Riitta Jalonen: Kirkkaus – täydet pisteet koko lukupiiriltä

10 + 1 (Kirsi valokuvaa) kirsinbookclubilaista yksimielisesti ihastuneina Riitta Jalosen Kirkkauteen.

Kirsi oli jo omassa arviossaan ylistänyt Riitta Jalosen Kirkkautta niin, että Minnan sanoin: ”Melkein pelotti tarttua kirjaan, jota oli niin paljon kehuttu.” Mutta kehut eivät olleet aiheettomia, erittäin hieno oli maaliskuun lukupiirikirjamme, jota kokoonnuimme vankalla 11 naisen joukolla käsittelemään kumpulalaiselle lasikuistille. Minnaa yhä siteeraten: ”Taidokas ja ehjä paketti. Mikään ei ollut irrallista. Ajatus kulkee täytenä ja kirkkaana eteenpäin.”

Tarkemmin kirjan sisällöstä voi lukea Kirsin aikaisemmasta bloggauksesta, mutta lyhyesti pääasiat: Kirkkaus on fiktiivinen kirja todellisesta henkilöstä, uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka joutui 50-luvulla skitsofreenikoksi diagnosoituna mielisairaalaan ja vain täpärästi vältti lobotomian voitettuaan esikoiskirjallaan merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Useimpina kertoina sähköšokin jälkeen menetin muistini. Mietin minne se kaikki meni, sillä mikään maailmasta ei katoa ilman jälkeä. Kaikkien näkyville ja näkymättömiin talletettujen asioitten ja tunteiden läpi kuullan kuin joku toinen ihminen, ja tuohon toiseen halua tutustua. Toisen luo on paennut kätköön se mitä kirjoitan, ja se miksi olen yhä olemassa.

Päivi toi keskusteluumme mielenkiintoisen näkökulman, sillä hän on asunut Uudessa-Seelannissa ja juuri Dunedinissa vuodet 2000-2002. Hän kuvasi lukukokemustaan aivan erityiseksi, sillä niin vahvasti kirjassa luonto oli läsnä sellaisena kuin se alueella on ja millaisena hän oli sen itse kokenut. Päivi kertoi, miten Eteläsaarella on todella kylmä, tuuli puhaltaa vanhojen talojen läpi ja miten elämä keskitetään yhteen lämpimään huoneeseen kerrallaan. Hänen perheensä pelasti lämpimät untuvatäkit, ja vaikka eteläsaarelaiset ovatkin karastuneita, Janetia ympäröivä kylmyys on todellista. Päivi muisteli myös meren ääntä ja ison meren suuria aaltoja ja piti hyvin uskottavana, että valtameren isoihin aaltoihin voi hukkua, kuten Janetin kaksi sisarta. ”Koskettavin lukukokemus aikoihin.”

Ihailimme kaikki Riitta Jalosen kieltä ja tapaa, jolla hän kuvaa kirjoittamista; miten tapetit pullistelevat sanoja tai miten lobotomian kokenut etsii ”pöydän naarmuista kadottamiaan sanoja”. Tai miten ylös ja alas poukkoilevat linnut ”kantavat nokassaan paperiliuskoja, tulevan kirjani palasia”. Jalosen käyttämät kuvat ovat voimakkaita, runollisia ja samalla hyvin luonnollisia. Koimme, että hän kuvaa samalla myös omaa kirjoittamisprosessiaan.

(Janetin äiti kertoo, että Myrtle-sisko on hukkunut) Äiti poimi lääkärin sanoja neulatyynystä, jonne hän oli upottanut ne yksi kerrallaan. Kun sanat tulivat ulos äidin suusta, ne eivät olleet enää oikeita sanoja vaan muuttuneet hienoksi pölyksi. Äiti seisoi keskellä huonetta, nosteli käsiä hiuksiinsa, keräsi harmaita pölyhiukkasia tukkaansa, tuhkapölyä leijui ruskeille hiuksille ja ne muuttivat väriä.

Railan puikot suihkivat ja lukupiirin aikana valmistuivat kahdet pienet villasukat vastasyntyneille vietäviksi.

”Helmi”, Pirjo tiivisti arvionsa Kirkkaudesta ja nosti erityisesti sen, miten kuolema on Janetin elämässä koko ajan eri tavoin läsnä. Kirjoittaminen taas merkitsi hänelle sitä kirkkautta, johon kirjan nimikin viittaa:

Ensimmäinen lause toi tullessaan toivon. Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Useammalla meistä oli kokemus, että kirjaa luki melkein ahmien, nopeasti joka tapauksessa. Piia kertoi, miten hänen piti välillä pakottaa itsensä lopettamaan ja rauhoittua, ja myös itkeä, aivan kirjaimellisestikin, niin voimakkaasti kirja vaikutti. Piia oli poiminut saman katkelman kuin Pirjo kuvaamaan kuoleman läsnäoloa:

Olemme olemassa toisin kuin ennen: kuollut äiti syntyy minuun, kannan häntä niin kuin hän aikoinaan kantoi minua.

Mielisairaalakuvaukset koskettivat ja niistä keskustelimmekin paljon. Vaikka metodit ja sairaiden kohtelu on 50-luvusta muuttunut, vieläkin törmätään potilaiden epäinhimilliseen kohteluun, viimeksi Kupittaan sairaalassa paljastuneissa väärinkäytöksissä. Myös diagnooseja annetaan liian helposti. Sähköshokki on yhä joissakin tilanteissa käypä hoito, mutta ei niin väkivaltainen kuin Janet Framen aikaan.

Liisa kuvasi kirjan päähenkilöä erityisherkkänä yksilönä, joka kuulee, näkee, tuntee enemmän. Nykyään erityisherkkyys jo tunnistetaan, eikä sitä enää välttämättä laiteta ”hulluuden piikkiin”, kuten ennen.

Menen kirjoitusmökkiini, tuijotan konetta ja tajuan Frankin olevan oikeassa. Meidän molempien täytyy pitää kiinni omasta sisäisestä maailmastamme, varsinkin aamuisin, sillä yön jälkeen oma maailma on kirkkaana edessä. Se näyttäytyy kuin harvinainen eläin, joka on ollut vain odottamassa oven takana sitä, että se päästetään sopivana hetkenä sisälle.
Omaa voimaa suojelee kaikkein eniten ympäristössä vallitseva hiljaisuus.

Näin etäjäsenemme Varpu kirjoittaa kirjasta: Tuntui, että Kirkkaus vei kirjailijan pään sisälle. Elin Janetin mukana vahvasti ja innostuin hakemaan hänestä lisää tietoa. Olen nyt lukenut melkein loppuun Janet Framen oman elämänkertamuistelun An Angel at My Table. Siinä hän on jättänyt pois sairaala-ajan ja se tulee esille vain mainintoina. Oma elämänkerta on jotenkin objektiivisempi kerronta tapahtumista enemmän kuin tunteista. Kirkkaus vei lähemmäksi ihmisen sisintä ja onkin selkeästi ihan oma taideteoksensa.

Uusiseelantilainen, mm. Pianon ohjaajana mainetta saanut Jane Campion on ohjannut Janet Framen elämänkerran pohjalta vuonna 1990 elokuvan, jolla on sama nimi kuin elämänkerralla An angel at my table. Hän kertoo Framen elämänkerran alkusanoissa käyneensä tapaamassa kirjailijaa, kun suunnitteli elokuvaansa. Campion oli teini-iäisenä vaikuttunut Janet Framen esikoisteoksesta Owls Do Cry . Neljätoista vuotta myöhemmin hän sai luvan elokuvan tekoon. Campion pitää omaelämänkerrallista An Angel at My Table -kirjaa mestariteoksena erityisesti, koska Framellä on kyky kirjoittaa niin kokemastaan tuskasta ja nöyryytyksestä kuin menestyksestäänkin yhtä tyynesti ja toteavasti.

Campion kertoo ensi tapaamisestaan Framen kanssa: ”Janet ei ollut samanlainen kuin kukaan, jonka olin aiemmin tavannut. Hän vaikutti vapaalta, elävämmältä ja energisemmältä. Hän oli hauska, nokkela ja erittäin täysjärkinen. Janetin käytös oli epäsovinnaista eikä hän näyttänyt välittävän vaatteista tai miltä hän näytti. Muistan, että hänen talonsa oli vähän sotkuinen; keittiö oli täynnä tiskejä eikä vessassa ollut ovea, vain verho.”

Kaikki 11 peukkua pystyssä Riitta Jalosen Kirkkaudelle.

Kovasti vielä lukupiirissämme ihmettelimme, miten Kirkkaus ei ollut mahtunut Finlandia-ehdokkaiden joukkoon. Me nostimme sen yksimielisesti yhdeksi viime vuoden parhaimmista kirjoista, monet parhaimmaksi. Loppusanoiksi vielä lainaus Kirkkaudesta:

– Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle.

  • Riitta Jalonen
  • Kirkkaus
  • Tammi, 2015
  • ISBN 978-951-31§-8997-6
Kommentit
  1. Kirsi Hietanen
    • Avatar photo Airi Vilhunen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *