Äidinmaa on loistava musikaali Suomi 100 -juhlavuonna
Ensi-ilta alkaa tyttärentytär Lauran (Helmi-Leena Nummela) ja mummi Annin (Pirkko Mannola) saapumisella isomummi Vienon perunkirjoitukseen.
Näytelmäkirjailija Annina Enckell toteaa Espoon Kaupunginteatterin Äidinmaan käsiohjelmassa: ”Monet valveutuneet ihmiset paheksuvat musikaalia, sillä sitä pidetään epä-älyllisenä ja pinnallisena liukuhihnatuotteena, joka vie katsojan ajatukset pois korkeammista asioista.”
Minä en paheksu musikaalia taidemuotona, mutta näkemäni ovat olleet joko Phantom of the Operan tai Les Mis´in kaltaisia huippuja tai sitten jotain sellaista, josta ei jälkikäteen muista ensimmäistäkään säveltä. Siksi olin hieman huolissani mennessäni katsomaan kotimaisen Äidinmaan ensi-iltaa keskiviikkona 8.2.2017.
Äidinmaa on Espoon Kaupunginteatterin Suomi 100 -juhlanäytäntö. Musikaali oli muhinut ideana Aarni Kuorikosken, Esa Niemisen ja Niklas Rosströmin mielissä jo parikymmentä vuotta. Sykäyksen Äidinmaa sai, kun tiimiin liittyi Annina Enckell ja laulujen tekstejä työstänyt Sinikka Svärd. Silti projekti jäi pöytälaatikkoon viideksitoista vuodeksi, kunnes Espoon Kaupunginteatterin johtaja Joachim Thibblin halusi sen ohjelmistoon itsenäisyyden juhlavuonna 2017.
Ohjaajaksi kutsuttiin Maria Sid, joka tiivisti Äidinmaan seuraavasti:
Tämä tarina on niin pirun todellinen, se selittää miksi suomalaiset naiset ovat sellaisia kuin ovat – kasvaneet selviämään.”
Ensi-iltaesitys alkaa vuodesta 1989, jolloin tyttärentytär Laura saapuu Anni-mumminsa kanssa isomummi Vienon perunkirjoitukseen. Siinä on jo kolme sukupolvea suomalaisia naisia, ja neljänneksi ketjuun kuuluu Lauran äiti ja Annin tytär Leena. Tapahtumapaikkana on Vienon kotitalo, joka on maaseudulla oleva kauppa. Annia näyttelevä Pirkko Mannola alkaa muistella, mitä tapahtui hänen viimeisenä kotona asumisen kesänään vuonna 1939.
Laura kyselee Aino-mummilta hänen valinnoistaan.
Yhtäkkiä olemme tempautuneet näiden naisten tarinaan. Kun viisi minuuttia on mennyt, mieheni vierestä kuiskaa: ”Tämä on hyvä!” Ensimmäinen laulu kajahtaa, kun Vienoa esittävä Laura Voutilainen vetäisee tanssilavaiskelmän, jonka kertosäe meni suunnilleen näin:
Kaikkein kauneimmat on neitokaiset Suomen kamaralla, Ruottin puolella ne onkin kiven alla, Ryssällä ei saumoja näillä markkinoilla lie…
Väliaplodit kajahtavat aiheesta. Tämä ei näennäisestä keveydestään huolimatta ole tarkoitettu naurettavaksi, vaan tilanteissa tuodaan sen aikaista kapeakatseisuutta ja vieraan vihaa esiin. Ollaan kaukana epä-älyllisyydestä ja pinnallisuudesta. Kohtaukset kantavat, kertaakaan ei lipsuta tyylittömyyden puolelle. Maria Sidin ohjaus todella toimii.
Vasemmalta nuori Anni (Jennie Von Storbacka), Olavi (Mikael Saari), Reijo (Peter Nyberg) ja Sofia (Vilma Kinnunen).
Vuoden 1939 Anni on äidin kaupassa töissä ja haaveilee musiikkiopettajan työstä. Yksinhuoltaja äiti Vieno haluaa tyttärelleen hyvää, mikä hänen logiikallaan tulee rahan kautta: ”Pahoina aikoina naiset pistetään aina kuriin. Silloin ainoa ystävä on raha.” Tämä onkin viisaus tai totuus tai aivan virhearvio, joka kuitenkin siirtyy jossain muodossa sukupolvelta seuraavalle, sillä Laura painii vuonna 1989 aika samanlaisten asioiden parissa kuin mumminsa aikoinaan.
Nuori Anni (Jennie Von Storbacka) ja Olavi (Mikael Saari)
Vuoden 1939 kesällä on vielä rauha. Parikymppiset Anni ja Olavi rakastuvat ja heitä näyttelevät Jennie Von Storbacka ja Mikael Saari saavat ladattua suhteeseensa epävarmuuden, herkkyyden, hellyyden, intohimon, huolehtimisen, luottamuksen, kaipauksen, toivon ja lopulta myös epätoivon. Koko suhde on ohjattu tasapainoisesti ja näytelty tavattoman aidosti. Mitään myötähäpeää ei katsomossa tarvitse tuntea, vaan voi antaumuksella heittäytyä nauttimaan tunnekuohusta, välitettiin se sitten puhumalla tai laulamalla ja ennen kaikkea laulamalla. Tällaista musikaalilaulamista ja -tulkintaa en ole ennen suomalaisvoimin nähnyt!
Tehtailija Aarniheimo (Puntti Valtonen) ja hänen poikansa Veikko (Peter Pihlström).
Hehkutetaan lisää, sillä aihetta on! Paikallinen tehtailija Aarniheimo on mahtimies ja alkoholisti. Kerrankin känninen heiluminen lavalla ei ole tarkoitettu naurettavaksi, vaan juuri niin satuttavaksi kuin se lähiympäristölle voikaan olla. Muutkin kliseiset tulkinnat vältetään, vaikka tarinan monet käänteet ovat tuttuja. No, ne ovat tuttuja, koska ne ovat osa suomalaista historiaa, meidän kansakuntamme muistia. Naiset ovat kantaneet vastuuta ja moneen mieleen on iskostunut musikaalissa toistunut lause: ”Ei mua voi rakastaa.”
Vahvan ensimmäisen puoliajan jälkeen nautimme prinsessaleivokset, sillä prinsessahaaveillakin on musikaalissa osansa.
Etukäteen mietin, onko musikaali rakennettu Laura Voutilaisen tai Pirkko Mannolan karisman ympärille. Vastaus on ei, sillä kaikki ovat hyvin tasaveroisia näyttämöllä. Laura ei artistina musiikkityylinsä vuoksi kuulu suosikkeihini, mutta nyt hän oli aivan loistava. Hän oli Vieno ja pysyi hallitusti Vienona ilman showelkeitä. Pirkon tunnen, mutta nyt en ajatellut sitä yhtään, vaan lavalla oli Anni, joka oli elämässään saanut julkista menestystä, mutta yksityiselämässään kokenut rankkoja menetyksiä. Viisaana ja lempeänä hän katsoi itseään nuorempana Annina, ei katkerana, vaan ymmärtäen niin tilanteet kuin virheetkin. Pirkon laulut olivat jotenkin niin koskettavia, että jouduin useampaan kertaan kaivamaan käsilaukusta nenäliinan. Siis musikaalissa!
Annin häät (Jennie Von Storbacka)
Rankkojen teemojen tasapainottajina on monta hauskaa hetkeä. Eniten minua hymyilytti vuoden 1989 Antero, Lauran poikaystävä, pitkässä niskatukassaan. Siinä ajassa oli niin paljon tuttua.
Mielestäni Äidinmaa ansaitsee paikkansa Suomi 100 -juhlavuoden näytelmänä. Se on leikkaus suomalaisen naisen tuntoihin, kuinka meitä niin monesti ohjaa järki, vaikka sydän sanoisi toisin. Me hoidamme asiat ainakin lapsillemme kuntoon, meistä itsestämme ei niin ole väliä. Tarina on kiinnostava, koskettava, mieleenjäävä. Laulut ovat poikkeuksellisen hyviä, kuulee kuinka siellä on iskelmän mestareita taustalla.
Maria Sidin ohjausta haluan ylistää vielä toiseenkin kertaan, sillä lavalla tapahtuu asioita, joissa on näkemystä. Minä olen hienovireisen tekemisen arvostaja ja nyt sitä sai koko näyttelijäkaartin leveydeltä. Hienoja tulkintoja, joista haluan nostaa nuoren ja vanhan Annin, Jennie Von Storbackan ja Pirkko Mannolan, Vieno-mummon eli Laura Voutilaisen ja Olavin, johon minäkin olisin rakastunut, eli Mikael Saaren.
Ensi-iltayleisössä oli paljon julkisuudesta tuttuja kasvoja, muiden muassa espoolainen ulkoministeri Timo Soini vaimoineen sekä espoolainen ex-pääministeri Alex Stubb vaimonsa ja isänsä kanssa. Alex twiittasikin:
Kävimme katsomassa Äidinmaa-musikaalin Espoon Kaupunginteatterissa. Aivan loistava! Olen tosin jäävi, koska äitipuolihan siinä esiintyy.
Ennustan, että Äidinmaasta tulee kevään hitti. Toivon niin ja suosittelen Äidinmaata lämpimästi. Itse varaan heti liput äidilleni ja tyttärelleni. Esitykset jatkuvat toukokuulle saakka.
Onnellinen Äidinmaan ensi-illassa nähnyt bloggari Espoon Kaupunginteatterissa 8.2.2017.
Anni 20 v: Jennie Von Storbacka / Maija Rissanen
Anni 70 v: Pirkko Mannola
Olavi: Mikael Saari
Annin äiti:Laura Voutilainen / Maija Rissanen
Laura, Annin tyttärentytär: Helmi-Leena Nummela
Erkki, tehtailija: Puntti Valtonen
Sofia, Erkin tytär: Vilma Kinnunen
Veikko, Erkin poika:Peter Pihlström
Reijo / Antero: Peter Nyberg
Nimismies: Tatu Siivonen
Muusikot Eeppi Ursin ja Elisa Järvelä
Musiikki Esa Nieminen ja Niklas Rosström
Teksti Annina Enckell
Laulujen tekstit Sinikka Svärd ja Annina Enckell
Ohjaus Maria Sid
Alkuperäistarina Aarni Kuorikoski, Esa Nieminen, Niklas Rosström
Lavastus, valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen
Muita arvioita kevään teatteriohjelmistoissa olevista näytelmistä:
- Arktinen hysteria, Kansallisteatteri
- Canth, Kansallisteatteri
- Juurihoito, Kansallisteatteri
- Just Filming, Kansallisteatteri
- Sumu, Kansallisteatteri
- Palvelija, Helsingin Kaupunginteatteri
- Macbeth, Kansallisteatteri
- Kirka, Helsingin Kaupunginteatteri
-
Århundradets kärlekssaga – Märta Tikkasen klassikkotekstit tehoavat Minttu Mustakallion tulkinnassa
Århundradets kärlekssaga eli Vuosisadan rakkaustarina, tuo Märta Tikkasen vuonna 1978 ilmestynyt klassikkorunoteos, on taipunut -
UKK – karnevalistinen musiikkinäytelmä – 1970-luvun todellisuutta railakkaassa ja tarkkanäköisessä muodossa
Tervetuloa Kekkoslovakiaan! Helsinkiläisen Teatteri Kapsäkin uusi karnevalistinen musiikkinäytelmä UKK revittää näyttämölle suomettuneen Suomen ilmiöitä,
Tietoa kirjoittajasta
Hieno esitys! Ajankohtainen ja koskettava myös meille miehille. Rakkaus on voima, ja voittaa myös rahan. Ja superkiitos Pirkko Mannolalle, joka tunteita tulkiten tekee vahvan roolin.
Tätä arvostelua oli hieman hämmentävää lukea, sillä oma kokemukseni musikaalista oli päinvastainen: ennalta arvattavaan tarinaan oli tungettu kaikki kuviteltavissa olevat kliseet, eikä niiden käsittelyssä ollut mitään omaperäistä, näyttelijäsuoritukset olivat puisevia, mahdollisesti onnettomasta käsikirjoituksesta johtuen, musiikki melko yhdentekevää ja laulajat hyvin vaihtelevan tasoisia.
Tämä on itselleni jälleen terveellinen muistutus siitä, kuinka subjektiivista taiteen arvosteleminen onkaan. Monesti, kuten nyt, on vaikea ymmärtää, miten joku toinen voi nähdä saman niin toisessa valossa…
Hei Geisha,
aivan samaa mieltä, että juttu pohjautuu täysin omaan kokemukseeni. Jos mietin, miksi pidin Äidinmaasta niin paljon, niin syitä on varmaankin useita. Ensinnäkin olen juuri lukemassa Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa eli olen hyvin virittynyt Suomen historiaan. Toiseksi olen itse suunnilleen samanikäinen kuin Laura eli pystyin hyvin samaistumaan niihin kliseisiin 1989-tilanteisiin ja varmasti se herätti joitain nostalgiatunteita. Kolmanneksi vuoden 1939 tapahtumat olivat kerrankin katsottu yksittäisen ihmisen kannalta ja nimenomaan naisten. Maailma oli silloin kovin toisenlainen ja pystyin hyvin samaistumaan sekä äitiin ja tyttäreen. Totta on, että tarina oli kudottu melko tutuista aihioista, ja mielenkiintoista olisi ollut ottaa näkymä myös vuoteen 2017, onko Laura päässyt irti suomalaisen naisen pärjäämissyndromasta vai onko se sittenkin kääntynyt hänelle voimavaraksi. Muistelin musikaalin aikana äitiäni, mummoani ja esimerkiksi kaverini äitiä, joka lähetettiin sotalapseksi, joten tarttumapintoja oli useita, vaikka käsittelytapaa toki pystyy katsomaan myös vain pinnalta.
Näyttämötyöskentelyyn olin todella tyytyväinen kuten jutussa kirjoitankin. Sen suurin ansio on kokemani aitous.
Tunnistan kuitenkin tunteesi, sillä olen usein tilanteessa, että minuun ei kolahtanut ja joku toinen ylistää. Oli sitten kyseessä kirja tai näytelmä tai muu elämys. Esimerkkinä vaikkapa Taju-näytelmä, joka ei läpäissyt tunnetasoani ollenkaan, mutta moni on suorastaan ylistänyt. Tai vaikka miljoonia myynyt Nainen junassa -trilleri, joka minua ei kiinnostanut. Vain muutamia mainitakseni.
Täältä blogista löytyy myös toinen näytelmä, joka käsitteli Suomi-teemaa eli Finland2016, jonka Q-teatterin nuoret tekivät viime keväänä. Se oli myös musikaali ja kovin rosoinen, mutta olipa siinä näkemystä, eikä kliseistä tietoakaan. Sitäkin ylistin.
Kurkkauksen historiaamme voi tehdä niin monella tavalla. Hienoa, jos löytyy itseään puhuttelevia muotoja, ja arvostaminen on juuri niin subjektiivista kuten sanot!
Kiitos kommentistasi!
Kirsi, suurkiitos loistavasta musikaalivinkistä! Kolmihenkinen naisseurueemme nautti tänä iltana koskettavasta ja teatterin keinoin taitavasti rakennetusta Äidinmaasta sekä erityisesti upeista lauluesityksistä! Kerrankin suomalainen musikaali, jossa ei tarvinnut tuntea missään kohtaa myötähöpeää. Kaikki lauloivat upeasti, mutta Jennie Von Storbacka oli mielestäni illan kirkkain tähti.
Eikä myöskään myötähäpeää :-)
Olen hyvin samoilla linjoilla kanssasi, Kirsi. Olimme eilen Mikon kanssa katsomassa esitystä ja tietoisesti jätin kaikki arvostelut lukematta ennen iltaa.
Suhtaudun aina hieman varauksella musikaaleihin, mutta tällä kertaa yllätyin iloisesti. Laura Voutilaiselta osasin odottaa hyvää tulkintaa, mutta Jennie von Storbacka varasti mielestäni shown ja Mikael Saari ei jäänyt paljoakaan hänen varjoonsa.
Laura Voutilainen istui hyvin rooliinsa ja osasi tulkita muutakin kuin musiikkia.
Puntti Valtonen selvisi roolistaan mainiosti, jopa siitä paljon puhutusta kännikohtauksesta ja Mikki Hiiri merihädästä;=) Pirkko Mannolalle erityispisteet irrottelusta encoressa.
Tarina kulki jouhevasti eteenpäin ja musiikkia oli sopivasti. Erityisesti annan aplodit loistaville muusikoille taustalla.
Kaikkiaan ilta oli viihdyttävä tutun aiheen parissa. Me molemmat pidimme esityksestä!
Kiva, että tekin piditte! Samaa sanoivat äitini ja musikaali-intoilija Kirre sekä liuta kavereita, jotka ovat käyneet katsomassa. Todella positiivinen yllätys!