Cristina Sandu: Vesileikit – pieni kirja, suuri keskustelu

Marraskuun lukupiirikirjamme Cristina Sandun Vesileikit jätti monet bookclubilaisista hämmentyneiksi:

– Erikoinen kirja!
– Ensin minusta tuntui, etten tajunnut siitä mitään.
– Olisi pitänyt olla kirja, sillä puhelimen ruudulta lukien ei toiminut.
– Minullakin meni pitkään, ennen kuin aloin tajuta.

Vesileikeisssa kulkee rinnan tarina kuudesta tupakkatehtaan tytöstä tunnistamattomassa maassa, jonka nimi tarkoittaa suomeksi Erään joen toisella puolella, ja novellinomaiset kertomukset kuudesta eri maissa asuvasta ja muualta muuttaneesta naisesta.

Tupakkatehtaan tytöt käyvät joella uimassa ja alkavat harjoitella kuviouintia, jossa heistä vähitellen tulee mestaritasoa. Uimarityttöjen kertomusta pilkkovat tarinat Anitasta, Paulinasta, Sandrasta, Bettystä, Ninasta ja Lidiasta. Alkuun pohdimmekin, olivatko nimetyt naiset samoja tupakkatehtaan tyttöjä vuosia myöhemmin. Joidenkin mielestä ilman muuta olivat, jonkun mieleen ei ollut edes tullut, että voisivat olla samoja, joku oli pohtinut pitkäänkin ja päätynyt siihen, ettei asialla oikeastaan ollut väliä.

Mikä lukupiiriläisiä sitten hämmensi? Cristina Sandu ei päästä lukijaa helpolla. Hän kirjoittaa aukkoista tekstiä, joka jättää paljon tilaa lukijan omille tulkinnoille ja ajatuksille. Haimmekin joukolla sitä, miten Sandun teksti ja tarina pitäisi tulkita.

Ensin etsimme tulkinta-apua kirjailijalta, tarkemmin sanottuna heiltä, jotka olivat kuunnelleet kirjailijaa Helsingin Kirjamessuilla. Cristina Sandu oli kertonut halunneensakin kirjoittaa pelkistetysti ja aukkoista tekstiä, lukijalle joka ei halua helppoa luettavaa. Hän ei ollut myöskään halunnut nimetä tyttöjen lähtömaata, mutta jossakin kuvitteellisessa entisen itäblokin maassa uimarityttöjen tarinassa kuitenkin ollaan. Tärkeintä kirjailijalle on muuttamisen, vierauden ja häpeän kuvaaminen.

Tytöt olivat ehdottomasti liian vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita jalkapohjia – mutta he alkoivat leikkiä. Tässä vaiheessa heidän leikkinsä oli vielä päämäärätöntä, ei lainkaan suunnitelmallista, kuin he olisivat voineet tehdä mitä tahansa sen sijaan. He vajosivat jokeen ja ponkaisivat ylös avaten vedenpinnan käsillään. He mönkivät kaislikossa ja saivat linnut lentämään pesistään. He repivät rannan kukkia irti ja piirsivät niillä kuvioita ilmaan. He työnsivät toistensa päitä veden alle ja pitivät niitä siellä, kuin kiihkeässä kasterituaalissa. He kävivät käsilläseisontaan pohjaan ja heidän jalkansa heiluivat mielipuolisesti puut taustanaan.

Sukeltavien ja päämääränsä löytäneiden tyttöjen tarinaa Sandu kertoo niin, että läsnä on koko ajan sekä uhka että mahdollisuus. Mitä tytöt oikein aikovat? Miten he onnistuvat? Urheilusta ja siinä menestymisestä tulee se ”silta”, jota kautta tytöt pääsevat joen toiselle puolelle, sille oikealle.

Cristina Sandu kertoi kirjastaan Helsingin Kirjamessuilla.
Sandun esikoisteos Valas nimeltä Goliat oli Finlandia-ehdokkaana kaksi vuotta sitten.
”Nyt halusin kirjoittaa erilaisen kirjan kuin esikoiseni, kirjan jossa teemana on vieraan kulttuurin keskelle joutuminen ja kahden kielen maailma.”

Kirjamessuilla Sandu kertoi, että oli valinnut joukkuelajin, jossa ryhmä on pieni, koska pienemmästä ryhmästä oli helpompi kirjoittaa. Tyttöjen lajiksi valikoitui taitouinti, josta kirjassa käytetään nimitystä kuviouinti. Valinta osui kirjailijan mukaan taitouintiin myös siksi, että siinä ollaan katseen kohteena ja sen kuvailuun voi liittää myös fantasiaa. Ehkä kirjailijan valintaan vaikutti myös taitouinnin vaativuus, sillä ilman lajin vaatimaa ”voimaa, taitoa ja kestävyyttä” nämä naiset eivät olisi ponnistaneet alistetusta asemastaan kohti uutta. Kun heidän tavoitteensa ja päämääränsä selviää, he eivät enää pyytele anteeksi.

Vesi hioi tyttöjen ihoa niin kuin simpukoita, joita se pyyhkii vuodesta toiseen, siloittaen ja kovettaen. Pois kaikki ylimääräinen ja hidastava, rintoja myöten. Samalla tytöt pyristelivät irti heikkouksistaan: pienistä keuhkoistaan, hätäisestä hapentarpeesta ja pimeän pohjaveden pelosta.

Sandun teksti on samaan aikaan realistista ja melkein epätodellista, maagiseksi realismiksikin sitä on joku kuvaillut. Tekstin maagisuus syntyy kuitenkin enemmän kielen tasolla, Sandun tavasta kertoa, kuin varsinaisesti mistään yliluonnolliseksi koettavasta tapahtumasta.

Anitaksi nimetyssä novellissa minäkertoja tapaa Tuomiokirkon portailla Hämähäkkimiehen, naamioineen kaikkineen. Kuva on samaan aikaan sekä realistinen että absurdi. Hämähäkkimies on akrobaatti ja katutaiteilija ja siinä mielessä aivan mahdollinen tuttavuus myös Helsingin kaduilla. Sandu kuitenkin kirjoittaa miehen tarinaan niin, että tämä voisi olla kuin piirretty sarjakuvahahmo, joka ilmestyy jostakin ja taas katoaa.

Hän näyttää olevan täysin erillinen maisemasta, päälle liimattu, ja kuitenkin kaikki kiinnittyy häneen: mukulakivet, jäätelökioski, ohikulkijat.

Anita tunnistaa Hämähäkkimiehen aksentista miehen äidinkielen, saman kuin hänen omansa, mutta omaa alkuperäänsä hän ei miehelle paljasta vaan jatkaa englanniksi ja valehtelee vanhemmistaan. Kysymys kielestä, vieraudesta vuosienkin jälkeen toistuu muissakin Vesileikkien novelleissa. Sandran tarinassa naisen kyytiinsä ottanut ranskalaismies naureskelee Sandran ääntämiselle ja matkii hänen puhettaan: ”Kiithos. Parhiisiin.” Italiaan päätynyt Nina riemuitsee, kun tajuaa osaavansa italiaa niin hyvin, että kahvilan tarjoilija luulee hänen olevan kotoisin Roomasta. Työpaikallaan hän ei pysty italian taitoaan paljastamaan, siellä hän on ”joku ryssä vain”. Kielitaitokin auttaa vain ymmärtämään, miten ilkeitä työtoverit puheissaan ovat.

Kirjan tarinat ovat joko Sandun omia kokemuksia tai hän on kuullut niistä. Hämähäkkimiehen hän tapasi itse Roomassa, ja vasta lopussa paljasti tälle puhuvansa romaniaa. ”Etäisyys säilyy, kun puhutaan englantia.”

Vesileikkien tekstin aukkoihin lukija sijoittaa myös omat ennakkoluulonsa. Kun kalastamaan lähtenyt Paulina muistelee asiakkaitaan ja häneen iskee häpeä muiden kalastusretkelle osallistujien katseiden kohteena, useamman meistä ensimmäinen ajatus oli, että Paulinen täytyy olla prostituoitu. Hyvin tietoisesti Sandu aukkojaan on rakentanut ja johtanut tarkoituksella harhaan, sillä Paulinen taloonsa perustamasta paikasta on bordelli kaukana.

Sandun tarinat kuuden naisen myöhemmistä vaiheista (tähän päädyimme) tuovat mieleen vaikkapa Lucia Berlinin novellit (Siivoojan käsikirja 1 ja Siivoojan käsikirja 2). Ne jättävät lopun auki ja lukijan täydennettäväksi. Kun Saint-Martinin saarelle rikastumaan lähtenyt Betty ajattelee novellin lopussa viimeisenä lauseena ”Palaisin sittenkin voittajana”, epäilemme vahvasti, kävisikö kuitenkaan niin.

Marraskuisen lukupiiri-illan emäntä Titti toinen vasemmalta, muut edessä Pirjo, Liisa, Piia, Minna ja vasemmalta takana Maija-Riitta, Sasu, Marja, Kirsi, Päivi ja Airi.

Kovin erilaisin ajatuksin kirjaan suhtauduimme. Yhdelle kirja oli kuvaus naisten alisteisesta asemasta ja keinoista kasvaa vahvaksi, toinen taas ihmetteli, miksi nuoret kirjailijat (Sandu on syntynyt 1989) kirjoittavat niin synkistä aiheista. Kirjan aukkoisuutta arvosteltiin: vähemmälläkin olisi selvitty ja tarina olisi hahmottunut paremmin. Toisaalta juuri aukkoisuus haastaa lukijan mukaan tarinan rakentamiseen.

Se miten Vesileikeissä käsiteltiin kieltä ja sen merkitystä, koettiin hienoksi. Mutta kopulaan kompastuttiin. Sandu käyttää kielitieteellistä kopula-termiä rinnastaessaan suomen kielen, jossa olla-verbi toimii kopulana ja on välttämätön subjektin ja predikaatin yhdistäjänä, vaikkapa venäjään, jossa olla-verbi voi jäädä pois. Aika kikkailuna tätä pidettiin. Lukupiirissä kopula oli tuttu vain 70-luvun suomen kielen opiskelijalle, jolle termi oli painunut mieleen tamperelaisen ainejärjestön nimestä. Ei ihme, aivan yleissivistykseen tuo termi ei sentään kuulu.

Kahden kielen välissä olo on kirjailijalle itselleenkin tuttua. Suomessa suomalais-romanialaiseen perheeseen syntynyt Sandu asuu tällä hetkellä Englannissa, ja Vesileikkien tekstin hän on kirjoittanut samaan aikaan suomeksi ja englanniksi, lause lauseelta niin, että ensin hän on kirjoittanut suomeksi, sitten englanniksi.

Cristina Sandun pieneen teokseen mahtui isoja teemoja: ulkopuolisuutta ja vierautta, muualta muuttaneen häpeää omasta alkuperästään, kaipuuta pois ja juurettomuutta. Vähän tekstiä, paljon keskusteltavaa, oli lopputulemamme. Ja vaikka vain kahden peukku nousi ylös ja muiden jäi puoliväliin, pidimme Vesileikkejä erinomaisena lukupiirikirjana.

  • Cristina Sandu: Vesileikit
  • Otava 2019
  • pienoisromaani, 118 s.
  • ISBN 978-951-1-33685-3
  • Tähtiä ⭐️⭐️⭐️🌜

Tässä vielä linkki Cristina Sandun edelliseen, Finlandia-ehdokkaana olleeseen romaaniin Valas nimeltä Goliat (KLIK)

Kommentit
  1. Eeva-Liisa Haanpää
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen
  2. Niina
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen
  3. Amma
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *