Vuoden 2014 matkakirja: Virpi Hämeen-Anttila: Minun Intiani on monta

”Intia ei ole yksi vaan monta. Ei maa, vaan maanosa.” Tämä on helppo uskoa viimeistään, kun on lukenut Virpi Hämeen-Anttilan matkakirjan Minun Intiani. Myös kirjana se on monta: ei vain matkakirja, myös käytännöllinen, melkein kädestä pitäen matkalle lähtevää neuvova opaskirja, tietokirja, joka on pakatun täynnä Intia-tietoutta.

Matkailulehti Mondo valitsi Minun Intiani vuoden 2014 matkakirjaksi!

Kirsin Book Club oli jälleen vuoden 2014 Helsingin Kirjamessuilla yhden messujen Lukupiirin ”esilukijoina”. Olimme saaneet juuri ilmestyneen Minun Intiani -kirjan pari viikkoa ennen messuja ja ehtineet sen juuri ja juuri lukea ennen messujen perjantaiaamun tilaisuutta.

Mukana lukupiirissä oli kirjan kirjoittaja, kirjailija, Helsingin yliopiston sanskriitin kielen ja Intian kulttuurin opettaja Virpi Hämeen-Anttila ja kustantajan edustajana Otavan tietokirjallisuuden kustannuspäällikkö Mari Mikkola.  Virpi Hämeen-Anttila on viehättävä ihminen ja hyvä esiintyjä ja julkinen lukupiirihetki hänen kanssaan oli lämminhenkinen ja rento.

Virpi Hämeen-Anttila vetää säännöllisesti vuosittain Intian erikoismatkoja ja näiden sekä valtavan Intia-tietämyksensä pohjalta hän on rakentanut Minun Intiani -teokseen seitsemän reittiä  eri puolille Intiaa. Kirjassa matkataan Kultaisessa kolmiossa eli Delhi-Agra-Jaipur-reitillä, pohjoisessa Keski-Intiassa mereltä merelle, Rajasthanissa, läntisellä Himaljalla, lounaisessa Intiassa, eteläisessä Intiassa ja Itä-Intiassa. Näiden reittien isoja ja pienempiä kaupunkeja, temppelialueita tai vuoristoseutuja Hämeen-Anttila kuvaa tarkasti. Mukana ovat ne kohteet, jotka ilman muuta liitämme Intiaan , mutta myös normaalin turistireitin ulkopuolella olevia harvinaisempia nähtävyyksiä. Kirja onkin ajateltu matkailijan mukana kulkemaan ja esiin otettavaksi aina, kun uusi paikka tai temppeli kiinnostaa.

Parhaiten kirja toimiikin juuri niin, eli paloina luettuna ja mieluiten tietysti Intiassa, kun matkaaja on jo temppelin portilla ja haluaa tietää, mihin seuraavaksi kannattaa katseensa kiinnittää. Ja miksei kirja toimi myös matkaa suunnitellessa, sillä eri reittien kuvausten avulla voi myös arvioida, mihin ”monista Intioista” olisi paras ensimmäiseksi matkata.

Kirjassa  ei ole lainkaan kuvia ja lopussa oleva karttakin on onnettoman pieni. Tästä suurin miinus kirjalle. Edes jonkinlainen kuvaliite olisi ollut tarpeen, ja reittien yhteydessä alueen kartta olisi tehnyt nojatuolimatkasta antoisamman. Kuvat voi tietysti hakea netistä ja karttaakin voi lukemisen yhteydessä vilkuilla, mutta kuvat itse kirjassa olisivat huomattavasti helpottaneet lukemista. Tästä heitimmekin Otavalle palloa: tehkää e-kirja kuvilla tai Minun Intiani-applikaatio.

Virpi Hämeen-Anttila kuljettaa lukijaa halki Intian ja reittien varrella kertoo paitsi nähtävyyksistä myös Intian historiasta, uskonnoista ja monista jumalista, nykypolitiikasta, kielistä, tavoista, ruuasta, ostoksista. Hän kuvaa omia kokemuksiaan ja suhtautumistaan, myös silloin kun hänelle rakas Intia uuvuttaa: ”Olen voipunut. En tiedä, johtuuko se kuumasta ja ihmismassoista, jotka käyvät epäsosiaalisen suomalaisen voimille, vai temppelin tunnelmasta. Samalta tuntuu välillä Varanasissa. Intialaisten uskonnollisuus on kuin heidän chilinsä, välillä niin väkevää, ettei tottumaton vatsa kestä.”

Monelle suomalaiselle matkailijalle ensivierailu Intiassa on kulttuurishokki. Intian tuntijalle tapahtuu toisin: ”Kun menen Intiaan, en saa kulttuurishokkia. Mutta kun palaan, saan sen joka kerta. Suomi on niin hiljainen ja tyhjä. Se tuntuu hyvältä. Mutta miksi ihmiset tuhlaavat vettä ja heittävät hyvää ruokaa pois ja ostavat ja haluavat niin paljon kaikkea, kun elämiseen tarvitaan niin vähän? Se tuntuu pahalta.”

Kirjassa ei ole tavallisten intialaisten tarinoita. Virpi kertoikin, että hän kohtaa intialaisia lähinnä työn merkeissä. Matkailussa kaikki kontaktit ovat miehiä, avustusjärjestöissä puolestaan naisia. Toki joitain läheisempiäkin kontakteja on syntynyt ja heidän kanssaan vaihdetaan kuulumisia sähköpostitse, ja tavataankin, mutta aina Intiassa.

Kysyimme, mitkä viisi asiaa Virpi haluaisi tuoda Intiasta Suomeen. Vastaus tuli välittömästi:

1. Mausteet, tuoreet kasvikset ja hedelmät
2. Arkipäivän kauneus. Kun on vähän, niin siitäkin yritetään tehdä esteettisesti kaunista. Intialaiset eivät ole tuulipukukansaa, vaan yrittävät pukeutua viehättävästi.
3. Tavaroilla on arvo, niitä käytetään loppuun asti ja niitä korjataan poisheittämisen sijasta. Yritän itsekin olla tuhlaamatta.
4. Intialaiset ovat kiinnostuneita toisista ihmisistä. Joskus he tuntuvat rasittavuuteen asti uteliailta, mutta se kuvaa heidän kiinnostustaan sinusta.
5. Vanhusten kunnioitus. Tässä olemme menneet Suomessa aivan pieleen! Intiassa vanhojen ihmisten kokemusta ja viisautta arvostetaan. Mitään kunnioitettavampaa ei olekaan kuin isoäidit!

Listan neljännestä kohdasta rohkaistuneena kysyimme, että missä perhe Hämeen-Anttila viettää lomiaan, kun Virpi on Intian tuntija ja hänen miehensä Jaakko puolestaan perehtynyt arabimaihin. Kumpikaan ei kuulemma oikein pidä toistensa erikoisalueista ja sitä paitsi ne merkitsevät työtä, joten lomalle mennään joko Suomen maaseudulle tai Italiaan.

Ajatuksia seuraavasta kirjasta pyörii jo Virpin mielessä. Täkynä hän kertoi, että se saattaa olla dekkari, joka liittyy Pakistanissa tapahtuviin taidevarkauksiin. Jäämme odottamaan. Namaste!

 

Tapahtumasta bloggasi myös Hanna Kirjainten virrasta:

http://www.kirjaintenvirrassa.com/2014/10/kirjamessujen-lukupiirissa-virpi-hameen.html