Tommi Kinnunen: Pintti – kolme päivää lasitehtaan varjossa
Tommi Kinnusen kolmas romaani, Pintti, kertoo kolmen sisaruksen elämästä kolmen päivän aikana. Eletään sodanjälkeistä aikaa nimettömän lasitehtaan ympäristössä, joka kovasti muistuttaa Nuutajärven lasitehdasta Urjalassa.
WSOY:n Anna-Riikka Carlson haastatteli Tommi Kinnusta Nuutajärven näyttelytilassa.
Pintti on loistava nimi kirjalle. Se tarkoittaa jätelasia, niitä sirpaleita ja susikappaleita, joita lasinvalmistuksessa syntyy. Toisaalta jokaisessa hienoimmassakin kristalliesineessä on hitunen pinttimurskaa, sillä se tekee lasihiekasta eli mänkistä nopeammin sulavaa. Tommi Kinnunen on mestari nostamaan esille niitä ihmiskohtaloita, jotka muutoin joutuisivat unohdettuina tarinoiden pinttilaariin.
Mistä Pintti sai alkunsa?
Tommi Kinnunen kertoi WSOY:n Anna-Riikka Carlsonin haastattelussa, että tarina sai ensikipinänsä, kun Tommi puolisonsa kanssa osti Laitilasta torpan vuonna 2004. Naapurit olivat kertoneet, että torpassa oli alun perin asunut 15-lapsinen perhe, jonka isä oli karannut Amerikkaan. Lopulta torppaan oli jäänyt kaksi siskoa ja veli, joka asui saunakamarissa. Näistä aineksista Tommi oli jo Neljäntienristeyksen jälkeen aloittanut, mutta silloin tarina oli jäänyt alkulukuun. Myöhemmin Tommi oli kysynyt Nuutajärven lasitehtaan alueella asuvalta anopiltaan, lasitaiteilija Kerttu Nurmiselta eräästä valkoisesta, ränsistyneestä talosta, joka osoittautui työväen saunaksi. Kaksi tarinaa loksahtivat yhteen ja torpan kolme sisarusta siirtyivät Pintissä lasitehtaan ja saunan ympäristöön.
Tilaa, jossa sijaitsevat uunit ja jossa puhalletaan lasia, kutsutaan hytiksi.
Mitä Tommi tiesi lasinvalmistuksesta?
Pintissä kuvataan lasinvalmistuksen vaiheita hyvin yksityiskohtaisesti ja konkreettisesti. Ennen kirjoitusrupeamaa Tommi ei omien sanojensa mukaan tiennyt lasinpuhaltamisesta mitään. Puoliso oli saanut kerrata prosessin vaiheita kerta toisensa jälkeen, samoin muut hänen sukulaisensa ja Nuutajärven tehtaan lasiammattilaiset. Tommi tunnusti haastattelussa, että näki lasinpuhallusta livenä vasta kun kirja oli jo painossa!
Upokas, joita Pintissä muovaa sokea Huber.
Tommi kirjoittaa öisin
Tommi Kinnunen on tuottelias kirjailija. Neljäntienristeys ilmestyi 2014 ja samaa sukutarinaa jatkava Lopotti 2016 ja nyt Pintti 2018. Kaikkien kolmen kirjan kustannustoimittaja Mikko Rouhiainen kertoi, että Pinttiä oli muokattu noin vuoden verran. Tommi oli luetuttanut Pintin monilla henkilöillä kirjan työstövaiheessa, sekä lasitehtaan historian tuntijoilla että esimerkiksi kirjailija Rosa Meriläisellä. Sisältö oli muokkaantunut rajustikin kommenttien jälkeen. Tommi kertoi, että nykyään hän luottaa myös Mikon punakynään enemmän kuin alussa: ”Minähän olen piinallisen tarkka yksityiskohtien kuvailija. Jos Mikko haluaa jonkun kohdan pois tai jotain lisää, niin uskon häntä.”
Tommi Kinnunen toimii myös opettajana, nikkaroi jatkuvasti ja on 4-vuotiaan tyttären isä. Hän tunnustikin, että useimmiten hän kirjoittaa öisin.
Pintti-kirja lepää oikeassa pintissä, jätelasimurskeessa.
Pintin päähenkilöt
Pintissä on kolme osiota, joissa jokaisessa kuvataan yhtä päivää sisarusten elämästä. Ensin katsotaan maailmaa Jussin kantilta vuonna 1949, sitten Helmin vuonna 1950 ja viimeisenä Railin vuonna 1951.
Jussi on sisaruksista vanhin, aikuinen mies, jonka aistimaailma on erityisen herkkä.
Hytti toimi kuin kone, jossa jokaisen piti keskittyä vain omaan osaansa pysyäkseen muiden tahdissa. Piti vain ottaa lasi vastaan, tehdä oma työvaiheensa ja ojentaa se eteenpäin. Siihen Jussi ei kyennyt.”
Jussi on töissä lasitehtaassa erilaisissa apumiehen hommissa. Äiti on ollut hänen ymmärtäjänsä, maailman tulkki. Kun Jussi kiersi iltaisin sormensa äidin isovarpaan ympärille, metsän äänet hiljentyivät hänen korvissaan ja uni tuli. Nyt äiti on kuollut ja siskot huoltavat Jussia omassa taloudessaan.
Nuutajärven lasitehdas 1930-luvulla. Ympäristö vastaa Pintissä kuvattua lasitehdasta. Helmi on töissä valkeassa rakennuksessa vasemmalla, keskellä on harjakattoinen hytti.
Kuva otettu Lasimuseon seinätaulusta.
Helmi on perheellinen sisko, jolla on 4-vuotias Saara-tytär. Helmi työskentelee hiomossa.
Helmi pitää äänettömyydestä. Hän ei ole seurallinen, ei ole koskaan ollut tai osannut sellaiseksi oppia. Hän on aina ollut yksinäinen, lapsesta saakka. Kyllä hän ihmisten seurassa viihtyi ja osasi hetken jutella arkisista asioista, mutta mieluummin hän kuunteli kuin puhui itse.”
Helmin elo on raskasta, on surua ja voipumista, valoa ei siinnä horisontissa. Silti hän menee tehtaalle, tekee minkä pitää, ei jaksa ajatella vaihtoehtoja.
Kirjassa kuvattu prykäri eli bryggeri on paikallaan. Enää siellä ei panna olutta, vaan esitellään tehdasympäristön historiaa. Lasimuseo on museokorttikohde.
Kolmas sisarus on Raili, joukon vahvin ja omapäisin. Hänen varpailleen ei hypitä. Hän on käynyt kääntymässä Helsingissä, mutta kuitenkin palannut takaisin kotikonnuilleen.
Raili ymmärtää, ettei hän olekaan sellainen, millaiseksi on itseään luullut. Ei sitkeä akka, ei sisukas puurtaja, ei kaikkea taitava sekatyöläinen, vaan arka nainen joka pysyttelee koko ajan elämänreunalla.”
Tämä kolmikko on Pintin ytimessä. Tommi Kinnunen on halunnut nostaa heidät esiin. ”Meillä kaikilla on suvussa sellaisia henkilöitä, joiden tarinat tiedetään tarkkaan ja joiden jälkimaineessa eletään vieläkin. Mutta on paljon niitä tätejä ja setiä, joista ei tiedetä, mitä heidän elämäänsä oikein kuului.”
Näillä puukengillä, jotka olivat omatekemiä, käveltiin hytin lattialla.
Yhteiskunnallinen romaani
Tommi Kinnunen sanoo olevansa nostalgikko, mikään ei saisi muuttua koskaan! Mutta voi kuinka minä olen iloinen, että Pintin pieteetillä kuvaamasta jälleenrakennuksen ajasta on moni asia muuttunut! Työtavat, -ajat ja -ehdot ovat muuttuneet, johtaminen on muuttunut, toivottavasti työpaikkakiusaaminen on muuttunut. Pintti toimii oivallisena luotauksena aikaan, jolloin naiset oli pistetty sodasta palanneiden miesten tieltä taas vähäisempiin hommiin. Kuinka miesten mielessä vielä sodittiin ja kuinka armeijan komentomalli tuotiin myös työpaikalle.
Pintin teollisuushistoria oli mielestäni erittäin kiinnostavaa. Kirjassa kuvattuja lasinvalmistuksen yksityiskohtia oli helpompi ymmärtää, kun olin juuri vieraillut Nuutajärvellä. Uskonkin, että Lasimuseosta tulee Pintin lukeneiden vierailukohde. Tehtaan omistamisen ja toiminnan kehittämisen juonteet ovat varmaankin olleet samankaltaisia monella toimialalla.
Tommi Kinnusen taustalla on Paja, joka nykyisin toimii esimerkiksi lasitaiteilija Markku Salon työstudiona. Ennen siellä oli lasihiomo, jossa kirjan Helmi työskentelee. Piipun ympärillä on säiliö, jossa hiomavesi lämpeni.
Pintin muistijälki
Minä luin Pintin yhdeltä istumalta. Sen tunnelma on vahva ja tuskaisen koskettava. Lukijana haluaa olla Jussin, Helmin ja Railin puolella ja siksi kaikki se ankeus, tuska ja huoli raastaa syvältä. Pintti ei ole mukavaa luettavaa, mutta se on vaikuttavaa.
Jo kliseiseksi on käynyt sanonta, että teksti on taattua Tommi Kinnusta. Kustannustoimittaja Mikko Rouhiainen määritteli sen niin, että Tommin teksti on poikkeuksellisen herkkävireistä ja tarkkaa ihmiskuvausta, ikään kuin hänellä olisi jotain sellaista tietoa ihmisten psyykestä, mitä meillä muilla ei ole. Olen samaa mieltä ja jotenkin kuvittelen, että osa tarkasta ihmiskuvauksesta tulee kouluympäristöstä. Tommi opettajana tunnistaa herkät oppilaat ja näkee ne, jotka muille ovat näkymättömiä.
Tehdasalueen työväen sauna on nykyään pahoin rapistunut.
Pintti on kuin mustavalkoinen, kotimainen elokuva. Tunnelmalliset tuokiokuvat – aurakukkien pelto, yksinäinen saunareissu, lämmin pannukakku – tuovat hentoa onnenvirettä tavattoman surulliseen kirjaan. Arjen rankkuuden alta pilkistää sisarusten keskinäinen side, joka kuitenkin kannattelee. Sen voimalla uskaltaa toivoa pikku-Saaralle jo huolettomampaa elämää.
Nuutajärvi-vierailun kruunasi mahdollisuus kokeilla lasinpuhaltamista. Puhaltamista edelsi useampi vaihe, samoin aikaansaannokseni meni vielä jälkikäsittelyyn. En vielä tiedä, tuliko siitä suunnittelemani oranssi kulho vai menikö pintiksi!
Lue myös jutut Tommi Kinnusen aikaisemmista kirjoista:
- Neljäntienristeys, 2014
- Lopotti, 2016
- Tommi Kinnunen
- Pintti
- WSOY, 2018
- ISBN 978-951-0-43413-0
Tietoa kirjoittajasta
Hei,
Tommi saa kyllä kirjan henkilöt hienosti eloon, lukiessa tuntuu kuin kulkisi heidän mukana lasitehtaalla ja arkisissa askareissa. Nostalgikko-Tommin lausahdus ”mikään ei saisi muuttua koskaan” pätee tekstiinkin, se on perinteistä tarinankerrontaa, ei tarvita mitään ylimääräistä kikkailua mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Tarina vaan soljuu eteenpäin. Tämä kirja piti lukea hitaasti nautiskellen. Alkuun mietin pitääkö googlata lasitehtaan sanastoa ymmärtääkseni ammattisanastoa mutta lukiessa selvisi kuitenkin hienosti kaikkien sanojen merkitys. Sanonta ”taattua Tommi Kinnusta” pitää kyllä paikkansa, hieno kirja!
Eikös! Olen silti vakuuttunut, että monet lukijat suuntaavat tutkimusretkelle Nuutajärvelle ainakin kirjan luettuaan. Aiotko mennä?
Hei,
muistaakseni olen käynyt joskus 70- tai 80-luvulla Nuutajärvellä, eli käynnistä on jo aikaa. Lapsuuden muistoihin liittyy myös Muurlan lasi taukopaikkana, siellä näki lasinpuhallusta kahvion puolelta.
Nuutajärvellä on nyt lasimuseo, jossa ei puhalleta, mutta teoria on esitetty selkeästi. Voi olla, että hytin puolella puhalletaan joka päivä ja että se on yleisölle avointa touhua, mutta en tiedä sitä.
Kiitos hyvästä, hauskalla tavalla kirjasta, Nuutajärven vierailusta ja Kinnusesta samaan aikaan kertovasta postauksesta!
Kiitos W.
Voin vieläpä kertoa, että tuosta puhalluksesta oli tuotoksena oikein sievä, oranssi lasikulho. Pohjassa on ylimääräinen kupla, mutta sehän juuri tekee siitä uniikin. Toistaa en osaisi!
Minä myös peukutan kirjalle. Hieno kuvaus sodanjälkeisestä Suomesta. Ajasta, jolloin ”sekä miehet että naiset, molemmat aiemmin niin vahvat, olivat kaikki palaneet sodassa hauraiksi kuin lasi”. Kertoo myös upeasti siitä, miten pienellä paikkakunnalla ihan kaikilla oli oma paikkansa ja kaikista pidettiin huolta, kaikki saivat elää omana itsenään puutteineen muiden joukossa. Eikä ’paremmalla väelläkään’ kaikki ollut täydellistä, vaikka siitä elämästä jotkut unelmoivat.
Minussakin on sen verran nostalgikkoa, että kaipaan entisajan yhteisöllisyyttä ja sitä, kuinka erilaiset ihmiset eivät jääneet yksin. Voi olla, että tässä näkymässä on harhaa, mutta ehkä se oli totta Nuutajärven kaltaisessa, lähes suljetussa yhteisössä.
Minä kuuntelin Pintin ja toimi hyvin myös äänikirjana, lukijana Antti Jaakola. Kinnunen on erinomainen kirjailija. Hän hallitsee tarinan, rakenteen, kerronnan. Kaikki tuntuu tulevan aivan pakottomasti. Niinpä kirjan lukeminen tai kuunteleminen on helppoa, vaikka aihe on kaikkea muuta kuin helppo, se on surullinen, ahdistava, koskettava. Pienen tehdaskylän elämä on kuvattu hyvin todentuntuisesti, kaikki henkilöt ovat tosia, ja Jussi, miten hienosti Kinnunen on pystynyt eläytymään hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa. Hyvä kirja ehdottomasti, mutta seuraavalta Kinnusen kirjalta odotan jo jotakin muuta. Neljä tähteä antaisin.
Samaa mieltä Airi. Olen ymmärtänyt, että Tommi Kinnusen seuraava kirja saattaa sijoittua Lappiin, tai ainakaan tämä Nuutajärvi-teema ei jatku.
Minä myös peukutan vahvasti. Kirja vei mukanaan alusta lähtien ja oli hyvin selkeästi rakennettu. Teksti on verbaalisesti hyvin lahjakkaan ihmisen tuotos. Pidin ajan kuvauksesta ja tietenkin se on myös tuttua tarinoista, joita minulle lapsena kerrottiin omasta yhteisöstä, asuimmehan Nuutajärveltä noin 30 kilometrin päässä, joten tavat eivät paljon poikenneet. Tarina on pieni, koska kaikki tapahtuu kolmen pivän aikana, mutta kasvaa hienoihin mittoihin ja yksilöllisiksi elämäkerroiksi. Pidin myös Kinnusen tavasta rinnastaa ja kuvata tekstissä arjen asioita lasitehtaan työvaiheisiin. Vaikka joka kesä käyn Nuutajärvellä, en kuitenkaan ole perehtynyt tehtaan historiaan, kiinnostuin kirjan myötä ja sekin asia on nyt korjattu.
Ensi kesänä kierrät Nuutajärven lasihyttiä ihan eri silmin! Prykärissä toimiva Lasimuseo on kiinnostava kohde Pintin lukeneille ja toki muillekin.
Tämä oli 99. tänä vuonna lukemani kirja, kolmen parhaan joukossa, kiitos kirjailijalle.
Hyvä sodanjälkeisen teollisen yhteisön kuvaus. Raskas ja ankea oli perheen elämä, mutta vahvasti eletty.
Lahjakkaan kirjailijan tuotos. Hyvä ajan kuvaus. Jäi syvälle ajatuksiin. Aikakauden osittain itsekin muistan.
Olisihan ollut hieno kokonaiselämys, jos kirjan julkaisuun olisi liitetty vierailu vaikka tuonne Nuutajärvelle Lasimuseoon.
Tämä oli 99. tänä vuonna lukemani kirja, kolmen parhaan joukossa, kiitos kirjailijalle.
Hyvä sodanjälkeisen teollisen yhteisön kuvaus. Raskas ja ankea oli perheen elämä, mutta vahvasti eletty.
Lahjakkaan kirjailijan tuotos. Hyvä ajan kuvaus. Jäi syvälle ajatuksiin. Aikakauden osittain itsekin muistan.
Olisihan ollut hieno kokonaiselämys, jos kirjan julkaisuun olisi liitetty vierailu vaikka tuonne Nuutajärvelle Lasimuseoon.
Hei!
Pidin kirjasta paljon. Kiinnostaisi kuulla, miten tulkitsette lopun kohtausta, jossa kartanonväki lipuu veneineen joella ja saattueen hännillä Vanhan armon rakas biljaardipöytä. Minua vaivaa tunne, että kohtauksessa on jotain josta en saa kiinni. Muutakin kuin menneen maailman ohimarssi samalla kun Raili joessa kokee jonkinlaisen uudestisyntymisen.
Hei,
Minä pidin kirjasta todella paljon, mutta mainitsemasi loppukohtaus oli ristiriidassa muun kirjan kanssa. Minulle tuli vahvasti mieleen Tolkienin Taru Sormusten Herrasta loppukohtaus, missä haltijat jättävät maan .
Symbolisesti ajateltuna Pintin loppukohtaus voisi kuvata elämän muutosta ja vanhan ajan kaikkoamista.
Erja ja Eija,
minäkin ajattelin, että kyseessä on jonkinlainen kuolemanvirta, vanha elämäntapa lipuu ohitse ja Raili nousee virrasta puhdistuneena. Toisaalta kohtaus voi liittyä myös kirjan alkuun, jossa Jussi pungertaa kiviä venereitiltä pois juuri tätä tapahtumaa varten eli Jussin tekojen jälki jäi.
Hei Kirsi!
Minäkin ajattelin vähän samaan tapaan kuin sinä kirjan lopusta eli että se oli kunnioitus kirjan alussa kuvatulle Jussin raivaustyölle,
Mitenhän kirjailija itse selittää loppukohtauksen? Yritin googlettaa, mutta en löytänyt vastausta Tommi Kinnusen haastatteluista. En saanut symboliikasta irti konkretiaa. Loppu vaikutti unenomaiselta. Tuumailin jopa, että hukuttautuiko Raili…
Työväentalo jonka jatkoksi kirjassa rakennettiin pyöreä tanssilava aivan veden äärelle on oikeasti olemassa Nuutajärvellä. Kyseessä on Iirilän tanssilava. Valitettavasti se ei enää liene käytössä. Vastarannalla oleva Kormunti on myös oikeasti olemassa. Se näkyy Iirilään korkeana pystysuoraan kallioseinämänä ja paikka löytyy tuolla nimellä myös Google Mapsista.
Kiitos Sirpa! Oletan, että kirjan kaikki paikat ovat ainakin olleet Nuutajärvellä. Tommi Kinnunen on viettänyt siellä paljon aikaa ja haastatellut ikäihmisiä, jotka muistavat kirjan kuvaaman ajan.
Hei, näin Iittalan kasvattina korjaisin pienen asiavirheen tekstissä: mänki ei ole pelkkää
hiekkaa, vaan kvartsihiekan, soodan ja kalkkikiven seos, jos on tarkoitus saada
aikaiseksi kirkasta lasia eli tässä tapauksessa natronlasia. Muuten hyvä kirjoitus, omistan
myös Kinnusen Pintti-kirjan!
Kiitos Mikko kommentistasi ja asiantuntevasta oikaisusta! Lasintekeminen sisältää paljon vaiheita ja terminologiaa, joka ei näin ummikolle ihan kerralla avaudu. Kiehtova laji ja arvostukseni lasintekijöitä kohtaan on Pintin lukemisen jälkeen vieläkin suurempi. Lisää tietoa tuli vielä Timo Sarpanevan eläkerrasta. Kiinnostavaa oli se, kuinka hänkin arvosti puhaltajia ja kuinka merkittävä rooli heillä oli Sarpanevan taiteessa.