Tuomas Nyholm: Leijona lupaa liikaa
Maaliskuun alussa ilmestyvän, Tuomas Nyholmin kirjoittaman Leijona-jännärin takakansi lupaa, että tarina on kirjoitettu ”vaarallisen koukuttavasti”. Lukupiirin Minna luki kirjan, sisukkaasti loppuun asti, eikä koukuttunut. Minna jatkaa dekkariarvioidemme sarjaa ja vastaa jo tuttuun kysymyspatteristoon.

Leijonaa lukiessa detaljit hämmensivät. Onko maitohampaan kirurginen poisto todella rutiinitoimenpide? Toki, jos juoni niin vaatii.
1. Mikä on dekkarin rikos ja kuka sitä selvittää?
Kirjassa pääjuoni jahtaa salaperäistä rikollispomo Leijonaa eli Caetano de Leonia, joka ryöstää hyväosaisten lapsia. Lapset katoavat jäljettömiin, joten lunnaista ei ole kyse. Viimeisintä kaappausta selvittää kirjan sankari, poliisi Daniel da Costa. Hänen urallaan on aiemmin sattunut jotain hämärää, mistä lankeaa varjo hänen elämäänsä edelleen. Taisteluparinaan da Costalla on Brasiliasta tehtävään komennettu Sinha.
2. Ovatko dekkarin henkilöt uskottavia / kiinnostavia?
Kirjan henkilökuvaus on melko ohutta. Da Costan äidin sukujuuret ovat Suomessa, muttei hänestä siitä huolimatta tule ”meidän Danielia”. Brassin tausta on vähän salaperäinen, kiinnostavampi, ja hänen kuiva huumorinsa ja osuva, lyhyt kommentointinsa on kirjan ehkä parasta antia. Henkilökuvauksen uskottavuutta ei lisää se, että useiden kirjan henkilöiden mielenliikkeistä ja tunteista kerrotaan ja niitä analysoidaan hyvinkin perusteellisesti ja eritellysti, suorastaan hämmästyttävän tarkkanäköisesti. Näin valmiiksi pureskeltu kvasipsykologinen analyysi vieraannutti minut henkilöistä, kun tilaa omalle oivallukselle ei jäänyt.
3. Onko juoni vetävä? Ajankohtainen? Entä yllätyksellinen, arvaako lopun?
Juoni on niin nopealiikkeinen ja runsas, ettei jännitystä ehdi rakentua, kun taas jo tapahtuu jotain, mikä tuo kasan uutta tavaraa lukijaparan päässään järjesteltäväksi. Järjestäytynyt rikollisuus moninaisissa muodoissaan on ikuisuusteema, joka kuvataan ehkä jopa poikkeuksellisen synkin vedoin kaikkialla hallitsevaksi, ja joka muurin lailla estää oikeuden tapahtumista. Kun sitten juonen kuljetus vaatiikin, että poliisi on tehokas, rehellinen ja hyvän puolella pahaa vastaan, näin tapahtuu. Jonkin aikaa, kunnes akuutti tilanne on selvitetty ja palataan alkuasetelmaan – kehenkään ei voi luottaa.
4. Opitko jotain yhteiskunnasta / kulttuurista / jostain muusta?
Portugalista maalataan kirjassa tosi synkkä ja melko yksipuolinen kuva. Enpä tainnut oppia mitään, sillä en halua uskoa tämän sortin mustavalkoisuuteen.
5. Miten paljon dekkarissa kuvataan päähenkilön elämää?
Perheestä – vaimo ja pieni tytär – kerrotaan vain sen verran kuin juoneen tarvitaan.
6. Onko dekkari raaka, ahdistava tai pelottava?
Koska kerronta ei ole minulle uskottavaa, ei kirjan lukeminen ahdista eikä pelota. Raakuuskin on maltillista, osin johtuen siitä, että kerronta on läpi koko kirjan kohtalaisen ylimalkaista. Jännitystä luovia yksityiskohtia ja hidasta tapahtumien edistymistä draaman kaarta kehittäen ei ole maltettu kirjoittaa, vaan tarina etenee kuin olisi vakionopeudensäädin päällä.
7. Herättikö dekkari sinussa ajatuksia, koskettiko?
Kirja herätti kysymyksiä enemmän kuin ajatuksia tai oivalluksia.
Semmmoinen ajatus kyllä nousi että lausahdus ”määrä luo laatua” ei taida tarkoittaa, että runsas tarjonta kotimaisia dekkareita nostaisi niiden tasoa. Ennemmin uskoisin, että käsikirjoituksien työstäminen vaikka sitten useammalla kirjoituskerralla tai myös ei-julkaistavan materiaalin kirjoittaminen parantaisi laatua ja painokoneisiin asti päätyisi enemmän hyvää kotimaista jännitystä.
8. Suositteletko ja kenelle? Montako tähteä?
Voisin suositella tästä lajityypistä pitävälle. Kokonaisuus oli johdonmukainen, vaikkei minua puhutellutkaan. En kyllä tietääkseni taida tuntea ketään, johon Leijona vetoaisi. Teini-ikäinen minänikin taitaisi viihtyä paremmin Jerry Cottonin kuin Daniel da Costan kanssa.
P.S. Harrin kommentin (alla) pohjalta jutun da Silvat on oikaistu da Costiksi. Kiitos Harri!
Lue myös muut uutuusdekkari ja -trilleriarviomme:
- Ari Räty: Syyskuun viimeinen
- Clare Macintosh: Annoin sinun mennä
- Shari Lapena: Hyvä naapuri
- Ilkka Remes: Kiirastuli
- Geir Tangen: Maestro
- Tuomas Nyholm
- Leijona
- Otava, 2017
- ISBN 978-951-1-30513-2
Kiitos Minnalle analyysista! Sama teos nököttää minunkin kirjapinossani, mutta sattuneesta syystä dekkarit ovat hetken tauolla täällä :D Luin joulun tienoilla Nyholmin edellisen teoksen Omiensa luo (Teos, 2016), joka osallistui Johtolanka-kisaan, vaikkei mikään dekkari olekaan. Sen perusteella odotukset tähän trilleriin olivat melko korkealla, mutta Minna heitti kyllä öljyä laineille. Katsotaan, tuleeko tartuttua.
Tuosta kohdasta 7 lähetän kyllä sydämiä ja halauksia! Samoja asioita olen peräänkuuluttanut tammikuussa, eikä viesti ole kaikkia oikein miellyttänyt.
Kiitos, Kirsi, palautteesta! Leijona voidaan ehkä unohtaa boksiin ”Kiireiset välityöt” pölyttymään, ja ei kun uteliain mielin muiden Nyholmin kirjojen kimppuun! Näkyi kirjoittaneen myös Jarkko Ruudun elämäkerran, joka varmasti jossain vaiheessa osuu juniorin käsiin.
Portugali ympäristönä olisi voinut olla kiinnostava, mutta taidan nyt jättää tämän dekkareiden himolukijoille. Itse kun olen yrittänyt lukea erään dekkarisarjan kolmatta osaa jo kahteen kertaan, kun toisaalta pidän, mutta aina menee joku kauno edelle.
Tekstissäsi toistuu neljä kertaa nimi da Silva, vaikka kirjan päähenkilön sukunimi on da Costa. Leijonassa on kyllä sukunimen da Silva omaavia sivuhenkilöitä, mutta mainittu sukunimi taidetaan mainita kirjassa tasan kerran, jonka jälkeen heihin viitataan muilla tavoin.
Oikeassa olet, Harri! Jotenkin mieleni oli kääntänyt nimen vääräksi, pahoittelen virhettä. Nimiä Leijona ”pihtaa” muutenkin, Sinhan etunimi vilahtaa muistikuvani mukaan vain kerran.
Mitä pidit Leijonasta muuten? Minulta unohtui arviosta kiitokset sujuvasta kielestä, selkeästi ammattimies asialla.