Viimeiset villitykset – Hendrik Groenin (83 1/4 v.) salainen päiväkirja

Viime vuosina on julkaistu yhä enemmän ikäihmisille suunnattua kirjallisuutta, elokuvia ja teatteriesityksiä. Ihmiset elävät pidempään, pysyvät toimintakuntoisina ja muodostavat houkuttelevan kohderyhmän. Mekin luimme lukupiirissä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, kävimme katsomassa elokuvan ja totesimme ihan viihdyttäväksi, mutta emme kaivanneet enempää. Sen sijaan Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja hurmasi monta Kirsin Book Clubin jäsentä. Se sijoittuu helsinkiläiseen palvelutaloon ja sen sankarit ovat jo 90+. Lindgrenin kirjoittaminen on viisasta ja tarkkanäköistä. Helsingin Kaupunginteatterissa meni eläkkeellä olevista taiteilijoista kertova Kvartetti peräti 481 kertaa yhdeksän vuoden aikana.

Samaan genreen iskee hollantilainen Viimeiset villitykset. Kirjailija ei ole astunut julkisuuteen, joten tituleeraamme kirjailijaksi Hendrik Groenia, noin 83-vuotiasta miestä, joka pitää päiväkirjaa.

Ajattelin, että annanpa tämän luettavaksi äitini miehelle Lasse Nylundille, joka kohta täyttää 82 vuotta. Lasse tarttui haasteeseen, vaikka myönsi, että teema hieman hirvitti, sillä aihe liippaa niin läheltä. Päiväkirjamuotoista tekstiä oli tosin helppo lukea aluksi pienemmissä pätkissä, kunnes hän ”tottui” aiheeseen.

Lasse kuvaili juonta seuraavasti: kirja kertoo erilaista vanhuksista, jotka ovat pakattu yhteen laitokseen, yhteensä muutama sata vanhusta, jotka ovat eri osastoilla kuntonsa mukaan. Sankari Hendrikillä on ollut talo, jossa hän on hoitanut dementoituneen vaimonsa hautaan asti. Muutettuaan vanhainkotiin Hendrik ryhtyi pitämään päiväkirjaa yhden vuoden ajaksi, koska huomasi, että pitää tehdä jotain, jotta pysyy virkeänä. Hänen kuntonsa on suht hyvä, hän pystyy liikkumaan ilman rollaattoria, pitää huolen itsestään ja tarkkailee eturauhasongelmiaan.

Hendrik on toimelias. Hän perustaa Vanha vaan ei vainaa -kerhon, joka toimii erittäin systemaattisesti. Kerhoon kuuluu kuuluu kuusi vanhusta, jotka Lassen mukaan on kuvattu kivasti. Porukka muodostaa vanhainkodin sisäpiirin, jota muut jopa kadehtivat ja johon olisi ollut tunkua. Uusia jäseniä ei kuitenkaan kerhoon oteta. He päättävät kokeilla kaikkea, kun vielä rollaattoreistaan huolimatta kykenevät, sillä he näkevät tulevaisuutensa vanhainkodin muissa asukeissa. Heillä on koko vuodeksi aikataulu, jonka mukaan kukin vuorollaan keksii uutta aktiviteettia. He käydät kokkikurssilla, golffamassa, rannalla, näyttelyissä. Kapinallisuuskin nousee pintaan.

Porukan lapsista osa tuki vanhempiensa toimintaa, osan lapset kävivät vain jouluna. Aivan kaikki kerholaiset eivät selviä päiväkirjassa kuvatusta vuodesta, vaan kuolema korjaa satoa.

Lasse itse on erinomaisessa kunnossa, mutta on riittävästi seurannut ikätovereittensa kohtaloita. Hänen tuntumansa oli, että kirjan hollantilaisessa vanhainkodissa on parempi ja iloisempi tunnelma kuin vastaavissa paikoissa  Suomessa.

Kirjassa huumori keventää tarinan tapahtumia. Kirjailija kuvaa vanhusten elämää niin todentuntuisesti, että joko hän itse on elänyt, seurannut läheltä tai työskennellyt vanhainkodissa. Lasse totesi, että teksti herättää lukijan ajattelemaan edessä olevan elämänvaiheen mahdollisuuksia toteuttaa itseään loppuun saakka mielekkäästi. Ehkäpä kirja voisi piristää ikätovereita ryhtymään vielä toteuttamaan unelmiaan!

Torstaina 11. huhtikuuta

Joinakin päivinä ei tapahdu paljoa. Sanotaan suoraan, ettei mitään.

Voisin toki jaaritella ruoasta ja säästä, mutta se on jo useimpien kanssa-asujieni mieluisinta ajanvietettä. Syvämietteistä keskustelua Nietzschestä ei kannata täällä odottaa. Kuinkas sattuikaan, en itsekään tiedä Nietzschestä mitään.

Olen jo tyytyväinen, jos saan olla rauhassa ruikuttajilta.

” Väliin jotain iloisempaa: menen kohta ystäväni Eefjen luo juomaan kupin teetä ja pyydän häntä illalla ulos syömään. Olen varannut pöydän melko tyylikkäästä ravintolasta.

On elettävä kuin päivä olisi viimeinen.

Siinäpä loistava ohje meille kaikille. Elämä ei ole harjoitus.