Vihan kevät – Helsinki 1918 – mennyt on läsnä

Vihan kevään näyttelijät vasemmalta Reetta Ristimäki, Pyry Nikkilä (taustalla), Tatu Siivonen ja Minja Koski.

”Minuun voitte luottaa!” vakuuttaa kuplettilaulaja Ernst Stenman (Tatu Siivonen) ja johdattaa katsojia salista ja tapahtumasta toiseen Hakasalmen huvilassa esitettävässä Vihan kevät – Helsinki 1918 -draamassa. Komeljanttarin sujuvuudella hän esittelee myös hihanauhansa, joka alussa on punainen, mutta toisella puolella on valmiina jo valkoinen vaihtoehto, mustakin, sillä surua ja kuolemaa on odotettavissa. Kaikille väreille tulee esityksessä käyttöä. Tällaiset takinkääntäjätkö kansalaisia johdattivat 100 vuotta sitten?

Vihan kevät on museon yläkerran saleihin rakennettu kokonaisuus sisällissodan tapahtumista Helsingissä. Käsikirjoitus on Sirpa Kähkösen ja näkökulma kaupunkilaisten arjessa sodan keskellä. Lopputulos on koskettava, enkä varmasti ollut ainoa, joka pyyhki silmiään 100 vuoden takaisia tapahtumia uudelleen eläessään. Hakasalmen huvilan ikkunasta näkyivät Töölönlahden uudet rakennukset, mutta kaukana eivät olleet kansalaissodan tapahtumapaikat.

”Veljet, siskot, barrikadein luo!” kaikui punaisille Barrikadimarssi. Viereisessä huoneessa oli Sibeliuksen Jääkärimarssin vuoro, ja myös valkoisten puolella varustauduttiin ja odotettiin pelastajia Saksasta. Sisällissotaa on tapana kuvata, miten ”veli nousi veljeä vastaan”. Vihan kevät näyttää myös, miten siskot pukeutuivat housuihin ja ottivat aseen käteen tai polyteekkaritytöt piilottivat patruunavyöt takkiensa alle. Liipasinsormi oli herkkä sillä punakaartilaistytöllä, joka ampui nuoren lääkärin Töölönlahden kevättalven jäällä. Punainen risti valkoisella pohjalla ei suojannut, kuten piti.

Algot Untola toimittaa Työmiestä loppuun asti eikä usko viisaan latojanaisen varoituksen sanoja. Nainen näkee aatteen paloa tai ehkäpä todellista mielenvikaisuutta uhkuvaa kirjailijaa paremmin, mihin kansan kiihotus on johtanut. Untola eli Maiju Lassila kuolee matkalla vankisaarelle.

Sisällissodan alussa punaiset hallitsevat Helsinkiä, porvarilehdet on lakkautettu ja ainoana lehtenä ilmestyy Työmies, jota toimittaa kuumeisesti Algot Untola (Pyry Nikkilä) alias Ilmari Rantamala alias Maiju Lassila. Ruokapula on armoton ja Kansanvaltuuskunnan toimistoon hakeutuu konekirjoittajaksi lahjakas koululainen Sylvi-Kyllikki Sinervo (Minja Koski), myöhemmin Kilpi ja kansanedustaja. Punaisten päämajaan koululaisen vetää aate, mutta vielä enemmän siellä työntekijöille tarjottu ruoka.

Vihan kevään henkilöt ovat nimeltä tunnistettavia historian henkilöitä, mutta myös heitä, joiden nimi ei ole samalla tavalla jäänyt julkiseen muistiin mutta joihin sodan kauhut vaikuttivat monin verroin. Niin kuin siihen ”Kallion flikkaan”, jonka tanssit vaihtuivat Runeberginkadun Koleraparakille. Siellä hän auttoi omaisia etsimään ruumiskasasta omiaan ja viemään heitä Mäntymäelle haudattaviksi. Verisiä käsiään pyyhkivän tytön ei enää tehnyt mieli tanssia.

Vihan kevät -installaatio näyttää ihmisiä sodan molemmilta puolilta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Erik Sundström

Vihan kevät osoittaa, miten ratkaiseva osuus saksalaisilla joukoilla oli Helsingissä sisällissodan ratkaisuissa. Aurora Karamzinin rakennuttamasta Hakasalmen huvilasta on sata vuotta sitten varmaankin nähnyt Siltasaareen, työväentalon kivisen linnan. Sen torniin sytytettiin punainen lyhty 26.1.1918 vallankumouksen alkamisen merkiksi. Sama torni syttyi palamaan 13.4.1918 saksalaisten tykkitulen osuessa siihen, ja taistelut Helsingistä päättyivät. Mutta vihan kevät ei päättynyt.

Aate ja haave paremmasta elämästä, myöhemmin viha ja kosto murskaa alleen pienen ihmisen. Sodan jälkiselvittelyissä kuplettilaulaja muuttuu kostonhimoiseksi sadistiksi, joka pieksee vankeja. Lohduttomina mylvivät Vihan keväässä Saksasta tuodut lehmätkin.

Vihan kevät -installaation kuvissa samanlaisissa asetelmissa poseeraavat valokuvaajalle sekä puna- että valkokaartilaiset. Kuva: Augustin Schuffert / Kansan Arkisto

Taru Mäkelä on ohjannut Vihan kevään sopivan eleettömästi ja napakasti. Musiikilla ja lauluilla on kerronnassa iso rooli, ja kaikki näyttelijät ovat erinomaisia laulajia. Minna Kosken ääni soi heleänä ja googlaten minulle selviää, että Reetta Ristimäki on koulutukseltaan oopperalaulaja. Sirpa Kähkösen teksteihin ja Jukka Nylundin sävellyksiin palaisi mielellään myöhemminkin.

Yläkerran saleissa on myös Jan Kailan ja Japo Knuutilan valokuviin ja liikkuviin kuviin perustuva Vihan kevät -installaatio. Se luo taustan ja lavasteen esitykselle, mutta toki toimii myös itsenäisesti.

Meitä oli neljä kirsinbookclubilaista katsomassa Vihan kevät -esitystä ja kaikki olimme ehdottoman vaikuttuneita. Aiheesta ja kyyneleet silmiin nostavasta koskettavuudesta huolimatta esitys vältti jättämästä katsojaan puristavaa ahdistusta, kiitos mm. hienon loppulaulun. Vihan kevään esityksiä on jäljellä 21.3. asti. Joitakin lisäesitysten lippuja oli vielä jäljellä tätä kirjoittaessani. Jos onnistut jostakin saamaan lipun, tartu heti mahdollisuuteen.

Vihan kevät – Helsinki 1918 Hakasalmen huvilassa. Ensiesitys 1.2.2018.
Tuottaja: Helsingin kaupunginmuseo. Käsikirjoitus: Sirpa Kähkönen. Ohjaus: Taru Mäkelä. Taiteellinen tuotanto: Reetta Ristimäki. Installaatiokokonaisuus: Jan Kaila ja Japo Knuutila. Näyttelijät: Minja Koski, Pyry Nikkilä, Tatu Siivonen, Reetta Ristimäki. Pukusuunnittelu: Sanja Kangas. Ääni- ja valosuunnittelu: Kimmo Karjunen. Musiikkidramaturgia ja sävellys: Jukka Nylund. Ohjausassistentti: Vera Kiiskinen.

Sirpa Kähkönen Hakasalmen huvilan edustalla. Kuva Maija Astikainen.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *