Molièren Saituri Vallilan Kansallisteatterissa – kaksi ”ensi-iltaa” yhdellä istumalla

Kansallisteatteri on saanut uuden näyttämön Vallilan konepajan alueelle, entiseen VR:n konepajahalliin, jossa junavaunujen sijaan valmistuu nyt taide-elämyksiä. Ensimmäisenä Vallilan näyttämöllä sai ensi-iltansa Molièren klassikko Saituri.

”Illalla mennään teatteriin!” rallattelin mielessäni koko päivän, kun minut oli kutsuttu tutustumaan Kansallisteatterin uuteen Vallilan näyttämöön ja Saiturin ennakkonäytökseen. Kaipuu nähdä elävää teatteria oli paisunut valtavaksi. Edellisestä teatterivierailusta oli jo melkein vuosi. Olin viime syksynä nähnyt Kansallisteatterin Kaikki äidistäni ja Tampereen työväenteatterin Hamletin.

Vallilan näyttämö sijaitsee rakennuksessa, jonka omistajista parhaiten tunnetaan entinen Yhdysvaltain suurlähettiläs Bruce Oreck. Yksinkertaista ei uuden näyttämön pystyttäminen suojeltuun, 1800- ja 1900-luvun vaihteessa rakennettuun teollisuustilaan ollut. ”Superpitkä ja monivaiheinen, mielenkiintoinen ja hirveä”, Kansallisteatterin puolesta hankkeesta vastannut Jukka Vuokko kuvasi kahden ja puolen vuoden projektia bloggariklubilaisille, jotka teatteri oli kutsunut tutustumaan uusiin tiloihin. Vaikeinta oli ollut tarpeellisten lupien saaminen.

Lopputulos on upea, karhean kaunis, ehdottomasti tutustumisen eli teatterivierailun arvoinen. Vanhan voi aistia ja paljon siitä myös nähdä. Vanhaa on arvostettu ja kierrätetty myös kaikessa teatteria varten tilaan rakennetussa. Penkit, naulakot, aulaa valaisevat valonheittimet, seinäkoristeet ovat kierrätystavaraa remontissa olevalta Pieneltä näyttämöltä. Teatterisalin aulasta erottavat vihreät samettiverhot on ommeltu Pienen näyttämön jo aikaisemmin pois käytöstä jääneestä esiripusta.

Kansallisteatteri on Vallilassa niin pitkään kuin Pienen näyttämön ja väliosan muutos- ja remonttityöt jatkuvat, näillä näkymin vähintään vuoteen 2023. Sen jälkeenkin tila toivottavasti säilyy teatteri- ja esitystilana. Vireään Vallilaan sopii hienosti myös teatteri.

Vallilan näyttämön salissa on 286 paikkaa, josta nyt korona-aikana oli käytössä 90.

Saituri on farssi 1600-luvulta

Kansallisteatteri on aina kiitettävästi huolehtinut myös teatterin pitkän historian näyttämisestä eli  klassikkonäytelmien esittämisestä. Molière on kiistatta klassikko ja Saituri yksi hänen suosituimmista näytelmistään vai pitäisikö kirjoittaa rakastetuimmista klassikoistaan. Mutta puhutteleeko Saituri tämän päivän katsojaa?

Minua ei puhutellut. Kovasti yritin löytää yhteyttä nykyhetkeen ja materialistiseen itsekkyyteen, mutta osittain lähes kohellusfarssiksi ohjattu esitys ei sytyttänyt. Eivätkä muutamat tämän ajan kirosanat ajankohtaisuutta lisänneet. Toki sairaalloinen itaruus ja Saiturin toinen teema, mielistelyn halu ja valheiden verkkoon kompastuminen ovat ihmismielen ominaisuuksina yhtä ajankohtaisia nyt kuin 1600-luvullakin.

Molière on taiteilijanimi, ja kirjailija-ohjaaja-näyttelijän oikea nimi oli Jean-Babtiste Poquelin. Saiturin (­L’Avare) kantaesitys oli Pariisissa Palas-Royalin teatterissa vuonna 1668. Näytelmän alaotsikko on ”valheiden koulu” (L’École du mensonge).

On varmasti vuosikymmeniä siitä, kun viimeksi olen nähnyt jonkun Molièren näytelmän, ehkä juuri Saiturin, ja minulla on muistikuva naurun irrottavasta komediasta, jossa pinnan alta pystyi kuitenkin löytämään kirjailijan kritiikkiä ajan ilmiötä tai ihmisen pikkumaisuutta kohtaan. Samanlaiseen tunnelmaan en nyt päässyt, mikä ei tarkoita, etteikö esitys olisi myös naurattanut katsojia.

Paula Siimes Frosinena, joka anoo palkkiota itaraakin itarammalta Markku Maalismaan esittämältä Harpagonilta. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.


Näytelmän saituri on Harpagon, jolle tärkeää on vain yksi asia, raha. Hänen itaruutensa näkyy kaikessa, kodissa, palvelijoissa, miehen ulkoasussa ja siitä kärsivät myös hänen aikuistuvat lapsensa, tytär Élise ja poika Cléante. Ajan tavan mukaan hän on valinnut lapsilleen puolisot, ja vain sillä perusteella, että nämä ovat mahdollisimman varakkaita eikä heillä ole valmiina muita perijöitä. Itselleen Harpagon on löytänyt uuden vaimoehdokkaan, nuoren, kauniin ja varattoman Marianen, saman nuoren naisen, johon Cléante on rakastunut.

Valheiden koulussa

Saiturin juoni rakentuu Harpagonin itaruuden, puutarhaan piilotettujen rahojen katoamisen ja isän ja lasten suhdesotkujen ympärille.

Markku Maalismaa Saiturin pääroolissa, rahojaan sairaalloisen tarkasti vahtivana Harpagonina. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Pääroolin Harpagonina esittävä Markku Maalismaa on juuri niin vastenmielinen ja alhainen kuin vain äärimmäisen saita ja ilkeä ihminen voi olla. Molièren näytelmät ovat täynnä puhetta, ja Maalismaa tässä roolissaan vanhana ukkona (ei normaalisti) artikuloi välillä niin epäselvästi, ettei repliikeistä tahdo saada selvää.

Paula Siimes on rehevä ja herkullinen naimakauppoja junailevana Frosinena, valmiina sekä imartelemaan että ilkeilemään, sen mukaan mistä hän itse hyötyy eniten.

Juha Varis ja Karin Pacius luovat täydelliset puskafarssihahmot, Varis mestari Jacquesina, välillä totuuden kertovana ja välillä valehtelevana Harpagonin kokkina ja ajurina, Pacius umpityhmäksi kuvattuna palvelijana ja pöyhkeilevänä poliisina. Vaikkei farssi minuun purrutkaan, heitä katsellessani ajattelin, että noin ylilyötyjen hahmojen tekeminen on taitavasta näyttelijästä vaihteeksi varmaan aivan riemullista.

Vasemmalla Markku Maalismaa Harpagonina, keskellä Karin Pacius poliisikomisariona ja oikealla Juha Varis irrottelee Harpagonin kokkina ja ajurina. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Näytelmässä on mukana kolme Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijaa, joille Saituri on myös heidän taiteellinen opinnäytetyönsä. Asta Sveholm on Élise, Harpagonin tytär, Sami Lalou Valère, Harpagonin hovimestariksi palkkautunut Élisen rakastettu ja Jussi-Petteri Peräinen Cléante, Harpagonin poika. Esityksen on ohjannut Vesa Vierikko, joka pitkään toimi Teatterikorkeakoulussa näyttelijätyön professorina, joten hän on varmasti ollut erinomainen ohjaaja nuorille näyttelijöille. Kaikilla heillä on iso rooli, ja hienosti he rooleistaan selviävät. Erityisesti nostan Jussi-Petteri Peräisen vaivattoman ja eri tunneskaaloissa toimivan roolisuorituksen.

Isä ja poika. Jussi-Petteri Peräisen esittämä Cléante imartelee vuorostaan isäänsä. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer.

Moliére: Saituri (­L’Avare)
Ensi-ilta Vallilan Kansallisteatterissa 11.8.2021

Rooleissa Sami Lalou (TeaK), Markku Maalismaa, Karin Pacius, Jussi-Petteri Peräinen (Teak), Heikki
Pitkänen, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Asta Sveholm, Marketta Tikkanen ja Juha Varis

Ohjaus Vesa Vierikko Suomennos Arto af Hällström Dramaturgi Eva Buchwald Lavastus ja
pukusuunnittelu
Tarja Simone Valosuunnittelu Ville Toikka Äänisuunnittelu Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi

Kirsin ensi-iltatunnelmia

Aivan kuten jutun kirjoittanut Airikin, olin innoissani päästessäni pitkästä aikaa teatteriin! Edellinen kerta oli viime lokakuussa Punaorvot-esityksessä ja siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

Elävää teatteria ja uusi näyttämö riittävät jo juhlistamaan iltaa. Tässä kiitollisessa mielentilassa listaan ainoastaan päällimmäisiä positiivisia asioita Saiturin ensi-illasta:

  • Uusi teatteritila oli positiivinen yllätys! Tilaan sopisi mielestäni erityisesti uutta ja kokeilevaa, nuorta energiaa.
  • Saiturin lavastus oli kiinnostava ja erittäin toimiva.
  • Puvustus viehätti, etenkin kaikki ne rimpsut ja pitsit, samoin huikeat kampaukset.
  • Kyseessä oli farssi, mutta ovista mentiin maltillisesti, eikä niitten kanssa leikitelty.
  • Kun Antti Pääkkönen astui lavalle uuden juonenkäänteen ilmentymänä, minäkin naurahdin. Voi hyvänen aika, millainen soppa! Aiemmat kesäteatterimaiset kikat eivät olleet minua edes hymyilyttäneet, mutta kun kiharoita heiteltiin otsalta, joku riemastuminen saavutti minut.
  • Nyt paljastan myös tietämättömyyteni: tuleeko ”Syyllinen on hovimestari!” -lausahdus todellakin Moliérilta vai oliko se ympätty tekstiin? Jos on alkuperäisessä tekstissä, niin olipa kiva kuulla se oikeassa yhteydessä.
  • Kaikki kunnia esityksen nuorisoketjulle! Liikutuin, kun näin heidän vilpittömän ilonsa, kun he saapuivat kiitoksiin. Erittäin mielelläni seuraan heidän uraansa jatkossakin, ainesta on!
  • Minäkin haluan kehua erityisesti Jussi-Petteri Peräistä, jonka tunneilmaisu oli sisäistettyä ja raikasta – oikein hyvä!
  • Ja onpa upeaa, että yli 350 vuotta sitten kirjoitettu teksti elää. Minua kiinnostaisi nähdä Saiturin versio, jossa tapahtumat olisi siirretty aivan tähän päivään. Ensi kerralla.
Kirsi ja Martti Ranin eläytyivät Saiturin tunnelmaan ennen ensi-iltaesitystä.


Kommentoi