Metsä meidän jälkeemme – Tieto-Finlandian voittaja tarjoaa tärkeää perustietoa

Minun suhteeni metsään on hyvin tunnepitoinen. Jokakeväinen kauhistus ovat kesämökkireitin varrelle syntyneet uudet hakkuuaukeamat. Suurin järkytys tuli vastaan keväällä yli 10 vuotta sitten, kun pieneltä mökkisaareltamme oli talvella tietämättämme hakattu puut omaa tonttiamme, kapeaa rantakaistaletta ja muutamaa pystyssä törröttävää ns. siemenpuuta lukuun ottamatta. Raiskaus viimeisteltiin seuraavana talvena auraamalla kivinen saari kulkukelvottomaksi.

Vuoden 2019 Tieto-Finlandian voittanut Anssi Jokirannan, Pekka Juntin, Anna Ruohosen ja Jenni Räinän Metsä meidän jälkeemme tarjoaa tärkeää faktatietoa tunteiden tueksi ja tukevoittamiseksi. Suosittelen siis erityisesti meille ”paljon tunteville mutta vähän tietäville”, mutta erinomaista luettavaa se on myös nille, jotka hallitsevat metsän perusfaktat.

Kirjoittajat ovat journalisteja ja tietoa havainnollistetaan monin konkreettisin esimerkein ja myös haastatteluin. Haastateltujen joukossa on mm. kirjailija Anni Kytömäki, luontojärjestöaktivisti ja luontokartoittaja koulutukseltaan, ja metsänhoidon toisinajattelija, nyt jo emeritusprofessori Erkki Lähde. Yhden näkökulman metsänkasvatukseen tuo suomalais-sveitsiläinen aviopari Sainio-Rohner, joka joutuu siirtämään massiivipuisia hirsirakennuksia rakentavan yrityksensä Ruotsiin, koska he eivät enää saa Suomesta tarpeeksi järeää puuta.

Metsä meidän jälkeemme osoittaa, miten vihreän kullan maata on rakennettu korostaen metsän taloudellista merkitystä. Talvisodan aikana öljyn ja kivihiilen tuonti tyrehtyi ja tilalle tarvittiin puuta energian lähteeksi. Sotien jälkeen kehitys jatkui ja kiihtyi. Sotakorvauksista kolmannes oli määrätty maksettavaksi puulla, ja sodan vaurioittamassa Suomessa metsäteollisuudella oli iso merkitys työllistäjänä ja aineellisen hyvinvoinnin kohottajana. Puuta tarvittiin ja nopeasti. Ainoaksi ”oikeaksi” ja hyväksytyksi metsänhoidon malliksi tuli ns. jaksollinen menetelmä, avohakkuisiin ja metsän istutukseen perustuva malli.

Vuonna 1950 Suomen metsäpinta-alasta neljännes oli kirveenkoskemattomia luonnonmetsiä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin niitä oli jäljellä enää viisi prosenttia.

Muitakin malleja on. Metsää en omista, mutta omien karvaiden kokemusten takia imin innokkaasti kirjan tietoja avohakkuut korvaavista metsänhoidon menetelmistä. Professori Erkki Lähde sai maineen metsäpolitiikan häirikkönä kritisoimalla avohakkuita, metsäojituksia, vesakkomyrkytyksiä, lannoituksia ja aurauksia. Hän lanseerasi ajatuksen metsän jatkuvasta kasvatuksesta, itse asiassa vanhan metsänhoitomuodon, jossa metsästä hakataan vain isoja puita eikä metsää avohakata.

Moni asia on jo muuttunut, metsäojitukset ja auraukset on kyseenalaistettu ja pitkälti lopetettu ja vesakkomyrkytykset kielletty. Mutta yhä yli 96% metsänhoidosta perustuu jaksolliseen menetelmään ja vain 3,7% jatkuvan kasvatuksen harvennuksiin.  

Yllättävää, tai enemmänkin järkyttävää oli maallikon lukea, että vasta vuonna 2014 astui voimaan uusi metsälaki, joka salli metsän omistajan itse päättää, mitä metsälleen tekee ja miten. Vielä 1980-luvulla maanomistaja joutui käräjille jatkuvan kasvatuksen hakkuista syytettynä metsän hävittämisestä.

Uudet sellutehdasinvestoinnit ovat kiihdyttäneet hakkuut ennätyksellisiksi. Tässä kirja paljastaa yhden dilemman. Uusista sellutehtaista on iloittu, koska ne ovat merkinneet uusia työpaikkoja kuihtuville puujalostusteollisuuden paikkakunnille. Toisaalta korkean teknologian Suomi on selluloosan tuotantoon panostaessaan ottanut harppauksen takaisin kohti alkutuotantoa.

Puunjalostusteollisuus toi leivän omaankin sukuuni ja suuhuni, ja opin lapsena Kuusankoskella sanomaan ja ajattelemaan, että ”raha se vain haisee”, kun sulfiittiselluloosatehdas levitti kitkerää hajua ympäristöön.

Kyllä, Metsä meidän jälkeemme -teoksella on selkeä agenda. Se on metsien säilyttämisen puolella. Kirjoittajilla on lopputulemansa tueksi vankat, tutkimustuloksista kerätyt tiedot. Syken, Suomen ympäristökeskuksen tutkija ja ryhmäpäällikkö Sampo Soimakallio sanoo kirjan haastattelussa, että toki hänellä on mielipiteitä metsänhoidosta, mutta ne eivät ole tärkeitä. Tärkeitä ovat ne analyysit, joita he tutkijoina ovat tehneet, ja ne tulokset, joita he ovat saaneet. Faktat ovat faktoja ja mielipiteet mielipiteitä.

Soimakallion tutkimuksen viesti on, että biotalouden nimissä metsiä hakataan enemmän kuin mikä olisi Suomen metsien hiilinielun maksimoinnin kannalta optimaalista. Lisääntyvästä puun käytöstä seuraava metsän hiilinielujen heikkeneminen kasvattaa ilmastopäästöjä juuri sinä aikana, jolloin merkittävimmät päästövähennykset olisi tehtävä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Ilmastokeskustelun seuraamisen avuksi sain kirjasta tärkeää ja konkreettista tietoa siitä, miten ja milloin metsät toimivat hiilineutraaleina, milloin hiilinieluina, ja onko bioenergian käyttö ilmastoteko, jos sillä korvataan uusiutumattomien raaka-aineiden käyttöä. Tällaiselle kaunokirjallisuutta ahmivalle humanistille nämä eivät ole helppoja asioita, ja olenkin jo palannut uudelleen lukemaan kirjan sivut, jotka tarjoavat ”oikaisuja syvälle juurtuneisiin metsää ja ilmastoa koskeviin väitteisiin” (MMJ ss. 175-177)

Erityismaininnan Metsä meidän jälkeemme ansaitsee myös kauniista ulkoasusta. Sen hienot valokuvat ovat Anssi Jokirannan ja muu ulkoasu Tommi Tukiaisen.

Luimme Metsä meidän jälkeemme -teoksen toisessa, tietokirjoihin keskittyvässä lukupiirissäni. Keskustelumme oli vilkasta ja antoisaa, ja monet meistä totesivat, että kirja tarjosi heille paljon hyödyllistä tietoa. Minua paremmin metsänhoitoa ja metsänomistajan problematiikka tuntevalla lukupiirikollegalla oli myös kritisoitavaa. Kirjan lukuisten haastateltavien joukosta puuttuu tavallinen metsänomistaja, hän joka saa eri tahoilta hyvinkin ristiriitaista tietoa ja joutuu tekemään päätökset siitä, mikä olisi paras tapa hoitaa omaa metsäänsä.

Metsähallitus, metsänhoitoyhdistykset, metsälaki jne. Me maallikot olisimme kaivanneet jonkinlaista perusesittelyä näistä metsänhoidon tärkeistä toimijoista ja niiden tehtävistä. Vuoden 2014 metsälakiakin olisi voinut kuvata tarkemmin. Uskon, etten puhu vain itsestäni, kun sanon, että halu oppia ja saada tietoa metsistä ja niiden merkityksestä on suuri. Ja onhan kaupunkilaisten metsänomistajienkin määrä melkoinen.

Sixten Korkman valitsi Metsä meidän jälkeemme -teoksen vuoden 2019 Tieto-Finlandian voittajaksi ja perusteli valintaa mm. näin:

Kirja on kiihkoton, mutta otteeltaan kriittinen ja esittää metsäpolitiikastamme karun kuvan. Olemme metsäkansa, mutta kirja herättää meitä huomaamaan, että suuri osa Suomen metsiä on nyttemmin avohakkuita läpikäyneitä talousmetsiä. —

Käsillä oleva kirja ei ole, eikä väitä olevansa koko totuus, mutta se on painava puheenvuoro tuiki tärkeään metsäpoliittisen keskusteluun. Lisäksi kirja on hyvin jäsennelty, raikkaasti kirjoitettu ja kauniisti kuvitettu.

Hänen kanssaan on helppo olla samaa mieltä.

Tieto-Finlandian jakaja Sixten Korkman ja voittajat vasemmalta Jenni Räinä, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Anssi Jokiranta.

Entä miltä raiskattu mökkisaaren metsä näyttää nyt? Metsää siitä ei enää koskaan tule. Iso osa pystyyn jätetyistä männyistä on tuulessa kaatunut, eikä niiden siemenistä ole itänyt uusia mäntyjä pohjaltaan kivikkoiseen maahan. Alue kasvaa lehtipuita ja horsmaa, ja ojiksi auratussa maastossa on vaikea kulkea. Luontorikoksena toimenpidettä yhä pidän, vaikkei se sitä virallisesti ollutkaan.

  • Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme
  • Like 2019
  • Tietokirja
  • ISBN 978-952-01-1908-9
  • ⭐️⭐️⭐️⭐️

Finlandia-palkintojen jakotilaisuus Bio Rexissä 2019

Kommentit
  1. Esmeralda / Esmeraldan eetos
    • Airi Vilhunen Airi Vilhunen

Vastaa