HKT:n Vihainen leski – vielä on virtaa jäljellä

Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren nostanut teoksissaan vanhuuteen liittyviä teemoja esille. Hänen suosituissa Ehtoolehto-sarjan kirjoissa maailmaa katsotaan yli 90-vuotiaiden näkökulmasta, eikä se maailma ole useinkaan kovin lempeä. Minnan neljännessä kaunokirjassa nimeltään Vihainen leski päähenkilöt ovat parikymmentä vuotta nuorempia.

Nyt Vihaisen lesken päähenkilö, 74-vuotias Ullis (Riitta Havukainen) valloittaa Helsingin Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Romaanista Vihaisen lesken on dramatisoinut Henna Piirto. Ullis on eläkkeellä oleva espoolainen hammaslääkäri, joka on juuri jäänyt leskeksi. Viimeiset 12 vuotta hän on toiminut aviomiehensä Ollin omaishoitajana mukautuen Ollin tai heidän kahden aikuisen lapsensa vaateisiin. Nyt Olli on uurnassa ja Ullis yrittää löytää suuntaa omalle elämälleen, sille joka on ollut pitkään naftaliinissa.

Kun sinä elit, olin kuin pystyyn kuollut. Nyt kun olet kuollut, haluan herätä henkiin.” -Ullis näytelmässä kuolleelle miehelleen

Pyysin teatteriseuraksi 82-vuotiaan äitini, joka oli lukenut Vihaisen lesken eli tiesi mitä odottaa. Olin nimittäin hieman huolissani, kuinka roisia menoa oli tulossa.

Kimmo Virtasen ohjaama Vihainen leski – näytelmä alkaa vauhdikkaasti. Ollaan karaokekuppilassa, jonne Ullis menee tapaamaan vanhoja ystäviään. Ystävistä Pike (Pia Runnakko) on räävitön realisti ja Hellu (Eija Vilpas) hotjoogaava hurahtaja. Kuvioissa pyörii myös rock-ajan jäänne, ponnaripäinen Valtonen (Kai Lehtinen). Karaokessa soivat tutut hitit Dirlandasta Abban Gimme! Gimme! Gimmeen! Kavereiden arvomaailmassa hauskanpito on ryyppäämistä ja seksiä, ja nämä Ulliksen on napattava omiin kuvioihinsa pitkän kuivan kauden jälkeen.

Koko näytelmän ajan Ullis etsii omannäköistä mallia elämälleen. Piken päiväkännit tai Ulliksen lasten (Sanna-June Hyde ja Heikki Sankari) odottamat koiran- tai lastenhoitopalvelut 24/7 eivät tunnu luontevilta. Ullis on aina suorittanut, ollut kympin tyttö. Avioliitto oli rakkaudeton, mutta silti hän hoiti alkoholisoituneen ja puisevan miehensä kunnialla hautaan asti. Tai ei, tuhkat ovat vielä keittiön kaapissa.

Näytelmä on melkoista sekametelisoppaa. On musikaalinumeroita, rauhallista keskustelua, unimaailmaa ja helvettiä lähentelevä palvelutalokohtaus. Poukkoilusta huolimatta perusviesti tulee erittäin selväksi: seitsenkymppiset ovat oikeutettuja omiin ratkaisuihinsa ja heidän onnensa tulee yhtä moninaisista lähteistä kuin nuoremmillakin!

Näytelmässä on monia riemukkaita hetkiä. Ulliksen haaveilu satunnaisesti kohtaamastaan Kari Kirjosiivestä (Kari Mattila) on aivan hulvatonta. Mies leijuu näyttämön yllä salskeana, laulaa jumalaisesti ja levittää kimaltevaa taikapölyä ympärilleen. Siinä jää aiemmin päivällä näkemäni George Clooneykin toiseksi!

Toinen ääripää koetaan Hoitokoti Finaalin dementiaosastolla. Kohtaus on ylilyöty, mutta valitettavan tunnistettava, ja puhutteleva, kuvaus palvelutaloista. Tehosteet ovat kuin Danten helvetistä ja oivallisesti ympätty lastenloru karmeuttaa vaikutelmaa:

Niin musta kuin multa,
ja valkea kuin varsa,
Kuka tulee viimeiseksi,
ompi kuolema.

Hyvä oli myös nähdä, miten lapset reagoivat äitinsä uuteen elämänvaiheeseen. Äidin pitäisi jäädä kökkimään kotiin ja suremaan isän tuhkan vieressä. He ovat passittamassa Ullista hoitokotiin, sillä vapaalla jalalla hän saattaa tuhota heille tulevaa perintöä tai vaikka rakastua.

Äitini koki, että Vihaisen lesken teatteriversio kosketti häntä enemmän kuin kirja. Hänen mukaansa monet kuvatut tilanteet ovat surullista realismia ja hän koki, että ne liippaavat niin läheltä. Hänen mielestään rauhallisia keskusteluja olisi voinut olla enemmän kännäämisen sijasta. Kokonaisuutena hän piti näytelmää hyvänä muistuttajana, eikä siitä jäänyt ahdistavaa fiilistä, päinvastoin!

Minä ja teatterissa ollut ystäväpariskunta, Marja ja Hanssi, koimme, että näytelmä antoi paljon ajateltavaa ja keskustelimme sekä väliajalla että kotimatkalla aktiivisesti. Meillä on jo lähipiiristä kokemusta palvelutaloista, omaishoitajuudesta, hautajaisten järjestämisestä ja perikunnista. Vitsailin, että näinkö uskallan viedä koiramme ensi viikolla äidilleni hoitoon, kun Ulliksen koirahoitoratkaisut olivat melko persoonallisia. Mutta toisaalta olin onnellinen, että meillä ei näytelmän kaltaisia ristiriitoja ole ollut. Mummi on hoitanut tyttäriäni mielellään, samoin kuin minä autan äitiäni aina kun on mahdollista. Näytelmän perhesuhteet tuntuivat itselle kovin viileiltä.

Riitta Havukainen oli erinomainen Ulliksen roolissa. Hän ilmensi lesken epävarmuutta uudessa elämäntilanteessa, mutta toisaalta toi rempseyttä ja realismia juuri sopivasti pintaan. Tosin minäkin toivoisin olevani yhtä hohdokas ollessani 74 v.

Pia Runnikon näyttelemä Pike oli sellainen hahmo, joille minä en naura, mutta se johtui vain roolista. Ihan sama, minkä ikäinen nainen on alkoholisoitunut tai kärttää seksiä, niin en näe siinä hauskuutta. Eija Vilpas on veteraani vanhojen naisten rooleissa. Ilahduttavaa oli, että Helluna hän oli jälleen löytänyt uusia sävyjä.

Mainitaan vielä Ulliksen lapsenlapset, Pisara (Leena Rapola) ja Sammal (Marjut Toivonen). OMG. Heidän hahmoissaan oli kyllä irroteltu: sukupuolineutraalius, räänsyönti, ylilyhyet otsatukat. Ei voinut kuin päivitellä! Ullis sinänsä avasi lapsille ihan uusia ulottuvuuksia.

Seurueemme pohti, kenelle suosittelisimme näytelmää? Totesimme, että kaikkien 40+, tai ainakin 50+, sekä naisten että miesten paikka olisi katsomossa. Vaikka lavalla kohelletaan, puhutaan siellä paljon oikeista asioista, jotka ovat ikäryhmään kuuluvilla nyt tai ihan kohta ajankohtaisia.

Meidänkin seurueemme ilta päättyi keskusteluun, miten hoitotahto tehdään. Mahtoiko johtua näytelmän hienosta kuolemakohtauksesta.

Lue myös juttumme:

• Kirja: Minna Lindgren: Vihainen leski
• Kirja: Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
• Ehtoolehdon sankarit Pyynikin kesäteatterissa
• Lisää syksyn ensi-illoista KLIK