Lauri Maijalan ohjaama Riistapolku on raju, kova ja huikea

Kun Riistapolun esitys Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on ohi, olen sanaton. En tiedä heti, mitä muuta sanoisin kuin että esitys on kova, todella kova.

Riistapolku on raju ja syvälle luotaava tarina, jonka Lauri Maijala on ohjannut kompaktiksi ilman osoittelevia elkeitä. Se mahdollistaa katsojan heittäytymisen tarinaan ja omiin tulkintoihin. Riistapolku puhuttelee yksityisesti ja yhteiskunnallisesti. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvun alkuun, mutta teemojen ajankohtaisuus oli edelleen jäljellä.

Riistapolun teksti pohjaa tositapahtumiin, jotka saksalainen Franz Xaver Kroetzin kirjoitti vuonna 1971 näytelmäksi. Kroetz oli silloin 21-vuotias. Hän on kirjoittanut Riistapolun jälkeen lukuisia näytelmiä, romaaneja ja runoutta sekä näytellyt ja ohjannut omia näytelmiään. Kroetz on saanut töistään useita palkintoja, mm. Bertolt Brecht -kirjallisuuspalkinnon ja Saksan valtion Bundesverdienstkreuz-kunniamerkin.

Taustana vielä, että Rainer Werner Fassbinder on tehnyt Riistapolusta tv-elokuvan (Wildwechsel, 1972).

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Ursula Salo, Risto Kaskilahti – Kuva © Tapio Vanhatalo

Esitys alkaa maagisessa valossa, kuin katsoisi mustavalkoista televisio-ohjelmaa. Isää esittävä Risto Kaskilahti nukkuu näyttämön parivuoteessa ja näyttää kellankalpealta muumiolta. Äitiä esittävä Ursula Salo tulee papiljotit päässä kuvaan, samoin 13-vuotiasta tytärtä esittävä Ella Mettänen. Kyseessä on pienperheen aamutoimet, johon värit iskeytyvät vasta kun Hanni laittaa vihreän puolihameen päällensä lähteäkseen kouluun.

Seuraavassa kohtauksessa tapahtuu ratkaiseva askel. Hannilta putoaa koulumatkalla maahan pieni huivi, jonka Franzia esittävä Paavo Kinnunen poimii. Ensin suudelma, sitten lupaus kielisuudelmasta, kohta seurustellaan. Ongelmana on se, että Hanni on 13-vuotias ja Franz 19-vuotias. Heidän rakkautensa on laitonta. (Suojaikäraja on Suomessa nykyään 16 vuotta, Saksassa 14 vuotta.)

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Paavo Kinnunen, Ella Mettänen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Pian poliisi vierailee Hannin kotona ja vanhemmat saavat tietää suhteesta. Alkaa mielenkiintoinen vaihe: kenen vika suhde on. Isän suusta tulee epätoivoisia syytöksiä, joiden kohteena on tietenkin äiti, jonka olisi pitänyt vahtia, missä tytär liikkuu. Lopulta apuun kaivataan jo Hitleriäkin, sillä kansallissosialismin aikana tytär olisi ollut turvassa. Isä toteaa, että hän ei olisi välittänyt 100.000 juutalaisen kohtalosta, kunhan oma tytär olisi säästynyt.

Franz joutuu vankilaan ja Hannin vanhemmat yrittävät uhkailla, mitä tapahtuu, jos nuoret tapaavat vielä uudestaan. Edessä olisi vuosien vankilareissu Franzille.

Mutta nuorten rakkaus on kiihkeää. Hanni ei ole altavastaajaan asemassa, vaan suhteen aktiivinen toimija. Isä haukkuu jo huoraksi ja lupaa kaivaa haulikkonsa, jos Franzia näkyy.

Tarinan kierrokset kasvavat loppua kohden ja sitä on tuskallista tyttärien äitinä katsella. Mitä kaikkea voikaan tapahtua. Siinä ei paljon auta, vaikka näytelmän äidin kaltaisesti muistaa aina tyttären ulos lähtiessa huikata: ”Ole varovainen!”

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Ella Mettänen, Ursula Salo – Kuva © Tapio Vanhatalo

Kaupunginteatterin toteutus on huikea. Ei yhtään turhaa liikettä, vaan kaikki hallittua ja vahvaa ilmaisua. Näin näytelmän avoimet harjoitukset elokuun alkupuolella ja ainakin silloin harjoitellun kohtauksen osalta oltiin syvennytty huikeasti. Teksti toki on napakkaa, mutta niin on ollut Lauri Maijalan ohjauskin.

Riistapolun avoimet harjoitukset 13.8.2019. Ohjaaja Lauri Maijala keskustelee Ursula Salon ja Risto Kaskilahden kanssa.

Entäs sitten näyttelijät – bravo koko ensemblelle! Vanhemmat, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti, ovat aidon oloisia vereslihalle asti. Heistä huokuu se tuska, kun menettää otteen lapsensa tekemisiin. Kun sana ei tehoa, eikä enää järeämmätkään aseet. Alussa äiti on se tyypillisen tiukka ja tytär kietoo isän pikkusormen ympärille. Tilanteen edetessä äidistä löytyy enemmän ymmärtäjää, kunnes siinäkin tulee raja vastaan.

Helsingin Kaupunginteatteri – Riistapolku – Kuvassa Ella Mettänen – Kuva © Tapio Vanhatalo

Nuoret rakastavaiset ovat juuri niin naiiveja kuin teinit voivat olla. Ella Mettänen on Hannina eleissään ja olossaan hieman uhmakas teini, jolle koko suhde tuntuu olevan ennemminkin jännää kuin suurta tunteen paloa, vaikka hän niin väittääkin. Emman rooli ei putoa sekunniksikaan, vaan hän taitavasti pitää jokaisen ilmeen ja eleen 13-vuotiaan tasolla, jonka tunneskaala häilyy lapsen ja pikkukoviksen välillä.

Paavo Kinnusen esittämä Franz puolestaan on totinen ja yksinkertainen nuorimies, jolle kaupungin valot osoittautuvat liian kirkkaiksi. Paavo vetää roolin uskottavasti ja kunnioittaen hahmoa, lipsahtamatta ylilyönnin puolelle. Franzin maailmasta kertoo myös näyttämöllä pyörähtävä paras kaveri Dieter (Pekka Huotari), joka ei myöskään ole penaalin terävin kynä. Silti hänkin varottaa suhteen jatkamisen seurauksista.

Riistapolku on erinomaista teatteria, reilu puolitoista tuntia ilman väliaikaa. Katsomo oli valitettavasti puolityhjä, joten toimikaa nopeasti, sillä tätä esitystä ei puheteatterin ystävän kannata jättää katsomatta!

Haluan vielä ylistää Antti Mattilan tekemää lavastusta, joka oli 50 shades of brown. Tunkkaisempaa on vaikea kuvitella. Valaistus ja äänien käyttö oli myös erittäin taitavaa, niistä vastaavat Kari Leppälä ja Aleksi Saura. Puvustus oli karmeaa, siis taitavaa, mutta 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alku topattuinen aamutakkeineen ja liivihameineen vaan oli nykyiseen silmään melko rumaa. Puvustuksesta vastaa Elina Kolehmainen. Todellinen nostalgiatrippi oli nähdä lavastuksen tv:n keskusteluohjelmassa Willy Brandt tuprutellen tupakkaa.

Riistapolku vakuutti meidät 18.9.2019. Kuvassa Kirsi ja Martti Ranin.

Lue myös muut juttumme syksyn 2019 ensi-illoista:

Osallistu keskusteluun

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.