Jäniksen vuosi Kansallisteatterissa – kesäteatteria surrealistisin maustein

Ikoninen kuva 1970-luvulta: Antti Litja istuu männyssä (!) sylissään jänis. Kuva on Risto Jarvan elokuvasta Jäniksen vuosi, joka perustui Arto Paasilinnan samannimiseen romaaniin. Valokuva on jäänyt mieleeni itse elokuvaa paremmin.

Lähtiessäni 16.10. Kansallisteatterin ensi-iltaan katsomaan Kristian Smedsin ohjaamaa Jäniksen vuotta mietin, miten Smeds mahtaa jäniksen perässä metsään lähtevän Vatasen tarinaa käsitellä. Turhaan mietin, ei ainakaan millään sellaisella tavalla, joka olisi voinut tulla minulle mieleen!

Tommi Korpela Kaarlo Antero Vatasena ja Marja Salo jäniksenä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Jäniksen tarina oli jo alkanut, kun astuimme sisään Suuren näyttämön saliin. Anarkistinen jänis hyppi pitkin katsomoa, huuteli ja jututti jo paikoilleen asettautuneita, joiden kanssa hän testasi kielen pituutta ja irvistyksen kammottavuutta. Kamera seurasi jäniksen touhuja, joten me parvella istujatkin pääsimme mukaan ilonpitoon.

Marja Salo oli ihana jänis, vikkelä villitsijä, aseistariisuvan hellyttävä. (Katselinko tänä aamuna toisenlaisella katseella, kun rusakko eli peltojänis makosteli taas puutarhassamme? No, en katsellut.) Jänis houkuttelee lastennäytelmän tyyliin yleisön mukaan yhteishuutoihin ja onnittelulauluihin. Muistuttaa, että me katsomossa olemme totta, ja se mitä lavalla tapahtuu on pelkkää mielikuvitusta.

Tässä kulkee raja.”

Jänis vetää kuvitteellista viivaa lavan reunaan.

Vihainen Vatanen

Jäniksen vuoden tarinassa toimittaja Kaarlo Antero Vatanen ottaa niin sanotusti hatkat, lähtee Heinolan tienoilla autoon törmänneen jäniksen poikasen perään metsään ja jää sille tielleen. Tai ei jää, vaan lähtee jäniksen kanssa kiertämään Suomea. Mikkeliin, Nilsiään, Kemijärvelle ja yhä kauemmas erämaahan.

Vatanen on täynnä vihaa, vaimoaan, työtään, itseään, elämää kohtaan. Häntä ahdistaa ja vituttaa. Vanhenevan miehen kriisi vaivaa: ”Elämä alkaa jo olla ohi.” Mutta mikä vaivaa, sitä Vatanen ei osaa pukea sanoiksi.

Näyttämöllä siirrytään riehakkaista lastenjuhlatunnelmista kesäteatteriin. Vatanen ja jänis tapaavat retkellään viekottelevan baarinpitäjän, mielipuolisen eläinlääkärin, tyhmän poliisikaksikon ja näiden saunomista rakastavan pomon, jolla on yhdistetty virka päiväkodin johtajana ja nimismiehenä. Omat kohtauksensa saavat Kekkosta tutkiva mummeli ja ruokaa ahmiva korppi. Yleisöä naurattaa, ja minulle käy niin kuin huonossa kesäteatteriesityksessä – pitkästyn.

Vatasta esittävän Tommi Korpelan tehtävänä on puoliaikaan asti eli 2/3 näytelmästä esittää vihaista, ja välillä tuntuu kuin hän olisi yhtä vähän sinut roolihahmonsa kanssa kuin Vatanen maailman. Pitkät tauot ehkä selittyvät Vatasen kyvyttömyydellä purkaa pahaa oloaan, tai sitten Korpelan tehtävänä on esittää sitä kesäteatterin amatöörinäyttelijää, joka on valittu rooliinsa pelkän ulkonäön perusteella.

Metsä elää

Näyttämöversiossa eläimet saavat äänen ja elämän, toisin kuin realismiin kiinnittyvässä elokuvassa. Marja Salon jo kehuin jäniksenä, ja voisin kehua lisääkin. Tommi Korpela Vatasena ja Marja Salo jäniksenä eivät vaihda roolihenkilöä, kolme muuta, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen ja Juha Varis muuntuvat kilvan roolista toiseen ja ottavat ja saavat kaiken irti muuttuvista roolihahmoistaan.

Jäniksen vuosi on viiden näyttelijän esitys: vasemmalta Juha Varis, Marja Salo, Tommi Korpela, Heikki Pitkänen ja Sari Puumalainen. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Kohellusta ja sanailua riittää. Juha Varis kaiken ahmivana korppina on yököttävän taitava. Yrjöastiaan Puumalaisen bilenainenkin joutuu turvautumaan. Heikki Pitkäsen kahvimyllyä puhelimena pyörittävä Nilsiän poliisi tietenkin naurattaa, kuten kuuluukin. Kati Lukan lavastus on yksiselitteisesti täyttä sivukylän kesäteatteria.

Jäniksen vuoden lavastus on Kati Lukan. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Viimeisessä näytöksessä Smedsin Jäniksen vuosi vakavoituu ja tummuu. Näyttämökuvaa ja Lapin erämaata hallitsee näyttämön tyhjyys ja teatterisavun tuottama utuisuus. Taas kerran Smedsin ohjauksessa videokuvalla on iso merkitys ja hyvä toteutus. Nyt päästään lähelle jänistä ja Vatasta.

Marja Salon Jänis muuntuu alun joka suuntaan säntäilijästä herkäksi ja haavoittuvaksi, ihmisen pahuutta pelkääväksi. Perusmies Vatanenkin oppii puhumaan murheistaan ja löytää todellisen, herkän minänsä.

Yritys tulkinnaksi

Jään katsojana hämmentyneeksi. Mitä minun olisi kaikesta tästä kohelluksesta ja näytelmän eri kerroksista ymmärrettävä? Mitä minulla on viemisenä todelliseen maailmaan mielikuvituksen maailmasta?

Etsin apua näytelmän käsiohjelmasta, jonka Jänis-sanakirjassa on selitetty mm. animismi, ITE-taide, kesäteatteri, naivismi, populaari, postmoderni, retro ja surrealismi. Jänis ja Vatanenkin, joka on alun perin karjalaislähtöinen suomalainen sukunimi.

Vatanen on jo vaihtanut kaupunkilaispuvun erämiehen asuun ja jänis saanut kodin. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Kiitos käsiohjelman käsitteiden ja niiden selitysten, nyt olen valmis tiivistämään ajatukseni:

Kristian Smeds on luonut Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle Jäniksen vuodesta retrohenkisen kesäteatteriesityksen, jossa on naivistisia osuuksia, jopa ITE-taidetta, mutta myös surrealismista ammentavaa unenomaisuutta. Postmoderniin tyyliin hän yhdistää tulkintaansa erilaisia aineksia ja pyrkii yleisöä miellyttävään, populaariin lopputulokseen.

Esitys korostaa ihmisen tasavertaisuutta luonnon ja eläinten kanssa. Jänis symboloi näytelmässä paluuta luontoon ja oman sisimpänsä ja sen herkkyyden löytämistä. Näytelmässä myös pahuus ja ahneus saavat eläimen muodon – korppina. Tapansa mukaan Kristian Smeds on toteutuksessa ottanut tietoisen taiteellisen riskin.

Selvennyksenä suora lainaus käsiohjelmasta, johon on kirjattu tekoälyn selitys siitä, mitä taiteellinen riski tarkoittaa:

Taiteellinen riski tarkoittaa sitä, että taiteilija tai luova henkilö ottaa rohkeita ja usein epävarmoja valintoja teoksessaan tai projektissaan. Tämä voi ilmetä esimerkiksi uusien ideoiden kokeilemisena, perinteisten rajojen ylittämisenä tai henkilökohtaisten ja vaikeiden aiheiden käsittelynä.
Taiteellinen riski voi johtaa innovatiivisiin ja vaikuttaviin teoksiin, mutta se voi myös herättää kritiikkiä tai epäonnistumisen pelkoa. Taiteilijat, jotka uskaltavat ottaa riskejä, voivat luoda jotain todella ainutlaatuista, mutta he altistavat itsensä myös haavoittuvuudelle ja epävarmuudelle. —
Yhteenvetona, taiteellinen riski on tärkeä osa taiteen prosessia, ja se voi johtaa merkittävään luovuuteen ja kasvamiseen.”

Lähde: Jäniksen vuosi -käsiohjelma. Jänis-käsikirja. Teksti: Jyrki Koskelo. Lainauksen teksti ChatGPT.

Jäniksen vuosi

Ensi-ilta Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 16.10.2024
Rooleissa Tommi Korpela, Heikki Pitkänen, Sari Puumalainen, Marja Salo ja Juha Varis.

Ohjaus Kristian Smeds 
Lavastussuunnittelu Kati Lukka 
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen 
Valo- ja videosuunnittelu Ville Seppänen 
Äänisuunnittelu Hanna Rajakangas 
Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen 
Ohjaajan assistentti Marta Jakovski

Nilsiän poliisit Heikki Pitkänen ja Juha Varis. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri.

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *