Martina Haag: Olin niin varma meistä – tarina julkkisparin avioerosta

Tartuin Martina Haagin kirjaan oman kirjastoni johtajan suosituksesta, enkä turhaan. Kirja, Olin niin varma meistä vei jo alkusivuilta mukanaan. Luen paljon iltaisin, ja välillä suljettuani kirjan koskettava teksti alkoi tulvia mieleeni ollessani jo puoliunessa.

Kirja kertoo tukholmalaisesta julkkispariskunnasta kirjailija Petra Wallinista ja hänen puolisostaan tv-kasvo Andersista.  Heillä on kaksi lasta ja lemmikkieläimiä. Kirjan Petra tulee petetyksi ja tekstin edetessä vähitellen jätetyksi.

Tapahtumat sijoittuvat kolmelle paikkakunnalle, Tukholmaan, kesämökille Ingaröön Tukholman saaristossa sekä Pohjois-Ruotsin erämaahan, jossa Petra kirjoittaa romaaniaan ollessaan mökkivahtina tiettömien taipaleiden takana.

Kirja alkaa Petran matkasta tunturialueelle. Hänet viedään helikopterilla määräpaikkaan ja siellä hän ottaa kirjoittamisen ohella vastaan vaihtuvat tunturivaeltajat. Petralla on oma pieni huone, yhteinen keittiö vaeltajien kanssa ja seuranaan perheen kissa. Koirat ovat miehellä ja lapset yhteishuoltajuudessa.

Erämaamökissä hän aloittaa kirjan kirjoittamisen tuijottaen tyhjää ruutua, jossa lukee UUSI KIRJA, pyörittäen mielessään ideoita. Hän haluaa kirjoittaa kokemuksistaan samassa tilanteessa oleville petetyille naisille.

Haluan kertoa, että kun läheisin ihminen paljastuu petturiksi, sitä kuvittelee tulevansa hulluksi. Juuri uskottomuuden aiheuttama suru saa olon niin kaistapäiseksi, että ihminen pelkää menettävänsä järkensä kokonaan. Haluan kertoa, että vaikka ihminen putoaisi tuhannen metrin korkeudesta, suoraan suruun, hän selviytyy. Sitä kuvittelee kuolevansa, mutta ei kuolekaan. Minun on hoettava sitä itselleni satoja kertoja.

Petran tarinan edetessä selviää, että hän tekee erämaamatkan noin vuosi eron jälkeen. Tarinaa kerrotaan takautuvasti sitä mukaa kun Petra kirjoittaa kirjaansa. Ingarön mökillä Petra huomasi ensiksi pieniä merkkejä toisen naisen olemassaolosta, mutta kielsi asian ja selitti sen itselleen parhain päin. Mieskin keksi asialle uskottavan selityksen. Petra vannoi muuttuvansa, tekevänsä kaikkensa, kunhan mies vain pysyy hänen luonaan. Petetty puoliso jaksaa odottaa, uskoa ja toivoa ja selittää kaiken positiiviseksi, vaikka sisimmässään tietää, että puoliso ei puhu totta. Mielen rauhoittaminen tällä tavalla on turhaa ja pitkittää siirtymäaikaa. Näin voi pelata lisäaikaa, mutta erosta aiheutuva surutyö on kuitenkin ennemmin tai myöhemmin pakko kohdata.

Petra soittaa ystävilleen ja kertoo Andersin muuttaneen maalle sekä mahdollisesta erosta.

Joka kerta, kun kerron asian jollekulle, se muuttuu todellisemmaksi. En voi ottaa sanojani takaisin, vaan kaikki tapahtuu oikeasti. Kun kuulen sanat omasta suustani, ymmärrän joka kerta kirkkaammin että perheeni hajoaa. Lapseni, omat rakkaat suurenmoiset lapseni, miten isänne saattoi tehdä teille näin? Mikä antaa hänelle voimat tuhota perheemme tällä tavalla?

Koti tuntuu ahdistavalta, Anders on paikalla, mutta ei kuitenkaan. ”Olemme fyysisesti lähellä, mutta henkisesti tuhannen kilometrin päässä toisistamme.” Petra toistelee itselleen, että kaikki muuttuu hyväksi. ”Tekisin ihan mitä tahansa, kunhan Anders ei haluaisi erota. Olen valmis muuttamaan kaiken.” Hän uskoo että Andersilla on viidenkympin villitys, joka menee ohi ja Anders tajuaa tekevänsä virheen. Se menee ohi, koska sen on pakko mennä.

Kirjan valtava tunnelataus siirtyy lukijaan. Tekee paikoitellen kipeää lukea tekstiä eteenpäin. Se kirvelee ja satuttaa. Väkisin lukija muistaa omat tunneaistimuksensa, vaikka kyseessä olisi hyvinkin erilainen elämänkokemus. Kirjan teksti on hyvin elämänmakuista, läsnäolevaa ja rehellistä.

Mies, joka on herännyt viereltäni joka aamu viidentoista vuoden ajan, on päättänyt yhtäkkiä, ettei minua ole olemassa. On kuin minut olisi pyyhitty pois maan pinnalta. Olenko edes olemassa, jos en ole osa omaa perhettäni? Tunnen, että ääriviivani alkavat heikentyä. Alan muuttua näkymättömäksi.

Petra ei syö, ei pysty nukkumaan ja laihtuu. Vasta kirjan puolivälissä Anders tunnustaa toisen naisen olemassaolon, vaikka merkit ovat olleet selvät. Petran on pakko ymmärtää lopulta totuus ilman selityksiä. Ajan kuluessa vaikka 15 minuutin selviytymisjaksoissa Petra antaa lupauksia, sitten kun olen tehnyt sen ja sen asian, Anders palaa tai kun Anders palaa, lahjoitan hyväntekeväisyyteen niin ja niin paljon.

Avioitumisen riemu ei ole missään suhteessa siihen, miten pahalta tuntuu erota. Jos ajatellaan, että ihminen  on KYMMENEN yksikköä iloinen mennessään naimisiin, eroamisesta koituva suru on suuruudeltaan VIISITUHATTA yksikköä. Ainakin jätetylle osapuolelle. Tulen loppuelämäni joka toinen viikko kaipaamaan lapsiani. Anders on vienyt minulta puolet heidän lapsuudestaan, enkä voi asialle mitään.

Petra hakee apua eroahdistukseensa psykiatrian päivystyksestä ja unilääkkeistä.

Aika on pysähtynyt. En enää tunne ruumistani. En voi hengittää. Tukahdun sisältäpäin. Pyörin ympäri, ympäri, ympäri, ympäri huonetta. Katoan kokonaan. Minua ei enää ole. Nyt se on todellista.Tartun kännykkään kuin hukkuva.

Vasta vuosi eron jälkeen Petra alkaa nähdä muitakin asioita. Erämaassa vietetty kolmen viikon ajanjakso asettaa asioita paikalleen ja  kaikki tapahtunut siirtyy etäämmälle. Hyviäkin asioita nousee vähitellen pintaan. Luonnolla on valtava parantava voima, on selvittävä erämaassa yksin, sillä syksyn edetessä vaeltajien yöpymiset vähenevät ja loppuvat kokonaan. Joskus myös pelko saa vallan, esim. ennen kuin öinen ikkunanlaudalla tuijottava tumma hahmo osottautuu pöllöksi.

Mutta nyt, viime kuukausina minusta on alkanut tuntua siltä, että en pääse eteenpäin. Herään surullisena, ja koko päivä menee samoissa kurjissa merkeissä. Elämässäni on lukuisia mahtavia asioita, miksi en onnistu keskittymään niihin. On kuin avioero olisi vetänyt kaiken niin synkäksi, etten huomaa terveitä lapsiani, hienoja ystäviäni ja upeaa työtäni.

Kirjassa on myös ajatuksia herättävää nykypäivän realismia siitä, miten epäoikeudenmukaisesti toimittajat käyvät loukatun osapuolen kimppuun saadakseen kohujuttuja. Juuri näin käy Petralle Göteborgin kirjamessuilla hänen kirjoittaessaan omistuskirjoituksia jonossa seisoville faneille. Aggressiivinen toimittaja saa hänet murtumaan ja juoksemaan pois.

Martina Haag
© 2015 Fotograf Anna-Lena Ahlström

– Erosuru on universaali kokemus, Martina Haag, 52, ruotsalainen näyttelijä ja kirjailija sanoo Me Naiset -lehdessä (4.3.2017) julkaistussa haastattelussa. Hän olisi itse tarvinnut Olin niin varma meistä -kirjan tapaisen, kun hän tuli jätetyksi 18 aviovuoden ja neljän lapsen jälkeen.

– Eihän minun edes pitänyt kirjoittaa erosta. Aloitin viisi kuusi muuta tarinaa, mutta lopulta huomasin aina käsitteleväni sitä. Vaikka olin tullut omassa surutyössäni jo pitkälle, ero väijyi mielessä joka päivä. En kai voinut välttyä tältä, Martina sanoo.
Martinan avioliitto päättyi 2014, ja Olin niin varma meistä, tekijänsä viides romaani, ilmestyi 2015. Yksistään Ruotsissa sitä on myyty yli 300 000 kappaletta ja se on palkittu vuoden kirjana. Ruotsalaisille teoksesta on tullut myös tirkistelykanava Martinan ja tv-persoona Erik Haagin eroon, vaikka Martina painottaakin, että kirjan tarina on fiktiota.

Miltä kuulostaisi mahdollisuus keskustella Haagin kiinnostavasta kirjasta lukupiirissä Etelä-Ranskan maaseudulla? Nyt tällainen mahdollisuus on tarjolla lukupiiriläisemme Maija-Riitan ideoimalla ihastuttavalla kirjallisuusmatkalla elokuussa 2017. Lue lisää (klik).

  • Martina Haag
  • Olin niin varma meistä
  • Atena Kustannus, 2017
  • Det är något som inte stämmer, suomennos Riie Heikkilä, 2015
Kommentit
  1. Jane / Kirjan jos toisenkin
  2. Amma
  3. Tiina / kirjaluotsi
  4. Minna Vuo-Cho
  5. Elegia
  6. Omppu Martin
  7. Katriina

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *