta. ”Siis ahdistelija kaiken lisäksi, Anna ajatteli. Utálotos.”

Henkilögalleriaan kuuluvat myös veli, poliisiaseman kollegat, epäillyt, saatanan musulmaanit (Eskon termi) kuten kurdityttö Dijar perheineen ja etniset ravintoloitsijat. Kati Hiekkapelto on itse asunut Serbian unkarilaisalueilla ja työskennellyt maahanmuuttajien opettajana. Kirjan vahvaa antia ovatkin uskottavat arjen kuvaukset, jotka liittyvät maahanmuuttoon, muihin kulttuureihin ja tapoihin.

Menemättä sen enempää juonen yksityiskohtiin, voi todeta, että ruumiita syntyy ja lukijana on koko ajan väärän ratkaisun äärellä. Tämä pitää toisaalta mielenkiintoa yllä, mutta toisaalta lukijana haluaisi olla auttamassa Annaa ratkaisemaan rikokset eikä juonen kuljetus anna siihen mahdollisuuksia.

Dekkarien ystävälle Kolibri on aivan must. Tarina on kiinnostava, erittäin kelvollinen esikoiskirjaksi, mutta siinä on ehkä liian paljon erilaisia rönsyjä samaan tarinaan. Suosittelemme kaikille muille pimeään vuodenaikaan paitsi pururatajuoksemista harrastaville!

Anna Feketen tarina jatkuu, sillä Kolibri on saanut jatkoa: Kati Hiekkapellon  Suojattomat on ilmestynyt 2014. Meistä kukaan ei ole jatko-osaa lukenut ja vuosi lukemisen jälkeen Kirsin Book Clubilaisten mielikuvat myös Kolibrista ovat hieman hataria:

”Muistan, että kirja oli nopealukuinen eli sujuvasti kirjoitettu. Henkilöhahmot mielenkiintoisia ja uskottavia, ei mitään suurta yllätyksellisyyttä, mitä dekkareissa vähän kaipaa. Ihan kelpo lukukokemus, en ole lukenut toista osaa.”

”Muistanko oikein, että loppua kritisoimme. Siis loppuratkaisua.”

”Sujuva oli. Minua vähän ärsytti aika kliseiset hulttioveli ja yksityiselämän peilailu. Kuitenkin kiinnosti ja veti mukaansa niin, ettei tehnyt tiukkaa lukea tätä yhtä. Aloitin Suojattomia, mutten päässyt alkua pidemmälle, kun tuntui että aloitan samaa kirjaa uudestaan.”

”Olen yrittänyt muistella kuka oli murjaaja ja mikä oli motiivi. Oliko niin että kolmesta murhasta kaksi oli hämäysmurhia ja yksi oli oikea? Mustasukkaisuutta, lähihoitaja oli jätetty? Aion lukea kakkososan. Muistan miettineeni, miksi suomalainen kirjailija kirjoittaa maahanmuuttajataustaisesta poliisista? Naispoliisi söi mielenkiintoisen kuuloisia ruokia. Hatarat on muistot.”

”Kirja muistuu mieleen aina kun lenkkeilee pururatamaastossa   Vaikka dekkarit eivät majailekaan usein yöpöydälläni, niin muistaakseni oli ihan kelpo luettava. Muistuu mieleen vain pätkiä sieltä täältä, eli ei kuitenkaan ihan lähtemätöntä vaikutusta tehnyt. Johtolankana mariannekarkkipaperit?”