Espoon Kaupunginteatterin Syyssonaatti – tunnemyrsky puhaltaa suoraan sydämeen
Espoon Kaupunginteatterin Syyssonaatti on yksinkertaisesti huikea teatterielämys!
Syyssonaatti on Ingmar Bergmanin kirjoittama tarina, jonka hän on filmannut vuonna 1978 päätähtinään Ingrid Bergman ja Liv Ullmann. Pitkän menestyksekkään uran tehnyt konserttipianisti Charlotte saapuu tyttärensä Evan pyynnöstä kylään seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hetken ollaan iloisia jälleennäkemisestä, mutta sitten aletaan rapsuttaa menneisyyden haavoja auki.
Espoon teatterisali on jaettu kahteen vastakkaiseen katsomoon, joiden väliin jää paljastava näyttämö. Molemmissa päissä on seinättömät makuuhuoneet, ja keskellä olohuone, jota hallitsee musta flyygeli. Salin reunustoilla syyssade pisaroi lohduttomasti. Näyttämön asetelma kertoo tulevasta esityksestä, täällä ei voi piilottaa mitään, kaikki on avoimena, menneisyyskin.
Ohjaaja Pasi Lampela kirjoittaa käsiohjelmassa, että ”kuolleeksi mieheksi Bergman on ollut minulle viime vuosina harvinaisen elävä taiteilija. Olen ohjannut Yksityisiä keskusteluja Turun Kaupunginteatteriin, Kohtauksia eräästä avioliitosta Helsingin Kaupunginteatteriin, ja nyt on Syyssonaatin vuoro.” Lampela kertoo myös käyneensä viime kesänä Ingmar Bergmanin haudalla Färön saarella, Gotlannin kupeessa.
En tiedä, kuinka uskollinen Espoon näytelmäversio on alkuperäiselle elokuvalle, eikä minua kiinnostakaan, sillä Espoon Syyssonaatti on huikea aivan omana itsenään, vertaamatta mihinkään muuhun. Syyssonaatin tarina on ajaton. Tulee mieleen Anna Kareninan avauslause: ”Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.” Syyssonaatin perhe on onneton monella tavalla, mikä avautuu katsojalle kerros kerrallaan.
Eikö sitä koskaan lakkaa toivomasta”, kysyy Eva.
Pasi Lampelan ohjaus on tyylikästä ja tarkkaa, hän on saanut näyttelijöiden tunteet pintaan, tilanteet kipeydessäänkin tuntuvat tavattoman aidoilta ja pinnistämättömiltä. Rytmitys on napakkaa, mihinkään ei takerruta, vaan kulmaa vaihtamalla pureudutaan äidin ja tyttären suhteessa yhä syvemmälle vereslihaan. Ohjaus on niin varmaa ja näkemyksellistä, että se saa näyttelijät hehkumaan rooleissaan.
Äiti Charlotten roolissa on Satu Silvo. Olen aiemmin nähnyt hänet vain farsseissa, joissa ulkoiset avut ovat vaikuttaneet olevan tärkeämpiä kuin näyttelijäsuoritus, joten olin täydellisen yllättynyt hänen huikeasta tulkinnastaan Charlotten roolissa. Hän on jopa puistattavan aidon oloinen äitinä, joka on laittanut valinnoissaan oman etunsa perheen edelle. Tämä henkilö on tuttu, tämä vanhempi, joka näyttelee rakkautta lapsilleen. Tosin näyttelee niin taitavasti, että lapsi haluaa uskoa kuoren alla olevan oikeastikin rakkautta. Satu Silvo säteilee karismaattisena konserttipianistina, huokuu pidäteltyä ylemmyyttä keskustelussaan tyttärensä kanssa ja hetkittäin väläyttää vanhenevan naisen turhamaisuutta ja pelkoja. Hän eläytyy hienosti, on täysin uskottava ja käyttää kroppaansa hyvin ilmaisemaan tunnetilojaan – todella loistosuoritus!
Charlotten vastaparina on aikuinen tytär Eva, joka elää avioliitossa papin kanssa. Hän on ottanut sairaan Helena-sisarensa asumaan pappilaan hoitaakseen häntä. Evaa esittää eteerinen Leena Pöysti, joka on roolissaan jännittävä yhdistelmä keijumaista herkkyyttä ja räjähtävää tunnetta, joka tunkee vuosien tukahdutuksen läpi. On riipivää katsoa Evan kirkassilmäistä odotusta, josko äiti edes nyt aikuisena näkisi hänet ja korjaisi kaiken, mikä on mennyt väärin.
Minä puhun niin totuuden mukaisesti kuin pystyn”, sanoo Charlotte.
Muissa rooleissa nähdään Carl-Kristian Rundman Evan pappismiehenä ja Ulla Raitio Helena-sisarena. Rundman on minun suosikkejani ja tälläkin kertaa hän tuo ponnettoman Viktorin eläväksi. Ulla Raition osana on olla läsnä luomassa jännitettä, mutta voi sitä intensiteettiä niinä hetkinä, kun hän poistuu näyttämön reunalla olevasta sängystä valokeilaan!
Syyssonaatti etenee varmasti kohti hetkeä, jolloin äidin vierailu päättyy. Raastavat sanat ovat kimmonneet teflonkuoresta, eikä oikeastaan mikään muutu. Onkin ehkä järkyttävintä, kun menneisyyden haamut lasketaan vapaaksi, niin ne eivät muutakaan nykyisyyttä. Sama kaipuu jää kytemään ja nakertamaan eloa.
Näytelmä loi vahvan tunnetilan, joka ei herpaantunut vielä kotimatkallakaan. Se pisti ajattelemaan vanhempien ja lasten suhteita yleisesti kuin myös omaa roolia kahden tyttären äitinä.
Suosittelen Syyssonaattia lämpimästi kaikille hyvän puheteatterin ystäville, erityisesti vanhemmille ja aikuisille lapsille.
Syyssonaatti oli nyt neljäs Espoon Kaupunginteatterin ohjelmistossa näkemäni esitys putkeen, jota olen kehunut suorastaan ylisanoin. Näin espoolaisena minua ilahduttaa teatterin taiteellisesti korkea taso. Aiemmat arvioni Espoon Kaupunginteatterin esityksistä voit lukea:
- Meidän luokka (2016)
- Äidinmaa (2017)
- Seuraavat 500 vuotta (2017)