Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu – esikoispalkintoehdokas Kirjamessujen lukupiirissä

Poikaystäväni jätti minut syyskuussa, erostamme on nyt siis yli kahdeksan kuukautta. Lasken kuukaudet joka päivä: syyskuun, lokakuun, marraskuun, joulukuun, tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun. Kahdeksan kuukautta. Jos olen selvinnyt niistä jokaisesta, miksen selviäisi seuraavastakin? Kaiken järjen mukaan minun pitäisi voida koko ajan paremmin.

Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu -kirjan minäkertoja ei kuitenkaan voi paremmin. Olo ei helpota vaikka kuukaudet kuluvat. Free lance -toimittaja on aina enemmän ja enemmän free eli vapaa työstä, jota ei vain tahdo löytyä. Vuokrarahat Kallion yksiöön hän lainaa vanhemmilta tai ystäviltä. Sipsejä kuluu, täsmällisesti ilmaistuna kaksi pientä pussia Taffelin Broadway-sipsejä ja Pirkan valkosipulidippiäjauhetta Valion kermaviiliin sekoitettuna. Tämä annos siis illassa, ainakin silloin, kun tuntuu surkealta, ja usein tuntuu.

Sisko Savonlahden kirjan esilukijoina Helsingin Kirjamessujen lukupiirissä olivat Eduskunnan kirjapiiristä kansanedustajat Outi Alanko-Kahiluoto, Sari Sarkomaa ja Satu Hassi. Erilainen, näin voisi tiivistää lukupiiriläisten kokemukset kirjasta. Sari Sarkomaa kertoi hotkaisseensa kirjan ja kokeneensa sen erilaiseksi kuin mikään muu, mitä hän on aikaisemmin lukenut. ”Kirja tuli iholle.” Satu Hassiin kirja jätti ”sekavat fiilikset”. Hän on asunut Kalliossa silloin, kun kaupunginosa ei vielä ollut trendikäs ja meno Vaasankadulla oli toista kuin kirjassa kuvattu. ”Yksityiskohdat olivat minulle tuttuja, mutta kokonaisfiilikseksi jäi, että kuulun eri sukupolveen kuin kirjan minä. En ole lukenut mitään muuta, joka olisi niin selvästi saanut minut kokemaan näin.” Sen sijaan hänen kolmikymppiseen avustajaansa Siskon kirja oli kolahtanut täysillä (samoin omaan tyttäreeni).

Minuutteja, tunteja ja vuorokausia oli loputtomiin, ja niistä jokainen oli minulle tarpeeton. Olisin voinut käyttää ajan hyödykseni mutten käyttänyt. En katsonut klassikkoelokuvia, en kirjoittanut novelleja enkä käynyt taidenäyttelyissä. En mennyt kuntosalille enkä joogaamaan. En käynyt läpi vintilläni olevaa suurta laatikkoa, joka oli täynnä vanhaa elektroniikkaa (johtoja, akkulatureita, kännyköitä ja pattereita) enkä järjestänyt maustepusseja, jotka olivat sekaisin keittokomeroni alimmassa kaapissa.

”Yhtä aikaa vakava ja kevyt”, näin tiivisti kirjapiirin vetäjä Outi Alanko-Kahiluoto. Hän kuvasi kirjan tunnelmaa niin vahvaksi, että se tuntuu fyysisesti. ”Yksityiskohtien kautta kuvataan pahaa oloa.”  Hänelle kirja oli kuvaus aika vaikeasta masennuksesta ja siitä, miten masentuneena on helpompi suoriutua elämästä, kun etenee yksityiskohtien kautta. ”Onko kuvaus kepeän humoristista vai julman realistista”, Satu Hassi mietti.

Kirjan päähenkilö on kovin Sisko Savonlahden oloinen, eri lehtiin senttaava tai ainakin sentannut, Kalliossa asuva kolmekymppinen toimittaja. Autofiktioko? Sillä ei ole kirjan ja lukukokemuksen kannalta merkitystä, vaikka kirjailija puhuikin ”elämäni kauheimmasta vuodesta 2017”. ”En halunnut tehdä terapiakirjaa itselleni”, Sisko Savonlahti kommentoi.

Mitä minä oikein haluan?

Kirjan päähenkilön etsimistä ja kaipuuta jonnekin verrattiin Tšehovin Kolmen sisaren haikailuun Moskovaan, Moskovaan. Lukupiirin esilukijoille päähenkilön tunteet olivat tuttuja omasta ja omien tyttärien nuoruudesta. Mitä elämän pitäisi olla? ”Näitä samoja tuntemuksia monet kokevat.” Samalla pohdittiin, miten erilainen maailma on nyt kuin omassa nuoruudessa. Erityisesti nuorten naisten vaatimukset ovat kovat. Sosiaalisen median kautta vertautuu koko ajan siihen, miten muilla on. ”Yksinäisyyttä nuoret pelkäävät eniten.” ”Näytänkö oikealta? Elänkö oikeanlaista elämää? Näitä signaaleja ympäristö syöttää valtavasti.”

Päähenkilö kokee itsensä yksinäiseksi, mutta hänellä on kuitenkin turvaverkosto, perhe ja ystävät. On ystävä, jolle voi lähettää videon naapurin mikroaaltouunista seinän läpi kuuluvasta kilinästä. On ystävä, jonka kanssa voi matkustaa New Yorkiin, varmana siitä, että matkasta alkaa uusi vaihe. Ystävät ovat, vaikka matkan jälkeen elämä ei ole sen onnellisempaa kuin ennen matkaa, eikä videoltakaan kuulunut naapurin ääntä. Käännekohta kirjassa kuitenkin tulee, se työhaastattelu, johon päähenkilö menee omana itsenään, riittävän hyvänä, myös itselleen.

Sisko Savonlahti kuvasi lukupiirissä kirjoitusprosessiaan ja kertoi kirjoittaneensa pöytälaatikkoon ainakin 10 vuotta, myös blogia joka nyt on katkolla. Moneen kertaan hän kehui ja kiitti kustannustoimittajaansa Johanna Laitista, joka on ollut tärkeä kirjan synnyttämisessä. Toimittajana Sisko on joutunut päästämään kiireen takia käsistään keskeneräisiä, huonoja tekstejä. Nyt hän nautti siitä, että pystyi kirjaa varten koko ajan hiomaan tekstiä ja Johannan palautteen myötä parantamaan lopputulosta.

Sisko Savonlahti kertoi kirjoittaneensa sellaista, mitä haluaisi itse lukea, lyhyttä ja myös huumoria sisältävää. Esikuvinaan hän luetteli amerikkalaisia naiskoomikoita ja suomalaisista kirjailijoista Anna-Leena Härkösen ja Sinikka Nopolan. ”Yritän tulla sellaiseksi, että lukisin myös järkäleitä.”

Kirjan rakennetta kiitettiin, mutta kirjailija kertoi, ettei hän sitä kirjoittaessaan mitenkään tietoisesti  miettinyt. ”Olen vain kirjoittanut asioita, jotka haluan sanoa.” Kustannustoimittajaltaan hän sai vihjeitä siitä, miten tarinassa pysyy imu, miten vastoinkäymisiä seuraa uusi nousu ja taas vastamäki. Johanna Laitinen kuvasi Siskoa intuitiiviseksi kirjoittajaksi, joka kyllä hallitsee kielen ja rakenteen, vaikkei välttämättä osaakaan sanallistaa kirjoittamistaan. Oma ääni, se on kokeneen kustannustoimittajan mielestä Sisko Savonlahden ehdoton vahvuus.

Sisko Savonlahden oma ääni kantoi myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon kymmenen finalistin joukkoon ja sunnuntaina Helsingin Kirjamessujen suurimmalle lavalle muiden finalistien kanssa kertomaan omasta kirjastaan. Suvi Aholan kysymykseen, onko Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu realistinen vai ironinen tarina, Sisko Savonlahti vastasi pyrkineensä kuvaamaan tosielämässä tapahtuvia asioita. ”Joku voi kuvata videon naapurin mikroaaltouunin äänestä.” Kirjan tavallisen naisen suurin ongelma on kirjailijan mielestä elämä ylipäätään. Päähenkilön onnellisen elämän etsintää hän vertasi siihen, miten hänelle espoolaisena Helsinki oli jotakin hienoa, jotakin mitä tavoitella ja jonne hän halusi muuttaa. ”Todellisuudessa kun asiat tavoittaa, ne eivät enää tunnu miltään. Ne ovat olleetkin suurta huijausta. Se mitä tavoittelet, ei tuo onnea, eikä onneen ole yksinkertaista ratkaisua.”

Spoilaamatta sitä, mihin kirja varsinaisesti päättyy, pieni pätkä kirjan viimeisestä luvusta Kävelen Kalliossa, jota kiitettiin lukupiirissä ja jota Suvi Ahola esikoiskirjailijoiden esittelyssä piti yhtenä hienoimmista Helsinki-kuvauksista.

Illalla lähden kävelylle. Pudotan muratin biojäteastiaan mennessäni. Vaasankadulla on rauhallisempi tunnelma kuin yleensä. Ehkä se johtuu syyskuusta, ajattelen. Yksi lämmin ilta ei suista ihmisiä raiteiltaan, koska sellaisiin on ehditty kesän aikana tottua. Kaupunkilaiset voivat istua terassilla ilman tarvetta vetää päätä täyteen, eikä auringon alle tarvitse vääntäytyä väkisin. Siksi kai minäkin lähdin.

Lue Helsingin Kirjamessuihin liittyviä muita blogimme juttuja:

Helsingin KIrjamessut 2018 Kirsin Book Clubin silmin

Kirjamessujen lukupiirissä Riikka Pulkkisen Lasten planeetta 

Eduskunnan kirjapiiri on perustettu tämän vuoden huhtikuussa ja sitä vetää Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto, joka ennen poliitikon uraansa oli kirjallisuuden tutkija. Lukupiiri kokoontuu noin kahden kuukauden välein, ja tilaisuudet ovat kaikille avoimia. Toistaiseksi piirissä on luettu kolme kirjaa, ja kirjailija on aina ollut mukana tapaamisissa. Suomen Kustannusyhdistys on mukana lukupiirin taustajoukkona ja yhdistykseltä saadussa kirjanmerkissä lukee tähän lukupiiriin hyvin sopien ”Kirja ilman kustantajaa on kuin poliitikko ilman puoluetta”.