Kansallisteatterin esitys Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on täysosuma

Ensi-iltayleisö pongahti spontaanisti ylös kiittämään, kun Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -esitys oli päättynyt, ja syystä. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä oli seurattu kolmivuotiaana Suomeen tulleen Ujuni Ahmedin kasvutarinaa alistetusta somalitytöstä rohkeaksi tyttöjen oikeuksien puolustajaksi. Oli nähty pelkoa ja rohkeutta, iloa ja häpeää, väkivaltaa ja kauneutta. Kaikki oli esityksessä kohdallaan: sisältö, ohjaus, näyttelijätyö, musiikki, näyttämökuvat.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin perustuu suurelta osin Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen yhdessä kirjoittamaan, vuonna 2022 ilmestyneeseen samannimiseen kirjaan, josta Satu Linnapuomi on dramatisoinut ja ohjannut omanäköisen kokonaisuuden. Hän on hienosti rakentanut vahvasta sisällöstä, tyttöjen ja naisten oikeuksista, sujuvasti etenevän, jopa vauhdikkaan esityksen, jota musiikki ja tanssit luontevasti rytmittävät. ”Halusin tehdä näytelmästä kauniin”, ohjaaja kertoi tv-uutisten jutussa. Juuri tällaisen, kauniin esityksen tytöt ansaitsevatkin.

Miksi tytöillä on eri säännöt?

Nuori (Safiya Abukar) ja aikuinen Ujuni (Emilia Neuvonen) ovat näyttämöllä enimmäkseen rinnakkain, aikuinen Ujuni kuljettamassa tarinaansa ja kuin tukena epävarmalle ja itseään etsivälle nuorelle itselleen.

Somalitytöille säännöt ovat ankarat. Kotona pitää pelätä äitiä ja ulkopuolella melkein mitä vain. Viikonloppujen koraanikoulussa opettaja lyö kepillä kämmenille, jos suuraa ei osaa ulkoa, ja joskus myös ilman syytä. Sukulaismies katsoo oikeudekseen pahoinpidellä tyttöä vain, koska tämä on ystävänsä kanssa kauppakeskuksessa.

Pukeutumista, harrastuksia, liikkumista rajoitetaan. Kaikkea rajoitetaan. Ujunin haaveena on saada pukeutua housuihin ja tanssia, mutta molemmat ovat häneltä ankarasti kiellettyjä. Tanssitunnit onnistuvat salassa vanhemmilta, ja salassa hän myös vaihtaa perushoitajan koulutuksesta lukioon. Koulussa Ujuni jää ulkopuolelle, eikä opettaja koskaan kysy hänen ajatuksistaan.

Tyttöjen talosta tulee turvapaikka, jossa voi somalityttöjen kesken puhua myös heitä kaikkia jollakin tavalla koskettavasta kipeästä asiasta: ympärileikkauksesta, tyttöjen silpomisesta. Siitä, miten ja miksi somalityttöjä katoaa. Rohkeasti Ujuni nostaa ympärileikkauksen raakuuden ja koraanin vastaisuuden esille ja antaa kasvot tyttöjen kokemalle väkivallalle.

Oikeus tulla nähdyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi

Ujuni Ahmed korosti tv-uutisten jutussa, miten merkityksellistä on, että somalitytön tarina on noussut Kansallisteatterin päänäyttämölle. Yhtä merkityksellistä on, että suurin osa esittäjistä on afrikkalaistaustaisia.

Ulkopuolisuus ja tarve tulla hyväksytyksi omana itsenään ei esityksessä koske vain tyttöjä. Muutamin kohtauksin esitys konkretisoi sen, mitä on maahanmuuttajana jäädä ulkopuolelle. Ainoa naapuri, joka kutsuu Ujunin perheen kylään, on saksalainen mies. Hän on ollut Somaliassa ennen maan murskannutta sisällissotaa ja muistaa pitkät valkoiset hiekkarannat, kauniin Mogadishun ja sen kahvilat. Samoihin muistoihin vaipuvat myös Ujunin vanhemmat upeasti toteutettuna hitaana tanssina.

Esitys ravistelee tehokkaasti meidän kantasuomalaisten käsityksiä ja tietoja Somaliasta. Oivaltava on sadan sekunnin ”oppitunti” Somalian historiasta ja vielä tehokkaampia muistumat siitä, millaista vapaata nuoruutta täynnä taide- ja teatterielämyksiä Ujunin äiti oli saanut elää, vaikka selittääkin sen tyttärelleen uskonnon virheellisenä ymmärtämisenä. Sekin selviää, ettei koraanin tulkinta kaikkialla ole yhtä tiukkaa kuin Suomessa. Esityksen ja Ujunin sormi ei osoitakaan islamia vaan sen vanhoillisia tulkitsijoita.

Hyminäkuoroksi nimeämäni mainio kohtaus esittää, minkä kaikkien selitysten taakse suomalaiset päättäjät pakenevat, kun kunniaväkivaltaan tai tyttöjen ympärileikkaukseen liittyviä lakialoitteita ei saada etenemään.

Täydellinen toteutus

Esityksen näyttelijätyötä, tanssia ja laulua voi kehua kautta linjan. Erityisesti nostan nuorta Ujunia esittäneen Safiya Abukarin, jonka roolihahmo kasvaa esityksen aikana alistuvasta koulutytöstä kapinoivaksi nuoreksi, ja äitiä ja Ujunin ystävää esittäneen Elssa Antikaisen, joka muiden rooliensa lisäksi lauloi upeasti esityksen loppulaulun muinaisena Somalian kuningattarena. Vaikuttava oli myös Emilia Neuvosen esittämä oma laulunsa Äidin äidit.

Esityksen musiikki- ja tanssikohtaukset alkoivat Spice Girlsista, ja niiden energiasta ja toteutuksesta kiitos esittäjille ja koreografiasta vastanneelle Ima Iduozeelle. Tinja Salmen suunnittelema lavastus muuntui oivaltavasti metrosta tyttöjen taloksi ja karuhkosta portaikosta lontoolaiseksi upeaksi moskeijaksi. Sanna Levon suunnittelemat puvut hehkuivat upean värikkäinä.

Esityksen päätyttyä astuin ulos lämpimään syyskuun iltaan ja tunsin saaneeni paljon: ajattelemisen aihetta, uutta tietoa, ymmärrykseni oli lisääntynyt ja ennakkoluulojani oli ravisteltu. Ja niin kuin parhaiden kulttuurielämysten jälkeen oloni oli kevyt, olin saanut kokea jotakin kaunista.

Menkää katsomaan ja ottakaa mukaan kaikki yli 13-vuotiaat nuoret (esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille), ja opettaja, vie oppilaasi katsomaan näytelmää Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin.

Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 21.9.2023

Työryhmä
Rooleissa Amaal Ali, Safiya Abukar, Yasmin Ahsanullah, Elssa Antikainen, Jani Karvinen, Pirjo Määttä, Emilia Neuvonen, Jasir Osman ja Ilja Peltonen sekä Julianna Kauhaniemi ja Lilja Kervinen
Ohjaus ja dramatisointi Satu Linnapuomi
Koreografi Ima Iduozee
Lavastussuunnittelu Tinja Salmi
Pukusuunnittelu Sanna Levo
Äänisuunnittelu Moe Mustafa
Valosuunnittelu Tomi Suovankoski
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen
Videosuunnittelu Ville Virtanen