Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua – kirja josta keskustellaan myös Helsinki Litissä

Emilie Pinen kirjan englanninkielinen nimi on Notes to Self, siis yksityisiä muistiinpanoja, jotka kirjailija on kuitenkin halunnut ja päättänyt jakaa muiden kanssa. Suomeksi Tästä on vaikea puhua -nimen saaneeseen kirjaan ei sekoitu mitään fiktion aineksia. Autofiktiosta ei nyt ole kysymys. Kuuteen esseeseensä Pine on poiminut aiheiksi oman elämänsä kipukohtia.

Pine kirjoittaa isänsä alkoholismista, vanhempien avioerosta sekä puutteesta ja yksinäisyydestä, jota hän lapsena joutui kokemaan. Hän kuvaa tarkasti epäonnistuneita yrityksiään tulla äidiksi, kirjoittaa kuukautisistaan ja vähemmän mairittelevia muistoja teini-iän hurjista vuosista. Sivuille tallentuvat myös aikuisen apulaisprofessorin dilemmat.

Autofiktion ja omaelämänkerrallisen kirjoittamisen buumin enteillään jo vähitellen laantuvan, mutta Pinen kirjan tyyppinen rehellinen tilitys osoittaa, että näillä omakohtaisilla tarinoilla on merkitystä. Tästä on vaikea puhua ei tihku itsesääliä eikä ylistä päähenkilön selviytymistä vaikeistakin elämäntilanteista. Se ei ole uhritarina eikä sankaritarina. Se ei minusta myöskään ole terapiakirja, vaikka esseiden lukeminen voikin toimia ja toimiikin terapeuttisesti.

Ensimmäisessä esseessä Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta Pinen alkoholisoitunut isä on kuolemaisillaan, ja tyttäret rientävät hänen avukseen Korfulle, jossa isä on asunut jo pitkään. Karmaisevat kuvaukset korfulaisesta sairaalasta tuovat mieleen omien vanhempiensa hoidosta huolestuneiden suomalaisten kirjoitukset, tosi tässä tapauksessa hoivan ja henkilöstön puute on potenssiin monta. Essee on myös tarina isän ja tyttären suhteesta, siitä jossa isän soitto saa aina tyttären sydämen hakkaamaan.

Addiktin rakastaminen on vaikeaa. Ei pelkästään käytännön tasolla, ei vain sen takia, että joutuu korjaamaan heidän jälkiään ja hoitamaan heidän puolestaan asioita, joihin he eivät itse kykene, vaan myös metafyysisellä tasolla. Se tuntuu samalta kuin itsensä hakkaaminen seinään. Ei vain pään hakkaaminen vaan koko kehon. Se kovettaa sydämen. Kun on jumissa ikuisten uhkavaatimusten (lopeta juominen) ja täydellisen hyväksynnän (rakastan sinua, teit mitä tahansa) välissä, alkoholistia rakastavan ihmisen rakkaus ehtyy ja elpyy päivittäin.

Vauvavuosista palautti omat muistot mieleen. Pine kuvaa vuosia, jolloin hän on yhdessä puolisonsa kanssa yrittänyt epätoivoisesti tulla raskaaksi ja saada lapsen. Yritykset päätyvät keskenmenoon, mutta vielä useammin siihen, että raskaus ei käynnisty. Lopulta Pine ja hänen puolisonsa lakkaavat yrittämästä, kun huomaavat parisuhteen kärsivän ainaisesta sopivan siittämishetken vahtimisesta ja pakkonaimisista.

Minun muistoni eivät ole yhtä kipeitä kuin Pinen, koska muutaman epäonnistumisen jälkeen minusta tuli äiti, ja vielä toisenkin kerran. Ehkä siksi minua jopa hymyilytti hieman, miten paljon erilaiset tavat selvittää ovulaatiohetki yli 20 vuodessa olivat kehittyneet. Samalla ne todennäköisesti myös stressasivat enemmän.

Paljaimmillaan nykydraaman apulaisprofessori ja arvostettu luennoitsija Emilie Pine tuntuu olevan, kun hän kirjoittaa teinivuosistaan, 15-16-vuotiaana, jolloin hän koulutyttönä todella irrotteli (mikä on liian positiivissävytteinen sana sille, mitä hänelle tapahtui) Lontoon yöelämässä. Myös Pinen tyyli on tässä esseessä parhaimmillaan, samaan aikaan hän on täysin auki meille lukijoille mutta myös analyyttinen.

Kirjan viimeisessä esseessä Tämä ei tule kokeeseen kirjan ympyrä ikään kuin sulkeutuu. Kaikki alkoi isän addiktiosta ja päättyy tyttären addiktioon, työnarkomaniaan. Samalla se on kaikille ”kilteille tytöille” tuttua tarinaa siitä, miten hän toimi niin kuin häneltä odotettiin, haki tutkimusapurahan toisensa jälkeen ja ajautui ylipursuavaan työtaakkaan.

Minua pelottaa myöntää kaikki vaikeat asiat, kaikki pahat asiat, kaikki epämiellyttävät asiat. Minua pelottaa puhua tästä kaikesta ja paljastaa itseni. Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi.
   Minua pelottaa. Mutta teen sen silti.

Rohkeasti tehty. Meidän kaikkien puolesta.

Helsinki Litin toisena päivänä perjantaina 28.8. klo 18.00 Pinen kirjasta  ja autofiktion naisnäkökulmasta keskustelevat Malin Kivelä ja Sisko Savonlahti otsikolla Tahroja paperilla. Malin Kivelän omaelämänkerrrallinen teos Sydän on kertomus sydänsairaana syntyneestä pojasta ja Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekin autofiktiivinen.

• Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
• Atena Kustannus, 2020
• Englanninkielinen alkuteos Notes to Self, 2018
• Suomentanut Karoliina Timonen