Olli Jalonen: Stalker-vuodet – kyttääjän työ leimaa tekijän

Miten se, mikä vielä muutama vuosikymmen sitten oli, jos ei suorastaan rikollista niin ainakin moraalisesti tuomittavaa, muuttuu normaaliksi, osaksi elämäämme. Jotenkin näinkin Olli Jalosen Stalker-vuodet-romaanin teeman voisi tiivistää. Vaihtoehtojakin hienossa kirjassa olisi, vaikkapa: Kumpi haavoittuu ilmiantokulttuurissa enemmän, kyttääjä vai kytätty? Stalker-vuodet on tarkkanäköinen kuvaus 1970-, 80- ja 90-lukujenkin Suomesta ja ajan ilmapiiristä. Tarina on keksitty, mutta joiltakin osin myös kirjailijan omaa henkilöhistoriaa.

Tampereen yliopistossa toista vuotta opiskeleva, nimettömänä pysyvä päähenkilö pyydetään mukaan tutkimusprojektiin, jossa hänen tehtävänään on tarkkailla seitsemää ikätoveriaan, vuonna 1954 syntynyttä henkilöä. Suurin osa seurattavista on hänen luokkatovereitaan keskikoulun viimeiseltä luokalta Hämeenlinnasta, kaksi hänelle aikaisemmin tuntematonta Tampereen yliopiston opiskelijaa. Eletään vuonna 1974.

Kirjan minä, nuori mies, on imarreltu pyynnöstä. Tehtävänä oli hankkiutua stalkattavien ystäviksi, seurata heitä pitkään ja raportoida projektille kaikesta mahdollisesta henkilöihin liittyvästä, erityisesti heidän asenteistaan ja mielipiteistään. Tehtävä oli ehdottoman salainen eikä projektista tai siinä mukana olemisesta saanut hiiskua kenellekään. Tämän varmisti allekirjoitettava vaitiolosopimus. Työstä maksettiin palkkio, ensin verokirjalla, myöhemmin aina käteisellä.

Pieni epäilys projektista miehellä oli lähes alusta asti eikä hänestä olisi tuntunut hyvältä, jos joku olisi käynyt läpi hänestä itsestään kerättyjä tietoa. Epäilyksensä hän kuittasi ajatellen tekevänsä vain työnsä, josta hänelle maksetaan. Vähitellen työ muuttuu yhä epämiellyttävämmäksi, ”tahmaiseksi”. Mies ystävystyy seurattaviensa kanssa, joidenkin kanssa läheisestikin, ja raporttien kirjoittaminen tuntuu yhä pahemmalta. Irtikään projektista ei pääse.

Kohorttiprojekti ja seuranta oli muuttanut osan elämästäni varjomaailmaksi ja samaa piiloon kätkettyä lisäsi niin työ kuin sen edut ja verojen välttely.”

Ojasta allikkoon eli Indonesiaan

Päähenkilö valmistuu vuonna 1978, mutta tiedotusopin opinnot eivät takaakaan työpaikkaa. Valtion tehtäviin kysyttiin puoluekantaa, ja kun sitä ei ollut, työhaastattelu oli siinä. Hanasaaren kulttuurikeskukseen ei ruotsin kielen taito ollut riittävä. Työvoimatoimiston ilmoitustaululta löytyi Indonesian suurlähetystössä tiedotusapulaisen paikka, johon päähenkilö palkataan.

Alkuun Indonesia-osuuden mukaan tulo tarinaan tuntui hyppäykseltä ikään kuin uuteen aiheeseen, mutta pian ilmenee, että uudessa työssä jatkuvat samat salailun ja kyttäämisen teemat. Päähenkilön tehtävänä on syöttää suomalaisille tiedotusvälineille kaunisteltua tietoa Indonesiasta ja reagoida suurlähetystön ohjeiden mukaisesti kaikkiin negatiivisiksi koettuihin Indonesiaa koskeviin uutisiin.

Indonesia-osuus on myös hyvin ajankohtainen: diktatuurimaa joka alistaa toisinajattelevia kansalaisiaan ja valloittaa itsenäisen naapurimaan. Portugalin siirtomaana pitkään ollut Itä-Timor itsenäistyi 1975, mutta Indonesia valloitti maan sen ajan ”sotilaallisella erityisoperaatiolla”. Vähintään 100 000 itä-timorilaista tapettiin ja vielä enemmän siirrettiin vankileireille. Myös Indonesian valtion omia kansalaisia oli 70-luvulla ”vankileirien saaristossa” satojatuhansia vankeina ja kidutettuina. Tämä kaikki paljastuu myös tiedotusapulaiselle, joka on tietoinen myös siitä, miten suurlähetystössä työntekijöitä tarkkaillaan koko ajan.

Stalker-vuosien taustoista

Lukupiirimme Kirsi, Minna ja Päivi kuuntelivat Turun kirjamessuilla Olli Jalosta, joka kertoi Stalker-vuosien taustoista. Kirjan tutkimusprojekti on hänen itsensä kehittelemä ja siis fiktiota, mutta se olisi ollut ”ihan mahdollinen yhden ikäluokan asenteiden ja mielipiteiden tutkimiseksi”, kuten kirjailija totesi. Ajatuksen kohorttiprojektista hän lainasi lääketieteellisistä tutkimuksista, joissa seurataan pitkään isoa joukkoa koehenkilöitä.

Sen sijaan Indonesia-osuus perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Hän oli töissä Indonesian suurlähetystössä 1970-luvulla. ”Minun tehtäväni oli kirjoittaa musta valkoiseksi. Silloin puhuttiin propagandasta, nyt ne olisivat valeuutisia.” Hän ei kutsuisi aikaa suomettumisen ajaksi, vaan enemmänkin kyse oli ”yleisten syiden aikakaudesta, jolloin tiedettiin, mitä kannatti sanoa ja mitä ei”.

Yleisten syiden ajan tarina

Jalonen kirjoittaa kirkkaasti ja mukaansa tempaavasti. (Taas, voin hyvin kirjoittaa, sillä sama imu oli myös Finlandia-voittaja Taivaan pallossa ja sen jatko-osassa Merenpeitto.) Stalker-vuosien tarinan jännite kantaa ja kirjaa on vaikea laskea kädestään. Huomaamatta saatoin lukea pitkälle yöhön, koska halusin saada selville, pääseekö päähenkilö irti tutkimusprojektista.

Stalker-vuodet on uskottava tarina, johon on tallentunut hyvin kuvattujen vuosikymmenien tunnelmat ja ilmassa olleet asiat. Fiktiota höystää muutamien todellisten henkilöiden, lehtien tai elokuvien nimet. Itsekin Tampereen yliopistossa 1970-luvulla opiskelleena tunnistan paikat, tyypit ja tilanteet, vaikkapa opiskelijoille tarjotun kostean illan, josta yksi sun toinen lähti hoippuen pois. Meille humanisteille illan kuitenkin sponsoroi oluttehdas, ei pankki.

Myös kirjan tutkimus, vaikka onkin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, olisi voinut olla mahdollinen. Pestauduin joksikin 70-luvun alun joululomaksi haastattelijaksi laajaan sosiologian tai ehkäpä juuri sosiaalipsykologian tutkimukseen, jossa kysymyslista oli pitkä ja seikkaperäinen ja osittain hyvin henkilökohtaisiin asioihin menevä. Muistan vaivautuneisuuteni, kun kyselin liuska toisen jälkeen joulunaluskiireiseltä maatalon emännältä jotakuinkin toisarvoisia asioita.

Myös sivuhenkilöt, minän tarkkailtavat, hänen vanhempansa ja tyttöystävänsä saavat riittävästi tilaa eivätkä jää pelkiksi stereotyypeiksi. Herkullisimpana sivuhenkilönä poimin filmihullu Kain, joka on lähes karikatyyri mutta aivan mahdollinen ja tunnistettava tyyppi. Epärealistinen wannabe elokuvakriitikko, joka vakavissaan suunnittelee ”täysin toteutuskelpoisia” erilaisia festivaaleja, ”sata filmiä oudoissa paikoissa niin kuin kuorma-auton katetussa peräkärryssä tai Tukholman-autolautalla ja teltassa Kursiivin kirjapainon pihalla”.

Mukautujan muotokuva

Liudentuva ihminen on lastu virrassa. Ei sellaista saada kiinni eikä vesi aikoihin kostuta. Vasta kun vettä on virrannut liian kauan, tulee raja jolloin kulku käy raskaammaksi.”

Kirjan yhteiskunnallisen kehyksen rinnalla Jalonen kirjoittaa tarkan ja riipaisevan kuvan myötäilijästä ja sivusta seuraajasta, sivullisesta. Päähenkilö vetäistään mukaan toimintaan ilman että hän itsekään tajuaa, mihin on ryhtynyt. Tai hän ajautuu vaihtoehtojen puutteessa työhön, jossa joutuu toimimaan oman eettisen vakaumuksensa vastaisesti. Sen hän lopulta tajuaa itsellään olevan.  

Turun kirjamessujen haastattelussa Olli Jalonen kertoi, että päähenkilö ei hänestä aluksi ollut erityisen miellyttävä. ”Mutta mitä enemmän hänestä kirjoitin, sen lähemmäksi hän itseäni tuli.”

Minä katselin häntä myötätuntoisesti alusta asti: yksin ja eksyksissä. Tutkimusprojektiin hänet pestannut Mäki ja projektin taustalla olleet käyttivät nuorta miestä hyväksi. 70-luvun työmarkkinatilanteen muistavana ymmärsin, että vakituinen työ ja siitä edes kohtuullinen toimeentulo oli hyvä syy ottaa työpaikka, vaikkei kaikki olisi aivan kohdallaan ollutkaan.

Stalker-vuosia lukiessa mieleeni tunki koko ajan saksalainen DDR:n ajan Stasi-vakoilua kuvannut elokuva Muiden elämä (Das Leben der Anderen). Hyvin ei käy siinäkään kyttääjälle, kun myötätunto kasvaa suuremmaksi kuin kuuliaisuus.

Stalker-vuodet jättävät päähenkilöön jäljen, josta hän ei pääse eroon. Kirja kuvaa myös laajemmin ymmärrettynä myötäilijöiden vuosia, aikaa jolloin oli paine olla samaa mieltä kuin muut, ja jos erottui, oli syytä erottua yhdessä mahdollisimman monen kanssa. ”Varmana tietona” tiesimme, että Tampereen yliopistolla oli Supon urkkija, jonka luulimme tunnistavamme. Yhtä varmana tiesimme, että ”punaisessa” yliopistossa opiskelu ei ollut ainakaan kaikkiin työpaikkoihin plussaa.

Monesta sairaudesta sanotaan että toipuminen kestää kaksi tai kolme kertaa sen ajan minkä on sairastanut. Minusta tuntuu että vielä näinkin kauan jälkeenpäin olen toipilaana. Ei myötäilyn malleja saa itsestään pois sormia naksauttamalla vaan ne nousevat vanhasta vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Ei aina ehdi ajatella niiden reittejä poikki.”

Seurantakapitalismin aika

Olli Jalonen kirjoitti vuonna 2017 Helsingin Sanomiin esseen, jossa kuvasi nykyistä aikaa seurantakapitalismin ajaksi. Esseen lähtökohtana on se, miten liikkumisemme, kuluttamisemme ja käyttäytymisemme nopea analysointi ja tietojen tallennus muuttavat elämäämme.

Turun haastattelussa hän kertoi tämän artikkelin ajatuksien olleen lähtökohtana Stalker-vuodet-romaanille. Toiminta, siis tarkkailu ja tietojen kirjaaminen muistiin, joka 1970-luvun maailmassa aiheutti stalkkerille loppuelämäksi jääneen, ainakin hänen itsensä kokeman leiman, on jokaisen arkipäivää nyt. Meistä on tallessa moninkertaiset tiedot verrattuna kohorttiprojektin kohdehenkilöiden tietoihin.

Kyylän työ on hirvittävää. Vaikka kerää tietoja sisäänsä tyhjenee itse kuoreksi. Se on tahmaista työtä: yrittää pitää lankoja kaikkiin ja kasata tiedonpalasista jotakin valmiin oloista vaikka mihinkään sellaiseen ei pysty. Kukaan ei ole tietojensa kokokuva ja kerätyistä palasista kerääjä saa kasaan vain mitä luulee että halutaan. Koko projekti oli hämähäkin verkkoja joilla yritettiin pyydystää ihmisiä ja typistää heidät merkinnöiksi rekistereihin, ja sitten vielä saada osa mukaan samanlaisiksi ilmiantajiksi kuin minä ja me jotka olimme vieteltyinä ja innokkaasti mukaan lähteneet. Näin en pystynyt ajattelemaan kuin kauan sen jälkeen kun olin päässyt irti.”

• Olli Jalonen: Stalker-vuodet
• Otava, 2022
• 509 s./13 t 49 min.
• Äänikirjan lukee Markus Niemi

Kiitos Kirsille Olli Jalosen Turun kirjamessujen haastattelun muistiinpanoista, joista kirjailijan sitaatit on poimittu.