Katja Kettu: Rose on poissa – suden ja rakastamisen polut

Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.

Katja Ketun Rose on poissa on vahvoin ja värikkäin, vaikkakin tummasävyisin, sanallisin pensselinvedoin kerrottu tarina naisesta, joka muuttuu sudeksi, hänen tyttärestään, joka etsii itseään, rakkaudesta, pahuudesta, unohtamisesta ja muistamisesta.

Rosen tarina rakentuu ojibwa-intiaani Rosen, Sudenruusun, ja hänen ja hänen finlanderimiehensä Ettun tyttären, Lempin, Pikku Käpälän, kirjeistä.  Lempi on päivännyt kirjeensä Jim Harmaaturkille, intiaanireservaatin apulaisseriffille, elokuussa 2018, jolloin hän palaa 45 vuoden poissaolon jälkeen isänsä luo. Silloin löytyvät myös Rosen ennen katomistaan Lempille kirjoittamat kirjeet.  45 vuoden ajan Ettu on joka aamu herätessään tajunnut kuin ensimmäistä kertaa: Rose on poissa.

Katoamistarina keriytyy auki kertomukseksi elämästä ”fintiaanien mailla”, Yhdysvaltojen pohjoisosassa sijaitsevassa intiaanireservaatissa 1970-luvulta nykypäivään. Ojibwien uskomusten mukaan elämä on kimppu haarautuvia polkuja, ja jos eksyy liian pitkälle tiellään, tuhoutuu. ”Siksi suuntaa on muutettava seitsemän kertaa.” Yksi Rosen suunnan muutoksista on Ettuun, suomalaiseen, rakastuminen. Molemminpuolinen rakkaus on vahvaa, niin vahvaa, että se pakottaa yleensä niin maltillisen Ettun hyppäämään ikkunasta rakastettua vastaan. Mutta saako Rose enää ”juosta tulvametsässä tukka hulmuten”, pistetäänkö ”susihurtta kettinkiin”?

Aloimme astella alttarille. Tunsin häätuijotuksen muurin. Entä jos minusta ei ole tähän, emännäksi suomalaiselle? Koko päivän olin koettanut löytää itseni sieltä, missä olet Rose ja missä on voima? Kellastunut pitsi tuntui vieraalta iholla. Rose, sanoin itselleni. Sinut on tungettu suomalaisnaisen morsiuspukuun kahisemaan, niiaamaan, lemuamaan merentakaiselta suolta jota et osaa kaivata, etkä opi. Nuo ihmiset ovat tulleet liian kaukaa ja ovat liian vihaisia ja peloissaan jotta oppisit niitten avulla, ymmärtäisit omanlaisensa aamuisen ääniarkuuden, aistisit tarpeet jutella ja olla hiljaa.”

Rose on poissa jakautuu kymmeneen lukuun, poluiksi nimettyihin: Unohduksen polku – Wanendamowin-miikanens, Rakastamisen polku – Zaagiäidiwin-miikanens, Alistumisen polku – Zhagashkitaawin-miikanens, Sotapolku – Miigaadiwin-miikanens jne. Rosen, Ettun ja reservaatin tarina haarautuu myös kirjassa monelle polulle. Rakkaustarinan rinnalla se on tarina tytön aistillisuuden heräämisestä. Kun ”Rose opetti linnun laulamaan” on yksi kauneimmista lukemistani eroottisista kuvauksista. Siinä äiti opettaa tytärtään nauttimaan seksuaalisuudestaan, tai kirjan sanoin: ”vanhempi naaras opetti elämää pennulleen”.

Yksi poluista on Rosen taistelu pahaa henkeä, Weendigoa vastaan. Ensimmäisen kerran Rose kohtasi pahan Isä Jarmonin hahmossa Sisäoppilaitoksessa, johon reservaatin pienet tytöt pakotettiin muuttamaan, kun koulunkäynti alkoi. Siellä heiltä riisuttiin oma identiteetti ja ehkä jotakin muutakin, vaihdettiin syntymänimi, Rosen Maningan Oginiiwatig, Sudenruusu, uudeksi ”kunnon kristityn” nimeksi Rose Feathersiksi.

Tyttöjä ja nuoria naisia katoaa jo Sisäoppilaitoksessa ja myöhemmin, mutta katoamisia ei tutkita eikä kukaan tunnu välittävän, ei edes Intiaaniliikkeen aktiivit. Heidän Sotapolkunsa Rose on valinnut voidakseen hakea oikeutta paitsi kansalleen erityisesti kadonneille tytöille ja paljastaakseen Weendigon. Roselle jää vain yksi vaihtoehto – yrittää itse ja yksin kukistaa pahan.

Rakas tyttäreni, myös minun pitää muuttua sillä olen nähnyt Isä Jarmonin ja tunnistanut tässä Weendigon. Tiedän että sen kaipuu tyttöjen lihaan muuttuu pakottavammaksi kerta kerralta eikä se koskaan saa himoaan tyydytetyksi.

Rose on poissa kertoo myös Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten tarinaa. Ettun isä Heinari oli ay-aktiivi ja kommunisti. Heinari ei ole mitenkään poikkeuksellinen suomalaissiirtolaisen kuvaus, sillä kuten Katja Kettu alun Huomioissa Lukijalle kirjoittaa: ”Suomalaisilla on edelleen paikoin maine työväenliikkeen aktiiveina ja lakkopukareina.” Heinari asettui asumaan reservaattiin, tilalle jonka alkuperäisväestöön kuuluva omistaja oli sotimassa ”valkoisten sotia Euroopassa”, samalla tavalla kuin Jim Harmaaturkki vuosikymmeniä myöhemmin joutui valkoisten sotaan Vietnamiin.

Rose on poissa -kirjan fiktiivistä tarinaa taustoittaa hyvin Katja Ketun yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa pari vuotta sitten julkaisema Fintiaanien mailla, hienosti Koutanimen valokuvin kuvitettu tietokirja amerikansuomalaisten ja Amerikan alkuperäiskansaan kuuluvien ojibwa-intiaanien jälkeläisistä. Kirjasta paljastuu reservaattien köyhyys ja kasinot jotka ovat tuoneet myös vaurautta intiaaniheimoille, ”höyrykylpyihmisten” vahvana elävä saunaperinne sekä miltä näyttävät powwow-juhlat, ”intiaanien suviseurat”, värikkäine pukuineen.

Kirjan julkistamisjuhlassa 10.10.2018 Katja Kettu kertoi tehneensä Rosea eri tavalla kuin paria edellistä romaaniaan: ”Olen tehnyt vereslihalla ja yrittänyt uusia omaa kieltäni.” Vaikkei Rose on poissa suinkaan ole mikään pehmeä rakkaustarina, se on tunteikkaampi, ajoittain lempeämpi kuin vaikkapa Kätilö, jonka synkkä roisius sai minut jättämään kirjan kesken.

Rose on poissa on vahvasti feministinen kirja. Sen teema, naisten katoaminen, liittyy naisten hyväksikäyttöön, ihmiskauppaankin, mutta myös eri kulttuurien myyttisissä tarinoissa toistuvaan naisten muuttumiseen sudeksi. Näin kirjoittaa Rose tyttärelleen ennen katoamistaan:

LEMPI LEMMETYISENI, kun nainen ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi. Kun vaimo ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi. Kun äiti ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi.

Katja Kettu kirjoittaa voimakasta, omaleimaista, joskus melkein murskaavan runsasta kieltä. Hänen intensiivinen tekstinsä vaatii lukijaltakin keskittymistä. Tuntuu kuin hän kirjoittaessaan suorastaan heittäytyisi tarinaan. Eläytyvä, ei epäilevä lukija saakin Rosen tarinasta eniten. Minulta puuttui alkuun sekä tekstiin keskittyminen että eläytyminen. Luin kirjaa lyhyinä pätkinä, ja niinpä sitten kyselin, kuka puhuu, ja selasin sivuja taaksepäin päästäkseni taas jyvälle. Laskin vuosia äidin ja tyttären kirjeiden välissä ja pohdin, mikä on uskottavaa, mikä ei. Uskottavaa! Häpeä Airi ja anna mennä,  komensin itseäni ja uskalsin vihdoin sadan sivun jälkeen hypätä tekstiin ja nauttia siitä.

Rosen tarinassa yhdistyy omaleimaisen kulttuurin kuvaus, vahvoina elävät perinteet ja uskomukset, maagiseksi realismiksi kääntyvä tarina ja jossakin mielessä myös jännityskertomusmainen rikoksen selvittäminen ja syyllisen/syyllisten etsintä. Kaikki tämä tavalla, jolle ei tarvitse etsiä esikuvia, sillä niitä Katja Ketulla ei ole.  Niin omaa ja omanlaistaan hänen käsialansa on.

Anna Tuluston toimittamassa radiosarjassa Luomiskertomus Katja Kettu kertoo Rose on poissa -kirjan syntyvaiheista. Kuuntele mielenkiintoista tarinaa tästä linkistä: (klik).

Rose on poissa oli yksi kuudesta vuoden 2018 Finlandia-ehdokkaasta.

Kirjan sain kustantajalta. Kiitos siitä, WSOY!