Tuomas Nyholm: Leijona lupaa liikaa

Maaliskuun alussa ilmestyvän, Tuomas Nyholmin kirjoittaman Leijona-jännärin takakansi lupaa, että tarina on kirjoitettu ”vaarallisen koukuttavasti”. Lukupiirin Minna luki kirjan, sisukkaasti loppuun asti, eikä koukuttunut. Minna jatkaa dekkariarvioidemme sarjaa ja vastaa jo tuttuun kysymyspatteristoon.

1. Mikä on dekkarin rikos ja kuka sitä selvittää?

Kirjassa pääjuoni jahtaa salaperäistä rikollispomo Leijonaa eli Caetano de Leonia, joka ryöstää hyväosaisten lapsia. Lapset katoavat jäljettömiin, joten lunnaista ei ole kyse. Viimeisintä kaappausta selvittää kirjan sankari, poliisi Daniel da Costa. Hänen urallaan on aiemmin sattunut jotain hämärää, mistä lankeaa varjo hänen elämäänsä edelleen. Taisteluparinaan da Costalla on Brasiliasta tehtävään komennettu Sinha.

2. Ovatko dekkarin henkilöt uskottavia / kiinnostavia?

Kirjan henkilökuvaus on melko ohutta. Da Costan äidin sukujuuret ovat Suomessa, muttei hänestä siitä huolimatta tule ”meidän Danielia”. Brassin tausta on vähän salaperäinen, kiinnostavampi, ja hänen kuiva huumorinsa ja osuva, lyhyt kommentointinsa on kirjan ehkä parasta antia. Henkilökuvauksen uskottavuutta ei lisää se, että useiden kirjan henkilöiden mielenliikkeistä ja tunteista kerrotaan ja niitä analysoidaan hyvinkin perusteellisesti ja eritellysti, suorastaan hämmästyttävän tarkkanäköisesti. Näin valmiiksi pureskeltu kvasipsykologinen analyysi vieraannutti minut henkilöistä, kun tilaa omalle oivallukselle ei jäänyt.

3. Onko juoni vetävä? Ajankohtainen? Entä yllätyksellinen, arvaako lopun?

Juoni on niin nopealiikkeinen ja runsas, ettei jännitystä ehdi rakentua, kun taas jo tapahtuu jotain, mikä tuo kasan uutta tavaraa lukijaparan päässään järjesteltäväksi. Järjestäytynyt rikollisuus moninaisissa muodoissaan on ikuisuusteema, joka kuvataan ehkä jopa poikkeuksellisen synkin vedoin kaikkialla hallitsevaksi, ja joka muurin lailla estää oikeuden tapahtumista. Kun sitten juonen kuljetus vaatiikin, että poliisi on tehokas, rehellinen ja hyvän puolella pahaa vastaan, näin tapahtuu. Jonkin aikaa, kunnes akuutti tilanne on selvitetty ja palataan alkuasetelmaan – kehenkään ei voi luottaa.

4. Opitko jotain yhteiskunnasta / kulttuurista / jostain muusta?

Portugalista maalataan kirjassa tosi synkkä ja melko yksipuolinen kuva. Enpä tainnut oppia mitään, sillä en halua uskoa tämän sortin mustavalkoisuuteen.

5. Miten paljon dekkarissa kuvataan päähenkilön elämää?

Perheestä – vaimo ja pieni tytär – kerrotaan vain sen verran kuin juoneen tarvitaan.

6. Onko dekkari raaka, ahdistava tai pelottava?

Koska kerronta ei ole minulle uskottavaa, ei kirjan lukeminen ahdista eikä pelota. Raakuuskin on maltillista, osin johtuen siitä, että kerronta on läpi koko kirjan kohtalaisen ylimalkaista. Jännitystä luovia yksityiskohtia ja hidasta tapahtumien edistymistä draaman kaarta kehittäen ei ole maltettu kirjoittaa, vaan tarina etenee kuin olisi vakionopeudensäädin päällä.

7. Herättikö dekkari sinussa ajatuksia, koskettiko?

Kirja herätti kysymyksiä enemmän kuin ajatuksia tai oivalluksia.

Semmmoinen ajatus kyllä nousi että lausahdus ”määrä luo laatua” ei taida tarkoittaa, että runsas tarjonta kotimaisia dekkareita nostaisi niiden tasoa. Ennemmin uskoisin, että käsikirjoituksien työstäminen vaikka sitten useammalla kirjoituskerralla tai myös ei-julkaistavan materiaalin kirjoittaminen parantaisi laatua ja painokoneisiin asti päätyisi enemmän hyvää kotimaista jännitystä.

8. Suositteletko ja kenelle? Montako tähteä?

Voisin suositella tästä lajityypistä pitävälle. Kokonaisuus oli johdonmukainen, vaikkei minua puhutellutkaan. En kyllä tietääkseni taida tuntea ketään, johon Leijona vetoaisi. Teini-ikäinen minänikin taitaisi viihtyä paremmin Jerry Cottonin kuin Daniel da Costan kanssa.

 

P.S. Harrin kommentin (alla) pohjalta jutun da Silvat on oikaistu da Costiksi. Kiitos Harri!

---

Lue myös muut uutuusdekkari ja -trilleriarviomme:

• Ari Räty: Syyskuun viimeinen
• Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
• Shari Lapena: Hyvä naapuri
• Ilkka Remes: Kiirastuli
• Geir Tangen: Maestro