Rachel Kushner: Mars Room – armoton kuvaus elämästä, josta puuttuu toivo

Kirja-arvio

Yksi tämän vuoden Helsinki Litin kansainvälisesti tunnetuimmista kirjailijoista on amerikkalainen Rachel Kushner. Hänen Mars Room -romaaninsa alku melkein iski minusta ilmat ulos. Täysi bussillinen naisia matkustaa kahlehdittuna kohti seuraavaa vankilaa. Viimeisillään raskaana oleva nuori tyttö on häkissä, suojassa muilta. Yksi vangeista lysähtää lattialle ja jää sekä jätetään siihen koko matkan ajaksi. Matka jatkuu läpi kahleyön, ja yön pimeydessä, jotta naisia ei nähtäisi. Nyt ei ole lempeästä kirjasta kysymys.

Mars Room on vankilakuvaus, joka rakentaa sekä muurien sisä- että ulkopuolisesta elämästä julman ja ruman kuvan. Kuvitteellisen Stanvillen naisvankilan lisäksi kirjan keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat San Francisco ja Los Angeles, näiden kaupunkien ränsistyneet asuinalueet, syrjäytyneet ihmiset, huumeiden, alkoholin ja rikosten täyttämä turvaton elämä.

Rachel Kushnet kirjoittaa niin hienosti ja Arto Schroderus on suomentanut hänen tekstinsä niin hyvin, etten voinut lopettaa lukemista, vaikka alku puistattikin. En voinut sulkea silmiä kirjan rumalta maailmalta ja synkältä tarinalta. Nämä tarinat ja kohtalot kertovat todellisuudesta.

Kushner kirjoittaa täsmällisin lausein ja tarkoin kuvauksin. Hän sijoittaa tapahtumat oikeille San Fransiscon kaduille ja kuvaa pikkubaarin niin tarkasti, että paikan haju tuntuu nenässä. Myös vankilan sellit ja niiden sisustuksen, ulkoilupihat ja työverstaan näkee lukiessa silmissään.

Elinkautisvanki Romy

Kirjan päähenkilö Romy Hall ei ole puhdas pulmunen, takana on huumeita, viinaa, näpistyksiä. Mikään surkimus Romy ei ole, enemmänkin pärjääjä. Hän on älykäs, ja vaikka onkin jäänyt elämän arpajaisissa ilman päävoittoa tai voittoa ollenkaan, hänelläkin on ollut mahdollisuutensa. Elantonsa Romy on hankkinut sylitanssilla Mars Room -nimisessä strippiklubissa San Fransiscossa.

En välittänyt mikä työ oli rehellistä ja mikä ei, välitin vain siitä, että se ei ollut minulle vastenmielistä. Sylitanssi oli opettanut minulle, että perseenpyörittäminen oli helpompaa kuin puhuminen. Ihmisillä oli erilaisia henkilökohtaisia rajoja sen suhteen, mitä he pystyvät tarjoamaan. Itse en pysty teeskentelemään ystävää. En halunnut kenenkään tutustuvan minuun, vaikka heitin kyllä murusia parille tyypille.”

Kahleyönä 29-vuotias Romy on matkalla pahamaineeseen vankilaan tuomittuna kaksinkertaiseen elinkautiseen. Kun päälle lisättiin vielä kuusi vuotta, häntä odottaa 37 vuotta vankilassa.

Romy on tappanut häntä pakkomielteisesti vainonneen miehen. Hänellä ei ollut varaa palkata yksityistä puolustusasianajajaa, niinpä häntä edusti oikeudessa taitamaton ja ylikuormitettu vanha mies, joka ei tuonut edes kaikkia todisteita vainoamisesta oikeuden tietoon. Rahalla olisi saanut pätevämmän asianajajan ja todennäköisesti lyhyemmän tuomion.

Kerronta kulkee vankilan nykyhetkessä ja takaumina Romyn lapsuudesta, nuoruudesta ja ajasta ennen vankilaa.

Oranssia hehkuva mammuttimainen vankila

Kirjan kuva vankilaelämästä on vielä karumpi kuin osaa kuvitella. Kaikki on kontrolloitua ja säännöt pikkutarkkoja. Mitä saa, tai paremminkin, mitä ei saa tehdä. Vähäisimmästäkin rikkeeksi laskettavasta passitetaan eristysselliin. Romykin joutuu heti alkuun varmuusosastolle, kun hän yrittää auttaa nuorta tyttöä, jonka synnytys käynnistyi kesken vanginvartijan pitkään kestänyttä pikkutarkkojen ohjeiden lukua.  

Vankilassa on tiukka hierarkia, vahvimmat määrittelevät, miten yhteisselleissä ollaan ja kenellä on mikäkin arvo. Valtaosa vangeista on värillisiä, Romy valkoisena on lähes poikkeus. Yhtä poikkeuksellista on, että hän käynyt lukion. Lukihäiriöisiä ja lukutaidottamiakin on paljon, eivätkä kaikki naiset tunne edes kelloa.

Rachel Kushner on tehnyt tarkan taustatyön, ja epäilemättä kirja kuvaa hyvin 2010-luvun amerikkalaisen vankilan oloja. Kirjailija on vieraillut usein eri vankiloissa ja hänellä on myös vankilan sisällä olevia mentoreita ja neuvonantajia, kuten hän heitä haastattelussa kutsuu. Heidän ajatuksensa ja kirjailijan omat havainnot ovat auttaneet Kushnerin hahmottamaan Stanvillen kaltaisen vankilan mekanismeja ja sitä, miten ne toimivat, näyttävät ja vangeista tuntuvat. (The Guardianin haastattelusta)

Stanvillen esikuva on Kaliforniassa sijaitseva Central California Women’s Facility, jota kutsutaan myös Chowchillaksi. Se on maailman suurin naisille tarkoitettu vankila. Mars Roomin Stanvillessä on 3000 naista, ja näin Kushner kuvaa heidän ulkoiluaan suurella pihalla:

Tuhansien samoin pukeutuneiden lauma on todella hätkähdyttävä, kun sen näkee ensimmäisen kerran. – Oli kesä, ja väljät vaatteemme hulmusivat kuumassa tuulessa. Niitä oli vaaleimmasta sinisestä laivastonsiniseen ja graniittimaisen pilkulliseen farkkukankaaseen – feikkifarkkuihimme.”

Julmuutta ja ystävyyttä

Vaikka vangit ovat kirjassa julmia myös toisilleen, heidän kesken on myös ystävyyttä ja auttamista. Kirjan henkilökaarti on laaja, ja Romyn lisäksi monen muunkin vangin tarina tulee kerrotuksi.

Stansville on naisvankila, mutta siellä on laaja sukupuolten kirjo, ja samalla kapeat sukupuolinormit. On Conan, joka on jossakin vaiheessa joutunut myös miesten vankilaan.  Heikoimmilla on transnainen Serenity, jota ”johtavat” vangit eivät halua hyväksyä. Niinpä Conan ja muut jätkämäiset vangit tekevät yhteisen päätöksen ja tukevat Serenityä.

Jos suurin osa vangeista on köyhistä oloista lähtöisin, niin ovat vanginvartijatkin. Hekin ovat köyhiä ihmisiä, joilla ei juuri ole ollut muita järkeviä ammattivaihtoehtoja. He kohtelevat vankeja huonosti tai pyrkivät hyötymään heidän avullaan. Kirjassa oman näkökulmansa vankilaelämään tuo Stanvillessä opettajana toimiva Gordon, jolla ehkä olisi ollut muitakin ammattivaihtoehtoja. Hänen kesken jääneen väitöskirjansa aihe on 1800-luvulla elänyt yhdysvaltalainen luontokirjailija ja yhteiskuntakriitikko Henry David Thoreau. Mökissään, joka sijaitsee vankilalaaksoa ympäröivässä vuoristossa, hän lukee Ted Kaczynskin eli Unabomberina tunnetun terroristin päiväkirjoja.

Jäin miettimään, haluaako Kushner näillä viittauksilla heittää vastuuta vankilan ulkopuoliseen maailmaan ja vaatia – kuten Thoreau – kansalaistottelemattomuutta ja oikeutta vangeille.

Kuka tai mikä on syyllinen?

Lukijan sympatiat ovat Romyn puolella. Hän on entinen narkkari, monella tavoin epämääräistä elämää viettänyt ja vääriä valintoja tehnyt, mutta hän on myös pientä poikaansa Jacksonia ikävöivä äiti, joka menettää pojan huoltajuuden eikä saa tähän enää yhteyttä. Ennen muuta hänen saamansa rangaistus on suhteeton.

Kushner on loistava kertoja. Vankilan monista henkilöistä rakentuu kokonaisia tarinoita ja erilaisia ihmiskohtaloita. Mukana on myös mustaa huumoria. Lähes ahmin Mars Roomia ainakin 300 sivua. Aivan loppuun asti kirjan intensiteetti ei minulle lukijana kuitenkaan kantanut. Henkilömäärä alkoi uuvuttaa ja loppuratkaisua odotin jo pitkään. Joka tapauksessa Mars Room on tärkeä kirja. Se antaa murskaavan kuvan Yhdysvaltain vankilajärjestelmästä. Wikipedian mukaan Yhdysvalloissa on määrällisesti eniten vankeja maailmassa, 1,8 miljoonaa.

Kirja osoittaa köyhyyden, väkivallan ja rikollisuuden julman yhteyden, ja kirjan jälkeen onkin valmis kysymään, kuka tai oikeastaan mikä on suurin rikollinen, kuolemantuomion ansainnut. Eikö se sittenkin ole epätasa-arvoinen yhteiskunta, joka antaa vuosisadasta toiseen jatkua jaon niihin, joita onnistaa, ja niihin, joille käy huonosti.

• Rachel Kushner: Mars Room
• Tammi, Keltainen kirjasto, 2025
• Englanninkielinen alkuteos Mars Room, 2018
• Suomentanut Arto Schroderus
• 377 s / 11 t 46 min
• Äänikirjan lukee Ronja Keiramo

Helsinki Litissä Rachel Kushneria haastattelee Jussi Valtonen lauantaina 23.5. klo 17.00.