Tara Westover: Opintiellä – kun amerikkalaisen isän mielestä koulu ja lääkärit ovat saatanasta

Tara Westoverin Opintiellä (Educated) oli yksi viidestä kirjasta, joita Barack Obama suositteli kesälukemiseksi 2018. Se riitti herättämään kiinnostukseni. Tiesin kirjan esittelyn perusteella, että kyseessä on perhe, joka elää syrjässä Idahon vuorilla ja heidän lapsensa käyvät kotikoulua.

Opintiellä on Tara Westoverin muistelmateos hänen omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Tara on seitsenlapsisen mormoniperheen nuorin (syntynyt vuonna 1986), eikä kukaan lapsista ole käynyt säännöllisesti kouluja. Kotikoulussa ei ole kyse mormoniuskonnosta, vaan isän vainoharhaisuudesta, sillä hän uskoo Yhdysvaltain hallinnon puhuvan  kouluissa saatanan äänellä, houkuttelevan lapsia Illuminatin kätyreiksi. Samaan leiriin kuuluvat myös lääkärit, joihin ei ole luottamista edes kallon haljetessa.

Isä Westover on perheen ehdoton pää. Hän pyörittää romuttamoa ja johtaa rakennusporukkaa, joka kiertää Idahon lähiseuduilla. Omat pojat ovat auttamassa ja niin myös tytär Tara heti kun kynnelle kykenee eli reilu kymmenvuotiaana. Taran äiti puolestaan kerää vuorilta yrttejä ja valmistaa niistä homeopaattisia rohtoja. Hän on myös itseoppinut kätilö, jota samamieliset perheet kutsuvat synnytyksiin.

Kätilöintikin on osa isä Westoverin suurta varustautumissuunnitelmaa. Lähellä nimittäin ovat ajat, hänen mielestään, jolloin yhteiskunta romahtaa ja silloin selviävät vain ne, jotka ovat varautuneet esimerkiksi valtavalla määrällä persikkasäilykkeitä, polttoainetankilla, asekätköillä ja hopea- ja kultavarannolla, sekä kätilöintitaidoilla. Heitä kutsutaan survivalisteiksi.

Lapsuus tässä henkisessä ilmapiirissä on jossain mielessä antoisaa. On vahva perheyhteisö, lemmikkieläimiä ja upea luonto ympärillä. Iltaisin luetaan Mormonien kirjaa, ollaan yhdessä. Mutta sitten on se toinen puoli. Naiset ovat miehille alisteisia, äiti ei uhmaa isää, vaikka vaikuttaakin selväpäisemmältä. Naiset eivät saa paljastaa itsestään mitään nilkkojen yläpuolelta tai huoran leima iskee. Isän ideologia säätelee, että kohtalo jätetään täysin jumalan huomaan. Siksi ei ole tarpeellista käyttää turvavyötä tai kiinnittää huomiota muihinkaan turvatekijöihin erittäin vaarallisessa romuttamoympäristössä. Vakavia onnettomuuksia sattuu lukuisia, joita äiti Westover hoitaa parhaan taitonsa mukaan rohdoilla ja itseuutetulla Rescue Remedyllä.

Kaikki tämä on todella kiinnostavaa erilaisen arjen kuvausta. Suomalaisittain miettii, eikö nyt mikään amerikkalainen sosiaalitaho tai edes seurakunta puutu siihen, että kotikoulua ei oikeasti pidetä, vaan lapset opiskelevat omatoimisesti uskonnollisia tekstejä, jos sitäkään. Näitä lapsia ei tosin ole virallisesti olemassa, sillä he ovat syntyneet kotona, eikä kukaan edes tarkkaan muista, mikä on Taran syntymäpäivä. Opintiellä-kirjassa tosin painotetaan, että oppiminen ei ole sama kuin koulu.

Kaikki lapset eivät pysy isän ruodussa ja isoveljen innoittamana myös Tara haluaa kouluun. Lopulta hän lähtee 17-vuotiaana Salt Lake Cityyn mormoniyliopistoon ja vähitellen oppii ymmärtämään, minkälaisia tietoaukkoja hänellä onkaan paikattavana. Melkoinen oivallus on myös se, että isä ei tiedäkään kaikkea ja hänen kantansa ei pohjaakaan faktoihin. Onneksi Taran polulle osuu kannustavia ihmisiä, joiden tuella hän etenee akateemisella tiellä Cambridgeen, josta väittelee historiantutkimuksen tohtoriksi 28-vuotiaana.

Sinnikkään opiskelun tuloksena maailma avautuu Taralle uudella tavalla, mutta perheyhteisö hajoaa. Ratkaisevana syynä ei niinkään ole opiskelu vaan Taran suhde väkivaltaiseen veljeensä. Vanhemmat kieltäytyvät näkemästä, kuinka veli vuosien ajan suorastaan kiduttaa Taraa. Tämä on yksi kirjan käsittämättömistä tarinoista. Kohtauksia on karmivaa lukea ja oikeastaan siinä auttaa vai se, että tietää Taran olevan edelleen hengissä ja voivan hyvin.

Lukupiirissä totesimme, että Opintiellä oli ennemminkin selviytymistarina kuin tarina oppimisesta. Taran kerronta on vahvaa kotivuorella, mutta heikentyy, kun lähennymme nykyhetkeä. Mielenkiintoista on se, kuinka Tara historian tutkimuksen tohtorina on lähdekriittinen omaa muistiaan kohtaan. Kuinka perheenjäsenet muistavat esimerkiksi veljen onnettomuuden kovin eri tavalla.

Mielipiteemme jakautuivat Opintiellä-kirjan suhteen. Osa piti kirjaa hyvänä, mutta ei ihastunut. Minä pidin kirjasta todella paljon, Taran kieli on kaunista ja hän kertoo tarinaansa loogisesti ja sujuvasti. Kirjassa ei ole katkeraa tai syyttävää sävyä, mikä on lähes ihme kun peilaa kirjan tapahtumiin. Eniten pohdintaa synnytti vanhempien valta lapsiin ja kuinka sen vaikutuspiiristä on vaikea irrottautua, vaikka kaikki, ihan kaikki, faktat puhuvat pesäeron puolesta.

Opintielle kaivattiin myös jatkoa: miten Tara selviytyy nyt, kun on kirjoittanut menestyskirjan? Kannattaa katsoa hänen haastattelujaan YouTubesta. Melkein kaikissa hänellä on kirkkaanpunaista huulipunaa. Teininä hänet piestiin jo pelkästä huulikiillosta.

Tulossa marraskuussa lisää blogijuttuja amerikkalaisten naisten kirjoittamista kirjoista: Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton, Cecilia Samartinin Kirottu kauneus, Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin ja Michelle Obaman Minun tarinani. Stay tuned!

 

P.S. Kiinnostaisiko sinuakin saada lukupiiri työpaikallesi pääkaupunkiseudulla? Ota yhteyttä info@kirsinbookclub.com