Varamiehet / Varumehed – Kansallisteatterin näytelmä avaa, miltä virolaisista työntekijöistä Suomessa tuntuu

Käyn kuukausittain Tallinnassa tapaamassa siellä opiskelevaa tytärtäni. Usein kotiinpaluu osuu sunnuntaina klo 19:30 Tallinnasta lähtevään Tallinkin lauttaan. Silloin autokansi on täynnä virolaisia pakettiautoja. Ravintoloissa on suomalaisseurueita, joiden volyymitasosta voi päätellä, missä merkeissä viikonloppua on Tallinnassa vietetty. Omissa pöydissään istuu runsaasti virolaisia yksittäisiä miehiä ja miesseurueita, jotka ovat matkalla Suomeen töihin. Joskus heitä on niin paljon, että osa nukkuu putkikasseineen pitkin laivan porrastasanteita. Näistä pendelöijistä kertoo Kansallisteatterin uusi näytelmä Varamiehet / Varumehed.

Näytelmän tausta

Varamiehet / Varumehed -näytelmän kantaesitys oli Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 7.5.2023. Näytelmä on yhteistuotantoa Viron Draamateatterin kanssa ja heidän ensi-iltansa on 16.9.2023.

Näytelmän idea syntyi vuonna 2018, kun virolainen Andra Teede ja suomalainen Aino Kivi osallistuivat samaan työpajaan Latviassa. He olivat pohtineet, kuinka paljon Suomessa työskentelee virolaisia eri aloilla ja kuinka vähän siitä puhutaan. Andra on kirjoittanut ja Aino ohjannut näytelmän, dramatisoinnista he vastaavat yhdessä

Näytelmän faktat

Esityksessä heijastetaan näyttämön takaseinälle paljon faktoja virolaisista työntekijöistä. Suomessa asuu noin 50.000 virolaista ja he ovat toiseksi suurin ulkomaalaistaustainen ryhmä venäläisten jälkeen. Suomenvirolaisten työllisyysaste on korkeampi kuin suomalaisen kantaväestön. Arviolta noin 100.000 virolaista asuu tai on asunut Suomessa, joten jokainen virolainen tuntee jonkun, joka on lähtenyt leveämmän leivän perässä työskentelemään Suomeen.

Pendelöijiä eli heitä, jotka ovat töissä Suomessa muutaman viikon, käyvät kotona Virossa kääntymässä ja palaavat taas Suomeen töihin, on 30.000.

Noin puolet suomalaisten rakennustyömaiden työntekijöistä on virolaisia. Myös Kansallisteatterin rakennustyömaa on kansainvälinen paikka. Siellä työskentelee 18 eri kansalaisuutta edustavia rakennustyöntekijöitä, heistä 71 on virolaisia.

Meistä useimmat ovat kohdanneet Suomessa virolaisen remonttimiehen, lääkärin, sairaanhoitajan, bussikuskin tai myyjän, tyypillisimpiä ammatteja mainitakseni, mutta kuinka moni on todella ystävystynyt heistä jonkun kanssa ja tietää, millaista heidän arkensa on työmaan tai sairaalan ulkopuolella?

Virolainen rakennusporukka

Varamiehet / Varumehed -näytelmä alkaa Kaljun tarinalla. Hän on korkeasti koulutettu aasialaisen kulttuurin tutkija, japanin kielen taitaja – ja työtön. Asuntolaina pitää maksaa ja avovaimo patistaa miestä töihin Suomeen. Ihan sama mitä, kunhan rahaa tulee. Kaljun vanha tuttu, Rivo nimeltään, on ollut jo vuosia töissä Suomessa: kolme viikkoa töitä putkeen Suomessa ja viikko vapaata Virossa perheen luona.

Rivo kuvataan juuri sellaisena maahanmuuttajana kuin suomalaiset siirtolaiset kuvattiin takavuosina Ruotsissa. Hän on kova tekemään töitä, mutta vapaa-ajalla viina maistuu samoin kuin tappeleminen.

Kuvassa Taavi Teplenkov ja Antti Pääkkönen. Kuva Mitro Härkönen.

Rivon virolaistyöporukasta kerrotaan myös, että he varastavat kaiken, minkä purkutyömailta voivat. Työtä tehdään yötä myöten, kimppa-asuminen on ryyppäämistä ja kotona kaivataan palkkarahoja. He ottavat kaikki keikat, mitkä saavat eli päätyvät työskentelemään rakennus- ja purkutyömaiden lisäksi mm. vanhustenhuollossa.

Minusta esiin nostetut asiat oli kaivettu negatiivisten stereotypioiden laatikosta. Toisaalta Andra Teede toteaa käsiohjelmassa, että kyse on dokumentaarisuudesta:

Nämä tyypit sanovat suoraan, mitä ajattelevat. Jos itse pyörii feministisissä ja poliittisesti korrekteissa ympyröissä, unohtuu helposti, ettei koko maailma suinkaan ajattele oikein. Kun Suomessa haastattelin näitä hanttihommien tekijöitä, he täräyttivät suorat sanat niin suomalaisista kuin virolaisista. Se kaikki päätyi tähän näytelmään. Tämä on hyvin sovinistinen, muukalaisvastainen ja rasistinen näytelmä., vai mitä?

Lisää tositarinoita

Näytelmässä pääsevät ääneen myös toisenlaiset virolaiset maahanmuuttajat. Heidät esitellään videoiden avulla. On tarina homomiehestä, joka Tallinnassa sai pelätä venäläisten väkivaltaa ja joka on onnellinen, että Suomessa kukaan ei huutele ”pederast” hänen peräänsä.

Videolta näimme myös merikapteenin, sairaanhoitajan ja kirjailijan kertomukset. Nämä olivat avartavia ja hyvin koskettavia tarinoita, sellaisia kovalla työllä vaikeuksista voittoon, tai ainakin pieneen voittoon -tarinoita. Näiden tarinoiden kautta Suomen ja Viron yhteiskuntien erot konkretisoituivat.

Kuvassa Taavi Teplenkov, Kersti Heinloo, Heikki Pitkänen ja Tiit Sukk. Kuva Mitro Härkönen.

Osasimmeko katsoa ”oikein”?

Meitä oli neljän hengen ryhmä (Airi, Jukka, Marja ja minä) katsomassa näytelmää. Otimme pikaraadin heti näytelmän päätyttyä. Yleinen tunnelma oli hieman hämmentynyt, sillä koimme, että alun kiinnostavan asetelman jälkeen näytelmä ei oikein edennyt minnekään, vaan jäi junnaamaan varamiesten touhottamista kohtaus toisensa jälkeen.

Esiin nostettiin myös tärkeitä tekijöitä kuten koti-ikävä, joka tuntui paremmalta kuin se varsinainen kotona oleminen. Missä virolaisen työntekijän elämä oikein on, onko elämä töissä vai kotona esittelemässä naapureille uutta Bemaria?

Airi nosti esiin sen, että baltialainen teatteriperinne on roisimpaa kuin meillä Suomessa. Ehkä me emme osanneet katsoa esitystä satiirina. Takanamme istuneet virolaiset ainakin nauroivat ääneen kohdissa, joita me pidimme lähes sopimattomina. Ajattelinkin, että rasistisimmista kommenteista nousisi kohu, jos näytelmän käsikirjoittaja olisi suomalainen.

Kuvassa Taavi Teplenkov ja Kersti Heinloo. Kuva Mitro Härkönen.

Näytelmän ansiot

+ Esitys oli kiinnostava sekoitus eestiä ja suomea. Näyttelijöiden kieli vaihtui lennosta ja tekstitys toimi hyvin. Jotkut sanat ovat aivan samoja, monet täysin eri. Siksi Kalju ja Rivo esittelivät itsensä aina pelkästään keksityllä nimellä Pasanen.

+ Maahanmuuttajan on vaikea uida valtakulttuuriin ihan missä tahansa maailmassa. Tämä tulee hyvin esiin näytelmästä, aitoa yhteyttä kantaväestön kanssa ei ole. Meistä kaksi oli ollut Ruotsissa töissä siivoamassa ja sairaalassa, joten näkymättömäksi muuttuminen oli tuttua.

+ Kaljua ja Rivoa näytelleet Taavi Teplenkov ja Tiit Sukk tekivät vahvat roolit samoin kuin homomiehen tarinan videolla kertonut Christopher Rajaveer. Minua miellytti Paula Siimeksen rooli Maia-sairaanhoitajana: uskottavaa ja koskettavaa.

+ Hienoa, että tehdään kulttuuriyhteistyötä Suomenlahden (Soome laht) ylitse! Tämäkin produktio havahdutti, vaikka ei ehkä lisännytkään rakkautta niitä örveltäviä virolaisia kohtaan. Mutta heidän koti-ikävänsä jäi vahvasti mieleen.

Kuvassa Paula Siimes. Kuva Mitro Härkönen

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *