Pajtim Statovci: Bolla – hyvä ja paha rinnakkain
Kahden nuoren miehen katseet kohtaavat ja rakkaus syttyy. Pajtim Statovci kuvaa juuri ilmestyneessä kolmannessa kirjassaan Bolla tämän rakastumisen hetken niin, etten vähään aikaan muista lukeneeni yhtä kaunista rakkauskohtausta:
”Saanko istua tähän?” kysyn ja vedän tuolin pöydän alta.
”Toki”, hän vastaa, vilkuilee ympärilleen, sitten nyökkää tuolin suuntaan ja katsoo minua silmiin, ja minä ajattelen, miten valtavan, ihmeellisen kaunis mies hän on, hänen iiriksensä näyttävät myrskyyn valmistautuvalta taivaalta ja siistitty sänki yhdistyy punertavanruskeisiin, hyvin hoidettuihin hiuksiin, selkä on pitkä kuin hevosella ja kasvot tasasuhtaiset ja herttaiset, enkä sitten enää muistakaan miten kauan hänen vastauksestaan on kulunut, miten pitkään olen vain tuijottanut häntä ja hän minua kuin vuosikymmeniä erossa ollutta ystävää.
”Minä olen Arsim”, sanon ja ojennan hänelle käteni.
”Miloš”, hän vastaa ja tarttuu siihen kylmin, luisevin sormin. ”Hauska tutustua”, hän sanoo, ja minä irrotan otteeni ja valun hänen vanhoihin ja surullisiin silmiinsä, joita raskaat ja ryppyiset luomet painavat.
Rakastuminen käy kauniisti ja helposti, mutta muuta helppoa miesten suhteessa ei sitten olekaan. Arsim on naimisissa ja pian myös isä, eikä miesten välistä rakkautta muutenkaan voisi avoimesti näyttää Kosovon kaltaisessa tiukan vanhoillisessa kulttuurissa. Lisäksi Miloš on serbi ja Arsim albaani, sekin salattava asetelma vuoden 1995 Pristinassa.
Jugoslavian hajoaminen on romuttanut Kosovon autonomian ja serbihallinto rajoittaa avoimesti Kosovon albaanien oikeuksia. Kirjallisuutta opiskeleva ja kirjailijan urasta haaveileva Arsim on joutunut jättämään opiskelupaikkansa Pristinan yliopistossa ja siirtymään tasoltaan vaatimattomaan albaaneille tarkoitettuun opinahjoon. Miloš aikoo lääkäriksi ja voi serbinä jatkaa opiskeluaan yliopistossa.
Näistä lähtökohdista Pajtim Statovci on kirjoittanut hienon, syvälle vaikuttavan tarinan kielletystä rakkaudesta, sodasta ja sen vaikutuksista, väkivallasta, heikkoudesta, voimastakin. Pidän ihmeenä, ellei Bolla olisi yksi tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista. Näin uskallan kirjoittaa, vaikka suuri osa tämän vuoden kotimaisista kaunokirjoista on vielä ilmestymättä.
Pajtim Statovci on omaääninen kirjailija, jonka ääni on nyt kantanut jopa vaikeasti valloitettaville Yhdysvaltojen kirjamarkkinoille. Hänen aikaisemmista kirjoistaan Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän tuttu käsialansa on tunnistettavissa myös Bollassa. Aikaisempiin kirjoihin verrattuna Bollan ydintarina, Arsimin kautta kerrottu, on selkeämpi, helpommin seurattava, mutta mukana on taas myyttisiä tarinoita ja Milošin päiväkirjanomaisten muistiinpanojen ja itsetilitysten kautta syntyvää arvoituksellisuutta.
Kirjailija tarjoaa lukijalle kaksi avainta Bollan tarinan tulkintaan. Heti aloitussivulla on sanakirjamaiset selitykset sille, mitä bolla tarkoittaa:
bolla
1. haamu, näkymätön, peto, piru
2. tuntematon eläinlaji, käärmeenkaltainen olento
3. ulkopuolinen
Toinen selitys tulee tarinasta, joka rytmittää kirjan kerrontaa. Se on tarina siitä, miten jumala luopui lapsestaan, jotta paholainen veisi käärmeensä pois paratiisista. Jumala makasi tyttärensä ja rutsaisesta suhteesta syntyi sydänvikainen, sokea tyttö. Hänet jumala lahjoitti paholaiselle. Typeryksenä paholainen jumalaa piti: ”Antaa nyt jumalan tytär. Yhdestä käärmeestä’.” Paholainen sulki sokean tytön ja käärmeen luolaan, ja siellä nämä kaksi sulautuivat yhdeksi, siivekkääksi olioksi.
”Bolla”, paholainen sanoi ja antoi auringon kajastaa sisään luolan suusta, langeta luomuksensa ylle. Silloin tyttö koki ensi kertaa valon ja se valo oli kaunis.
Bollan tarinan ulkopuolinen on Arsimin vaimo Ajshe, ”tottelevainen ja vähäsanainen”, kuten Arsim häntä kuvaa. Miehellä kuuluu olla vaimo, Arsim ajatteli ja nai nuorena isänsä hänelle osoittaman naisen. Hiljaisena ja kärsivällisenä nuori Aishe myös ottaa vastaan oman osansa, miehen poissaolot ja väkivallan.
Hätkähdin, kun kirjallisuutta opiskeleva, rakastamaansa miestä kauniisti kuvaava ja oman vajavaisuutensa vaimoonsa verrattuna itselleen tunnustava Arsim äkillisesti pahoinpitelee Ajshen. Bolla ei ole kiiltokuvatarina homorakkaudesta vaan monitasoinen kuvaus maailmoista, joita tuhoaa sota, väkivalta, vuosisataiset perinteet ja niiden pakottamana salailu. Peto ja piru, bolla, on Arsimissakin. Hän ei ole yksiselitteisesti paha, muttei hyväkään. Vaikeissa olosuhteissa hänen ja Milošin tiet erkanevat, ja myöhemmin Arsim ja Ajshe ja jo kasvanut perhe lähtee pakoon Serbian ja Kosovon sotaa nimeämättömään maahan.
Miloš palaa muistikirjamerkinnöissään lapsuuteensa, nuoruuteensa, rakkauteensa Arsimiin ja sotakokemuksiinsa. Vasta näistä palasista rakentuu kuva miehestä, johon Arsim rakastui. Hänkään ei ole pelkästään paha, vaikka paljon pahaa hänestä paljastuu. ”Sota syntyy sodasta”, hän ajattelee.
Sota on saastaista ja epähygieenistä, eikä kukaan puhu siitä miten paljon likaa siitä syntyy, miten paljon huollettavaa kalustoa, pestäviä ja korjattavia vaatteita, puhdistettavia haavoja, lakanoita, telttakankaita, leikkausvälineitä, sairaalalaitteita, pois heitettäviä pakkauksia, sideharsoja, ruiskuja, tippaletkuja ja sen sellaista – jätesäkillisiä, kuorma-autollisia, kaatopaikallisia jätettä, silmänkantamattomiin, eikä kukaan peseydy, olin pyörtyä monen monta kertaa sotilaiden jalkojen hajusta kun otin heiltä saappaat pois se oli kammottavaa, ja heidän vaatteitaan riisuessani heidän nivusistaan nousi järkyttäviä, kaiken toiminnan seisauttavia hajuja, virtsan- ja ulosteenhuurua joka sekoittui kuivuneen veren ruosteiseen lemuun ja ruudinkäryyn ja muinaisen hien löyhkään – likainen mies on niin oksettava.
Tätä seuraavaa rinnastusta ehkä myöhemmin kadun, mutta se, miten varsinkin Arsimissa ovat rinnan paha ja hyvä, toi mieleeni Eino Leinon Hymyilevän Apollon usein toistetut rivit: ”Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.”
En halua spoilata tarinaa, mutta tuskin kukaan odottaakaan Bollalta mitään happy end -loppua. Tarina ei kuitenkaan lopu täyteen toivottomuuteen. Vahvimpana selviää Ajshe, hän, joka on sallinut itseään petettävän, hakattavan ja joka on ollut valmis peittelemään ja kaunistelemaan aviomiehensä hirveitäkin tekoja. Onko hänestä vuosien myötä muokkautunut tarinan uljas käärmeennahkaan sonnustautunut luomus, joka on saanut kokea valon, itsenäisen naisen elämän?
- Pajtim Statovci: Bolla
- Otava 2019
- Kotimainen kaunokirjallisuus
- ISBN 978-951-1-31682-4
- Myös e- ja äänikirjana
- ⭐️⭐️⭐️⭐️⭐️
Keskustelimme Bollasta Kirsin kanssa yhdeksännessä podcastissamme. Siinä selviää myös, miten lukupiirimme ”löysi” nuoren kirjailijan ja hänen esikoisensa Kissani Jugoslavia heti tuoreeltaan. Kuuntele podcast tästä:
Pajtim Statovcin aikaisemmista kirjoista olemme kirjoittaneet blogissamme näissä jutuissa:
- Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia ei kehrää
- Pajtim Statovci ja Kissani Jugoslavian symboliikka
- Pajtim Statovci: Tiranan sydän – kotkan poika korkokengissä
-
Annie Ernaux: Vuodet – Nobel-kirjailijan teos avasi muistojen laatikon, myös lukupiiriläisiltä
Annie Ernaux'n Vuodet oli Kirsin Book Clubin maaliskuun lukupiirikirja. Keskustelu kirjasta oli vilkasta ja -
Mihail Šiškin: Sota vai rauha – Arvostettu venäläiskirjailija näkee synnyinmaansa muinaisena mongolivaltiona, jonka kaanin nimi on Putin
Palkittu venäläiskirjailija Mihail Šiškin kuvaa esseekokoelmassaan nykyhetken Venäjää lähtien historiasta ja tuo mukaan kirjoituksiinsa
Tietoa kirjoittajasta
Pajtim Statovci on kirjailija, jonka kirjoja haluaisin lukea, mutta vielä en ole tullut lukeneeksi. Seuraan kyllä mielenkiinnolla hänen uraansa.
Mikä on estänyt sinuta tarttumasta Pajtimin kirjoihin?
Minäkin tunnustan, etten ole lukenut Kissani Jugoslaviaa enkä Tiranan sydäntä. Tämän Bollan ajattelin nyt kuitenkin lukea.
Luin aikoinaan Kissani Jugoslavian ja näin jälkeenpäin, ehkä ei olisi pitänytkään, koska nyt olisi helpompi tarttua tähän, josta sanoit että selkeämpää. En nimittäin tohtinut tarttua enää Tiranan sydämeen, kun ajattelin etten osaisi tulkita taas jotain outoa symboliikkaa ja sitten tulee se fiilis, että mitäs jos lukisit ennemmin vaikka 600-sivuisen soljuvan lukusukkulan…. Niin että en nyt tiedä yhtään yrittääkö tätä vai ei. Ja taas niitä käärmeitäkin, minun suurin kammotus!
Minä kannustan yrittämään. Eivät käärmeet vie sinulta lukunautintoa.
Minäkään en ole lukenut kumpaakaan Statovcin aiempaa kirjaa. Lukulistalla ovat tietysti olleet iät ja ajat, mutten ole saanut tartuttua niihin. En tiedä saanko nytkään, jotenkin olen viime aikoina taas kaivannut vähän iloisempaa luettavaa…
Tämä on kyllä luettava! Kissani Jugoslaviaa luin ja pidin valtavasti, mutta Tiranan sydän on syystä tai toisesta minulta lukematta. Ehkä jännitti, olisiko toinen romaani esikoisen veroinen. Ehkä kuitenkin luen ensiksi tämän, sillä kirjoituksesi luettua alkoi tosiaan kiinnostaa.
Et tule pettymään, ja ehkä vielä luet Tiranan sydämenkin.
Olen lukenut Statovcilta Tiranan sydämen, mutta se ei oikein vakuuttanut – oli sisällöltään liian hajanainen minun makuuni. Tykkäsin silti sen entisen Jugoslavian alueelle sijoittuvista osista ja sen alueen perinteestä, joka näkyi hienosti tekstissä. Niinpä Bollakin kiinnostaa, saatan kokeilla tätä jossain vaiheess syksyä. Statovci on hieno, omaääninen lisä kotimaiseen kirjallisuuteen.
Bolla on tarinaltaan paljon selkeämpi kuin Tiranan sydän, joka kulkee maasta toiseen. Bollassakin ollaan välillä nimeämättömässä maassa, mutta Kosovo on kuitenkin koko ajan pääosassa.
Kuuntelin Bollan äänikirjana. Pidin kovasti. Jäi sellainen olo, että voisin lukea sen ihan perinteisenä kirjana myös ja löytäisin siitä uusia ulottuvuuksia.
Rakastan äänikirjoja, mutta Bolla on niin rikasta tekstiä ja syvällisiä ajatuksia, että luin printtikirjana. Kokeilin aluksi äänikirjana, mutta totesin hyvin nopeasti, että haluan edetä tarkemmin ja pysähtyä kirjan hetkiin. Kannatti, sillä Bolla on hieno ja vaikuttava. Olethan kuunnellut podcastimme aiheesta?
Bolla
Ihanan herkkä kuvaus homorakkaudesta. He tapaavat, tuijottavat toisiaan, sillä on niin kauniit silmätkin ja pitkä selkä. Kun vaikuttaa siltä, että molemmilla on sama mielenkiinto he suutelevat virtsan hajuisessa rappukäytävässä. Sitten he rakastelevat kuin koirat. Siinä veren ja ulosteen tahrimat kyrvät huitovat kiihkeästi. Hehkuvaa himoa. Tuskin rakkautta.
Mies oli juuri mennyt naimisiin naisen kanssa ja luvannut pitää hänestä huolta, olla hänen kallionsa. Sitten vaimo ilmoittaa olevansa raskaana. Sen seurauksena tämä ihana rakastaja vetää raskaan olevaa vaimoaan turpiin. Ihanaa kiihkeyttä.
Homon aika meneekin uuden poikaystävän kanssa vehdatessa. Perheeltä loppuu rahat ja täytyy vipata vaimon veljeltä, että eletään. Hän ylenkatsoo vaimon veljeä, joka on tehtaassa töissä, hän opiskelee ja aikoo kirjailijaksi.
Suurimman osan ajastaan hän jyystää poikaystäväänsä mutta käy sen verran kotona, että saattaa vaimonsa taas raskaaksi. Kun vaimo sitten ilmoittaa tästä perhetapahtumasta, homo vetää taas vaimoaan turpiin, koska sehän on pelkästään vaimon vika, että on tullut raskaaksi. Niin kiihkeää ja herkkää.
Näin tämä maailman kirjallisuus alusta kulkee. En tiedä jaksanko lukea mokomaa loppuun mutta kai se täytyy, kun on sentään Finlandiapalkittu.
En halua enempää mollata tätä Bollaa. Mielestä sen seudun ihmisillä on muutenkin päässä vikaa. On voitu vuosikymmeniä elää sovussa rinnakkain kunnes keksitään alkaa tappaa toisiaan.