Joonatan Tola: Punainen planeetta – riipaiseva kertomus taiteilijaperheestä laajenee sukutarinaksi

Joonatan Tola on kirjoittanut tärkeän kirjan. Punainen planeetta on autofiktiivinen esikoisromaani yhden suvun sukupolvien ketjusta. Kirjan saama vastaanotto on liittynyt lastensuojeluamme koskevan kritiikin surulliseen ketjuun. Punainen planeetta on merkittävä teos myös kuvatessaan suvun perinnettä, sen erityisesti pojille asettamia vaatimuksia ja käyttäytymismallien periytymistä sekä vahvaa kapinaa näitä vastaan.

Punaisen planeetan kannen kuva on kotialbumista.

Koko romaani on lopulta yritykseni rakentaa rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin. Jonkun toisen muodostama kuva olisi tyystin erilainen.” – Joonatan Tola Punaisen planeetan loppusanoissa.

Minun täytyy toistuvasti ja taas muistuttaa itseäni, että luen fiktiota. Niin todesti Joonatan Tola kirjoittaa niistäkin ajoista ja asioista joista hänellä ei voi olla omakohtaista kokemusta. 

Joonatanin isoisä, lääkärisuvun vesa ja aivokirurgi itsekin, on jo nuorena särmikäs tyyppi, jolle kelpaa vain paras. Hänen poikansa Mikko, Joonatanin isä, sairastuu pienenä poikana polioon ja isoisä hoitaa häntä. Poika paranee, mutta isoisä sairastuu niin vakavasti, että lääkärit luopuvat jo toivosta. Isoisä kuitenkin toipuu uskomattomalla tahdonvoimalla ja omaehtoisella kuntoutuksella niin, että elää vielä pitkään, vaikkakin hengityskoneeseen sidottuna.

Isoisä ei tyydy osaansa. Hän tekee itselleen ammatin Suomen ensimmäisenä TV-kriitikkona. Sen lisäksi hän ryhtyy tekemään käännöksiä ja muita moninaisia kirjoitustöitä lääketieteen eri saroilla. Viisi vuotta sairastumisensa jälkeen hän jo ansaitsi eläkkeensä lisäksi enemmän kuin jotkut entisistä kollegoistaan. Työ on hänelle pakopaikka, mahdollisuus omaehtoiseen toimintaan, jossa vain tieto ja aivot merkitsevät ja ruumiin halvaantuminen menettää merkityksensä. Tämän sankaruuden kääntöpuoli on, että koko perheen elämä pyörii väliin lääkeriippuvaisen ja läpi elämänsä alkoholia runsaasti käyttäneen hengityskonepotilaan ympärillä.

Isän sairastumisella pojan tartuttamana on täytynyt olla vaikutuksensa isän ja pojan suhteeseen, vaikkei tällaista tekstissä edes vilauteta. Mikko kuitenkin kokee olleensa jo kaksivuotiaasta jonkinlaisella sivuraiteella, hankala lapsi. Murrosiässä puhkeavat vakavat mielenterveysoireet, ja kierre alkaa. Kovin ruusuista kuvaa Punainen planeetta ei maalaa psykiatrisesta hoidosta pääpiirteissään, vaikka joku hoitava taho näkeekin ongelmien juuren perheessä. Perheessä Mikko tuntuu olevan ukkosenjohdatin, ja kaikki muut yrittävät selvitä kukin omalla tavallaan. Mikko ei pysty aitoon irtiottoon, vaan elää koko ikänsä raastavassa viha-rakkaussuhteessa syntymäperheeseensä ja ennen muuta äitiinsä.

Sukulaisillani kun oli sellainen periaate, että mistään vakavasta ei voitu puhua edes perheenjäsenten kesken ilman juristin läsnäoloa.”

Tuo kuvaus on osuva tiivistelmä koko romaanin läpi kulkevasta suvun jäsenten tavasta olla keskenään. Suvussa on älykkyyttä, voimaa ja pärjäämistä menestykseen asti, puuttuu vain viisaus, ihmisten välinen luottamus ja lämpö. Sitä ei löydy lähimpienkään kesken.

Entäpä Tolan suvun naiset? He ovat merkittäviä tukipylväitä ja samalla statisteja vahvojen, jopa despoottisten miesten pyörityksessä. Isoäiti, jota Mikko kutsuu Hurtaksi, vaikuttaa paenneen kristallikruunujen ja -eläinten siistiin kulissimaailmaan, ja hänet kuvataan kirjassa koruttomasti:

Hän oli siskoksista kaunein, oikea kuvankaunis klassinen kaunotar, eikä sellaista kauneutta koskaan saa ilmaiseksi: piru tulee kylkiäisenä.”

Mikon vaimon, neljän lapsen äidin ja koulutetun sairaanhoitajan valinnat hämmentävät lukijaa.

Vuosikaudet äiti oli katsonut sormien läpi isän lääkehuuruista taiteilijaelämää, rakkaus tähän mieheen meni aina kaiken edelle. lapsien hyvinvoinnin ja tietenkin oman terveyden.”

Mikon vaimo, Joonatanin äiti on ollut perhettä pystyssä pitävä voima, ja hän perustelee valintaansa, joka lapsettomalle olisi mielestäni ollut ymmärrettävämpi:

Sun kanssa elämä ainakin on kiinnostavaa. Ja kyllä niitä ottajia olisi ollut, mutta mä valitsin taistelijan.”

Mikon vaimo jaksaa vuodesta toiseen. Perhe muuttaa usein, koska Mikko joutuu aina hankauksiin ympäristönsä kanssa. Hänen saapumisensa paikkakunnalle noteerataan paikallislehdissä, ja jonkin aikaa meneekin aina hyvin taiteilijaa ja hänen boheemia elämäntyyliään ihastellessa. Kunnes on taas muuton aika, eivätkä lapset pääse juurtumaan mihinkään. Myöskään tieto ei kulje kuntien välillä viranomaiselta toiselle. Kotiin on tehty tarkastuskäyntejä, mutta aina äiti onnistuu harhauttamaan sosiaaliviranomaiset uskomaan, että perheessä on kaikki kunnossa ja lapset voivat hyvin. Tämä on myös viranomaisille vähimmän vastuksen tie, joten tilanne ei korjaannu ennen kuin molempien vanhempien terveys pettää ja on pakko ryhtyä toimeen.

Joonatan Tola. Kuva Jyri Keronen 2020.

Punainen planeetta on arvokas kirja. Se on varmasti merkittävä kirjoittajalleen, joka selvittää sen kautta menneisyyttään ja rakentaa elämäänsä. Joonatan Tola kirjoittaa tarkkaa kuvausta lyhyen terävästi, jopa lakonisesti. Lukijalle Punainen planeetta on hieno kokemus, siitä huolimatta ettei aina haluaisi nähdä vääryyttä näytettävän näin todellisuuspohjaisesti. Niin kauan kuin vääryyttä on, meidän on kuitenkin myös kyettävä sitä katsomaan, jotta muutos olisi mahdollinen.

Kuuntelin Punaisen planeetan oman rahan Storytelistä Ilkka Villin lukemana. Hän on hyvä lukija ja juuri tähän kirjaan erinomainen valinta. Palasin tekstiin pariinkin kertaan Kirsin Book Clubin saaman arvostelukappaleen kautta.

  • Joonatan TolaPunainen planeetta
  • Otava 2021
  • Myös e-kirjana ja äänikirjana
  • Äänikirjan lukija: Ilkka Villi
  • 11 h 2 min

Rating: 4.5 out of 5.

Kommentit
  1. Minna Vuo-Cho
    • Minna
  2. Elegia
    • Minna

Kommentoi