Juha Itkonen: Minun Amerikkani – matkakertomus Trumplandiasta

Happy Independence Day America! Happy 241st Birthday! Let’s Make America Great Again!

Minulla ei ole omaa Amerikkaa. Olen käynyt Amerikan Yhdysvalloissa kolme kertaa, kaksi seminaarimatkaa työn puolesta kohteina New Orleans ja Orlando sekä yksi parin viikon loma enoni Floridan residenssissä. Kaikki matkani ovat olleet erittäin onnistuneita, mutta niiden aikana ei ole kuin kevyesti raapaistu amerikkalaisen yhteiskunnan pintaa.

Niinpä minua kiinnosti lähteä mukaan Juha Itkosen Amerikkaan. Hän on käynyt maassa lukuisia kertoja, mutta uusimmassa kirjassaan Minun Amerikkani hän kuvaa kolmea reissuaan presidentinvaalivuonna 2016 ja viimeistä Donald Trumpin virkaanastujaisten aikaan tammikuussa 2017.

Des Moines – Chicago – Detroit

Ensimmäisellä tripillä Juhasta huokuu innostus, suuri vaalivuosi on alkamassa. Hän matkaa esivaalikampanjan perässä Iowaan Des Moinesiin ja osallistuu Trumpin tilaisuuteen. Hän ajaa talvenharmaita teitä, tekee havaintoja ja muistelee aiempia matkojaan. Juha ei häkelly republikaanien retoriikkaa tai kansanhurmosta, mutta pohdiskelee:

Näinkö kansakunnat suistuvat raiteiltaan, sodat käynnistyvät, maailmanhistoria kiertää ikuista luuppiaan? Näinkö Hitler nousi valtaan?

Muistan itse spontaanisti naurahtaneeni syksyllä 2015, kun tuttavani palasi Kalifornian lomaltaan ja sanoi pelkäävänsä, että Trumpista tulee seuraava presidentti. No, ei todellakaan tule, vakuutin silloin uskoessani järjen voittoon ja Hillaryyn.

Juhalla on hetken matkaseurana Helsingin Sanomien Washingtonin kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski. Minä seuraan politiikkaa ja olen lukenut useimmat Lauran jutut, niinpä Juhan ensimmäisen retken poliittinen anti on melko tuttua. Sitä kiinnostavampaa on kuulla Juhan pienistä arjen havainnoista, kuinka häntä jännittää amerikkalaiset viranomaiset, tullivirkailijat ja poliisit. Itse pari tuntia Miamin Immigrationissa viettäneenä ymmärrän tämän hyvin. Myös sen, että Detroitin tyhjällä kadulla kävely voi alkaa kovasti pelottaa.

Hän katsoo Detroitin sporttibaarissa Super Bowlia, samaa ottelua, jota meillä Espoossakin katsottiin. Tiedän, miltä näyttävät pelinrakentajat Cam ja Peyton, mutta ihan kiva on lukea myös Juhan mietteitä.

New Orleans – Montgomery – Birmingham – Memphis – New Orleans

Seuraava reissu on toukokuussa ja silloin Juhalla on mukanaan valokuvaaja Timo Pyykkö. Kaverukset ovat tehneet yhteisen reportaasimatkan myös vuonna 2005 ja tekstissä on enemmän nostalgiaa kuin ajankohtaisuutta. Minulla on lukiessani tunne, että istun auton takapenkillä ja  kuuntelen Juhan ja Timon tajunnanvirtaa. Hei, näitkö tuon kirkon valomainoksen, muistatko kun oltiin Texasissa ja mentiin sunnuntaina kirkkoon ja pastori poimi meidät takahuoneeseen, siihen private showhun. Tai mietitkö koskaan, mistä syntyy pelko motelleja kohtaan, miksi ensimmäinen ajatus noista hupparikundeista parkkipaikalla oli se, että ne murhaavat meidät. Arvaapa, mitkä ovat Eaglesien kolme parasta biisiä Rolling Stones -lehden mukaan. Ja niin edelleen.

Tämä retki tehdään journalistisessa tarkoituksessa eli Juha on toimittajan ominaisuudessa kirjoittamassa Apu-lehteen, Tuulilasiin ja Mondoon. En ole lukenut noita juttuja, mutta kirjan teksti tältä matkalta on kovin varovaista, diplomaattista ja pehmeäkulmaista. Ehkäpä lehtijutuissa toivottu neuraalius on tarttunut myös kirjan tekstiin.

New Orleans on kirjan paikoista ainoa, jossa minäkin olen käynyt, tosin noin 25 vuotta sitten. Olin seminaarimatkalla ainoana Suomesta ja kävin mielenkiintoisia keskusteluja muiden osanottajien kanssa. Hämmästyksekseni tapasin monen sadan osanottajan joukosta kaksi, jotka olivat olleet vaihto-oppilaana Suomessa. Toinen heistä, mies, oli ollut Joensuussa ja jäänyt vielä extra vuodeksi au pairiksi. Muistan, kuinka molemmat ottivat esiin sen, kuinka luontevasti suomalaiset suhtautuvat alastomuuteen. Mieleeni jäi toki myös se, että palatessani Bourbon Streetiltä illalla takaisin hotellille, oli lähikauppa poliisiteipeillä eristetty, sillä ryöstäjä oli juuri ampunut kassamyyjän.

Ghent, NY

Juha kirjoittaa sujuvasti, yhdistää huomionsa laajempiin teemoihin. Minä viihdyn hänen seurassaan ja olen lähes kaikista politiikkaan liittyvistä asioista samaa mieltä. Uskon, että olisin viihtynyt myös kirjailijaresidenssissä, jonne Juha matkaa lokakuussa 2016, itse asiassa heti Turun Kirjamessujen jälkeen, jossa Kirsin Book Club oli hänen kanssaan keskustelemassa Palatkaa perhoset -kirjasta.

Koolla residenssissä on kansainvälinen kirjailijoiden joukko, joiden kanssa katsotaan kolmatta vaaliväittelyä yhdessä. Kirjan tekstikin muuttuu analysoidummaksi, nyt Juha ottaa enemmän kantaa. Fokus on edelleen Trumpissa, Hillaryä sivutaan vain ohimennen. Vaikka olen käynyt Amerikassa vain muutaman kerran, niin olen nähnyt Bill Clintonin Latviassa 1994 ja jopa kirjoittanut artikkelin hänen valtiovierailustaan Vietnamiin 2000. (Ja ollut samassa pienessä käsilaukkukaupassa Chelsea Clintonin kanssa!)

Juha yrittää ymmärtää, siteeraa J.D.Vancen kirjaa Hillbilly Elegy. Amerikka on jakautunut, osa on viihteellä itsensä turruttaneita juntteja, joihin Make America Great Again -viesti uppoaa. Oma kurjuus on aina jonkin toisen vika. Tämä toki on tuttua meiltä ja muualta Euroopasta. Mitä sitten pitäisi tehdä?

Suuri kuva pelottaa, voitti Trump sitten tai ei. On vaikea kiistää sitä tosiasiaa, että minun laillani ajattelevalle ihmiselle melkein kaikki maailmassa tuntuu olevan huonommin kuin kahdeksan vuotta sitten. Usein tuntuu, että koko homma on menossa kovaa vauhtia päin helvettiä. Mutta tietenkään minä en ole maailmantalous. Menä en ole Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. En ole Euroopan Unioni. Olen oma pieni elämäni niin kuin kaikki ihmiset ovat, lopulta minulle ensisijaisia ovat olleet sen elämän tapahtumat, ja kun ajattelen niitä, sekä suuria että pieniä, edelliset kahdeksan vuotta ovat olleet pääosin hyviä vuosia. On vain unohdettava laajakuva. Keskityttävä edessään olevaan, jokapäiväiseen, siihen ainoaan mihin oikeasti voi vaikuttaa. Mutta saako niin tehdä? Saako unohtaa maailman, joka häiritsee minua? Onko minulla siihen oikeus?”

Washington D.C.

Se, mitä ei vuosi sitten, kirjan ensimmäisessä osuudessa, Juhakaan uskonut toteutuvaksi, tapahtuu tammikuussa 2017. Donald Trump vannoo presidentin valan sormet kahdella Raamatulla. Juha on Saarikoskien vieraana ja kiertelee seremonioiden tuntumassa. Nyt on Juhan sanakäänteet suoria ja huolestuneita. Samoja mietteitä on pohdittu monessakin tutussa seurueessa. OMG, uskomatonta, on vieläkin vahva tunnetila.

Minun Amerikkani on sujuvaa yksityistä ja yleistä pohdiskelua. Kirjan alku oli vielä road movieta kunnes vaalien lähestyessä Juhan kynästä alkoi löytyä myös julkista särmää. Kun hän kertoo tullivirkailijalle kirjoittavansa rakkaudesta, niin ilmeisesti tarkoituksena oli kirjoittaa tästäkin teoksesta oodi Amerikalle, sille amerikkalaisuudelle, jota hämeenlinnalainen teinipoika on ihannoinut ja joka on muodossa tai toisessa päässyt hänen aiempiinkin kirjoihinsa. Nyt rakkauden kohde on vain mennyt tekemään älyttömyyksiä ja aika näyttää, miten Juhan ja Amerikan suhde kehittyy tästä eteenpäin.

Trumpin tarina sen sijaan jatkuu Minun Amerikkani -kirjan jälkeenkin. Sitä voi lukea vaikkapa Saarikosken perheen artikkeleista tai suoraan Donaldin Twitteristä, jonka annos tänään oli:

North Korea has just launched another missile. Does this guy have enything better to do with his life? Hard to believe that South Korea and Japan will put up with this much longer. Perhaps China will put a heavy move on North Korea and end this nonsense once and for all!” Donald J. Trump Twitterissä 4.7.2017 (Suomen aikaa)

 

  • Juha Itkonen
  • Minun Amerikkani
  • Otava, 2017
  • ISBN 978-951-1-30774-7
Kommentit
  1. pax
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin
  2. Päivi
    • Kirsi Ranin Kirsi Ranin

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *