Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas – nautittavaa keski-ikäistä haikailua

Ensimmäinen vartti meni tyystin ulkokirjallisissa seikoissa. Jokainen lukupiiriläinen halusi kertoa, missä oli kohdannut Kjell Westön, mitä oli juteltu ja ennen kaikkea, kuinka miellyttävä hän oli ollut. Olimme lumoutuneet hänen tavastaan olla keskustelemassa messulavoilla, aina valmiina jakamaan tuntojaan liittyen kirjoittamiseen, käsittelemiinsä teemoihin tai vaikkapa rakkauteen. Ihan kaikkea ihasteluamme ei tässä kannata toistaa, sillä haluan säilyttää edes hippusen uskottavuutta liittyen kirja-arvioon.

Marraskuisen lukupiiri-iltamme puitteet olivat kuin Kjell Westön uusimman kirjan Rikinkeltainen taivas / Den svavelgula himlen alkuviritelmästä. Olimme suomenruotsalaisessa kodissa, kaksikerroksisessa rivitalossa merenrannalla, ei tosin Lauttasaaressa vaan hieman lännempänä. Ilta oli synkkä ja sateinen, rannan puskissa olisi aivan hyvin voinut lymytä joku kuten kirjassa.

Kirsin Book Clubin kaksitoista naista oli paikalla ja kaikki olivat Rikinkeltaisen taivaansa lukeneet ja/tai kuunnelleet, suomeksi tai ruotsiksi. Pieni soraääni tuli ruotsinkielisestä äänikirjasta, sillä sen lukee Reine Brynolfsson. Taitavasti kyllä, mutta meillä oli vahva tunne, että Den svavelgula himlen olisi pitänyt lukea suomenruotsilla ei riikinruotsilla, sillä kirja tihkuu suomenruotsalaisuutta.

Kjell kirjoittaa äidinkielellään eli suomenruotsiksi. Hänen tekstiään käännetään jo kirjoitusvaiheessa samanaikaisesti sekä suomeksi että riikinruotsiksi. ”Minulla on upea tilanne, sillä saan kirjoitusprosessin aikana palautetta kolmelta kustannustoimittajalta. Täytyy vain olla tarkkana, kun muuttaa jotain yhteen versioon, että muistaa tehdä samat muutokset myös toisiin kieliversioihin.” Kjell pystyisi suomentamaan omat kirjansa, mutta hänen mukaansa se kestäisi liian kauan ja jälki ei ehkä olisi niin hyvää. Hän kuvaa olevansa muutoinkin hidas kirjoittaja, kirjaan menee aina noin nelisen vuotta.

Rikinkeltainen taivas on kuuttakymppiä lähestyvän kirjailijamiehen kertoma elämäntarina, jossa juonilankana on hänen suhteensa ystäväänsä Alex Rabelliin ja Alexin pikkusiskoon Stellaan. Kertoja tulee keskiluokkaisesta kodista, Alex ja Stella ovat varakkaan suvun lapsia. Pojat ystävystyvät alakouluiässä ja tietenkin, muutama vuosi myöhemmin, kertoja rakastuu Stellaan. Tämä kuvio vaikuttaa tutulta esimerkiksi  Mennyt maailma (Brideshead Revisited) – tai Kultahattu (The Great Gatsby) -teoksista, mutta on edelleen toimiva.

Trion elämää seurataan lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Ympärillä ovat vanhemmat, lapset ja pieni piiri vanhoja luokkakavereita Tredje Svenskasta, Linda, Krister ja Jajo. Aloitetaan nykyhetkestä ja kuljetaan kertojan mukana trion yhteistä historiaa poimien mukaan kertojan valitsemat muistikuvat. Hän ei tietenkään voi kertoa koko totuutta, mutta valitseeko hän tarinan helmet kaunistellakseen omaa osuuttaan? Kuinka erilainen olisi Alexin tai Stellan tarina samoista tapahtumista?

Meistä muutamalle kirjan maailma vaikutti kovin tutulta ja arvuuttelimme kirjan henkilöiden esikuvia. Olemme kirjan henkilöiden kanssa suunnilleen samanikäisiä ja Hankenilla henganneita. Jälleen kerran Kjell kuljettaa meitä aikamatkalle Helsingissä, Töölössä, Ehrensvärdintiellä, Mankkaalla ja kaikkein tärkeimpänä Ramslandetissa, jossa on kertojan perheen vaatimaton kesätorppa ja polkupyörämatkan päässä kartanon kaltainen Ramsvik, Alexin ja Stellan suvun huvila. Siellä taivas värjäytyy rikinkeltaiseksi auringonlaskun aikaan.

Minä en osaa kuvitella Narniaa tai Muumilaaksoa, joten kirjoitan siitä, mitä osaan”, Kjell kertoi Göteborgissa.

Luokkaerot

Kun kertoja ja Alex olivat pieniä, he tunnistivat jo luokkaeron, vaikka heillä ei ollutkaan sille termiä. Myöhemmin se korostuu, kun kertoja on historianopettajana vanhassa koulussaan Tredje Svenskassa ja Alex menestyy perustamansa pankkiiriliikkeen johtajana. Pienet ovat piirit ankkalammikossa, ja ote keskustelusta kertojan toisen rakkauden Lindan kanssa osuu tarkasti:

Och jag hade sett manövern som Alex och andra överklasspojkar gjorde. De hämtade förortsflickor till nyårsfesterna i Ulrikasborg och Eira och till kräftskivorna på sommarställena ute i skärgården. Ibland var de tillsammans med förortsflickorna några månader, men hur smarta och snygga flickorna än var så tog förhållandena alltid slut: det fanns ingen chans för just de tjejerna att bli fru Rabell eller fru von Knorring eller fru Fazer.

Päähenkilöt

Kjellin mielestä kaikilla kolmella päähenkilöllä on narsistisia piirteitä, mikä kuvaa myös aikaamme, me peilaamme jatkuvasti itseämme. Lukijoina olimme samaa mieltä, kaikki kolme ajattelivat itseään, eivätkä olleet valmiita venymään rakentaakseen parempia keskinäisiä suhteita. Alexista jäi kova ja häikäilemätön kuva, kertojasta hieman saamaton ja selkärangaton, etenkin suhteessaan naisiin. Stella oli nimensä mukaisesti säteilevä, mutta ailahtelevainen ja ehdoton.

Kirjassa seuraava sukupolvi ehtii kasvaa kavereineen aikuisiksi. He jäivät mielestämme etäisemmiksi ja hieman stereotyyppisiksi, kun joukkoon oli mahdutettu maailmanparantaja, maahanmuuttaja, bilehile ja mielenterveysongelmainen. Mietimme, että se saattoi johtua siitä, että nuorista kukaan ei ole kertojan lapsi eli heitä ei tarkasteltu vanhemman silmin. Tämä tietenkin oli 12 äidin mielipide, joilla on juuri kirjan nuorten ikäisiä lapsia.

Rakkaus

Jossain oli hehkutettu, että kirjassa on enemmän seksiä kuin Kjellin aiemmissa kirjoissa yhteensä. No, emme huomanneet. Kertojalla ja Stellalla on vahva eroottinen lataus, joka vetää heitä eroyrityksistä takaisin yhteen. Suhteita kuvataan realistisesti ja seksiä kauniisti niiden osana. Kjell kertoi, että ekoissa kirjoissaan häneltä puuttui rohkeus kuvata naisia. Nyt hän on heittäytynyt kaikkiin henkilöihin, myös naisiin, kuvatessaan rakkautta ja seksiä. ”Jos kirjoittaisin ulkopuolelta, se olisi pornoa.”

Mielestämme kirjan naishahmot, etenkin kertojan kaksi rakkautta Stella ja Linda, ovat upeasti kuvattuja, moniuloitteisia naisia. Heitä ei ole kaunisteltu, vaan kuvassa näkyy säröisiä tunteita, kovin aidonoloisia.

Lukukokemus

Lukijoina me elimme tarinan mukana, nautimme, muistelimme aikakautta ja omia vaiheitamme. Kjell Westön kieli on kaunista ja soljuvaa, jotenkin rauhoittavaa. Uskoimme tarinaan, vaikka tiedostimmekin, että emme saa koko kuvaa kertojan versiosta. Sana ”lukuromaani” mainittiin. Totesimme, että juoni on niin monisyinen, että olisimme voineet keskustella eri yksityiskohdista vaikka kuinka pitkään. Moni meistä oli sitä mieltä, että eräs merkittävä lapsuudenkohtaus oli kirjoitettu niin havahduttavasti, että siitä mielikuvasta oli vaikea irrottautua. Tämä kohtaus on merkittävä vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Loppua kohden tulee juonellisia yllätyksiä, joiden jälkeen tulee tunne, että kirja pitää lukea uudelleen paljastuneen tiedon valossa. Toisaalta jännite laukeaa nuorten astuessa valokeilaan, on kuin kertojan sukupolven vallitsevaksi tunnelmaksi tulisi luovuttaminen, muistoja on enemmän kuin unelmia.

Kun kirja on luettu, tulee omankin pohdiskelun aika, mikä historiassamme on totta. Kuinka oikeaa tarinaa kerromme itsellemme tai itsestämme, ja mitkä tarinoista vievät positiiviseen ja mitkä muistot estävät meitä toteuttamasta unelmiamme.

Me suosittelemme kirjaa vahvasti! Lukupiirimme käytti seuraavia sanoja kuvaillessaan Rikinkeltaista taivasta: koskettava, yltäkylläinen, nautittava, ihana, aito, nostalginen, realistinen. Meistä kymmenen peukutti ylös ja kaksi jäi semiin. Lukulistoille nousivat ne Kjellin kirjat, joita emme vielä olleet lukeneet. Monilla oli vahvasti mielessä Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran tai Kangastus 38:n teatteriversio, jonka arvion voit lukea tästä.

Seuraavakin kirja on jo vahvasti muotoutumassa. Siinä ei ole Helsinkiä, vaan tapahtumapaikkana on saaristo ja päähenkilönä suomalainen menestynyt kapellimestari. Onkohan kyseessä sama kirja, mihin Rikinkeltaisen taivaan kertoja sai idean ja antoi kirjalle työnimen Soita minulle Galveston? Tämä selvinnee muutaman vuoden päästä!

Lukupiiri-illan runon oli tällä kertaa valinnut Minna, joka muuten asuu samassa talossa kuin Kangastus 38:n Matilda Wiik. Minnan valinta Jenni Haukion toimittamasta Katso pohjoista taivasta -runoantologiasta oli Tua Forströmin runo (suom. Caj Westerberg). Valintaa ohjasi sattuma, mutta runo kosketti ja se päättyy näin:

Helmikuun aamu, sineä ja pilviä
lumen yllä, tassunjäljet suorassa rivissä

koska sudet keskittyvät herpaantumatta
toisin kuin me jotka hetken leikimme toiveilla

ja unohduksella. Tämä asunto on hyvin pieni
Toistemme jäljet halki sydämen, lumen

Jos sinulla on Jennin kirja, runon löydät sivulta 385.

Rikinkeltainen taivas oli 87. lukupiirikirjamme. Katso lista muista lukupiirikirjoistamme tästä.

Tämä juttu osallistuu Tuijata-blogin #taiteilijaromaani-haasteeseen.