Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat – Nobel-kirjailijan maagisrealistinen teos keskustelutti lukupiiriä

Olemme muutamana keväänä valinneet lukupiirikirjaksemme Nobel-palkitun kirjailijan, ja nimenomaan naisen kirjoittaman kirjan. Samalla olemme voineet todeta sen epäsuhdan, mikä on palkittujen naisten ja miesten välillä. Yhteensä Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut 116 kirjailijaa, joista naisia on toistaiseksi ollut 15.

Helmikuun lukupiirikirjamme oli vuoden 2018 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen puolalaisen Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat. Sekasortoiseen tilaan erilaisten väärinkäytösten, eikä vähiten seksuaalisten väärinkäytösten takia joutunut Ruotsin Akatemia ei pystynyt jakamaan kirjallisuuspalkintoa ollenkaan vuonna 2018, joten Tokarczukille palkinto myönnettiin takautuvasti ja jaettiin viime vuonna.

Alku on paikka, joka sijaitsee maailmankaikkeuden keskipisteessä.”

Alku ja muut ajat on kronikka kuvitteellisen puolalaisen Alku-nimisen kylän ja sen asukkaiden elämästä ensimmäisestä maailmansodasta lähelle nykypäivää (kirja ilmestyi Puolassa vuonna 1996).

Henkilöitä kirjassa on paljon. Tarinassa seurataan, mitä vuosikymmenien aikana tapahtuu mm. mylläri Mihałille, joka palaa sodasta vasta, kun kaikki muut eloonjääneet ovat jo kotiutuneet, tai hänen vaimolleen Genowefalle, jonka juutalaisten julma kohtelu rampauttaa. Yksi kirjan keskeisitä henkilöistä on Tähkä, kylään jostakin ilmaantunut nainen, joka otti sisäänsä, sekä kuvaannollisesti että konkreettisestikin ”koko seutukunnan ja sen murheet ja toiveet”. Tähkä oli muiden hyljeksimä, mutta hänellä oli suora yhteys luontoon ja tästä yhteydestä syntyi myös hänen tyttärensä Ruuta. Mihałille ja Genowefalle taas syntyi erityislapsi Izydor, joka rakastui Ruutaan. Aikuisena hän keksi keinon, millä voi postin avulla ansaita rahaa ja keskittyi kaikkeen nelijakoiseen. Linnanherra Popielski taas keskittyi vain pelaamiseen.

Kylän ihmiset elävät tavallista, vaatimatonta elämää, rakastuvat, synnyttävät, kuolevat. Maailma muuttuu kylän ympärillä, mutta kylä pysyy asukkaiden perusyksikkönä. Kun kyläläiset pakenevat kylän halki kulkevaa rintamalinjaa metsään, he asettuvat metsässäkin asumaan samaan järjestykseen kuin kylässä, jopa tyhjien tonttien kohdat jätetään tyhjiksi. Sota tuo kyläläisten elämään väkivallan ja näyttää kaikki mahdolliset kauheudet.

Alku ja muut ajat ei ole vain pitkittäisleikkaus kylän elämästä vuosikymmenten kuluessa vaan myös poikittaisleikkaus, sillä tarinassa ovat mukana toistaivaiset ja maanalaiset tapahtumat.

Sienirihmasto synnyttää kylmiä ja kosteita lapsiaan ympäri vuoden, mutta kauneimpia ovat ne jotka tulevat maailmaan kesällä ja syksyllä. Ihmisten teiden varrelle kasvaa ohutjalkaisia nurminahikkaita, ruohikossa loistaa hohtavanvalkeita nurmi- ja mukulakuukusia, ja voitatit ja käävät ottavat valtaansa vialliset puut. Metsä on täynnä keltaisia kantarelleja, oliivinvihreitä haperoita ja samettisia tatteja.
   Rihmasto ei jaa lapsiaan eikä aseta niitä paremmuusjärjestykseen, vaan antaa kaikille voiman kasvaa ja levittää itiöitään. Yksille se antaa tuoksun, toisille kyvyn piiloutua ihmisten katseelta, ja joillakin on henkeäsalpaava muoto.

Jo kylän sijainnin kuvaaminen tuo tarinaan mukaan maagisen elementin. Kylän rajoilla on omat vaaransa, pohjoisen raja synnyttää ”matkan tekoon liittyvää levottomuutta”, etelän rajan ylittäminen taas omistamisen himoa, länsirajan vaara on ylpeyteen lankeaminen ja itärajan vaarana on viisastelunhalusta juontuva typeryys. Kylän rajoja vartioi neljä arkkienkeliä, mutta hekään eivät voi estää sitä, että kylän (niin kuin Puolankin) yli marssivat vieraat joukot lännestä ja idästä.

Tässä lukupiiriläistemme ajatuksia kirjasta:

• ”Näin mielessäni kirjan tarinan ikään kuin jonkinlaisena vanhana satukuvituksena, ruskeasävyisenä, samaan aikaan vähän pelottavana mutta myös tarinan maailmaan houkuttelevana.”
• ”Kirjan tarunomaisuus viehätti, realismi ja runollisuus vuorottelivat.”
• ”Tarinasta tuli mieleen Sadan vuoden yksinäisyys. Tässä sävy vain on harmaampi, slaavilaisen surumielinen.”
• ”Tarinan myyttisyys irrotti sen Puolasta, siitä tuli yleisinhimillinen tarina ihmisistä sodan ja muutoksen keskellä. ”
• ”Olen historiallisten kuvausten ystävä, ja siitähän tässä oli kysymys, sotahistoriasta ja elämän kuvauksesta. Kokonaiskuva jäi kuitenkin minulle jotenkin hataraksi. ”
• ”Kirjan tarinaan oli alussa vaikea päästä sisään.”
• ”Järkyttävintä olivat sodan traagisimmat kohdat.”
• ”Kieli oli kaunista ja samalla fokusoitua, vahvaa.”

Jumalalla, enkeleillä, kirkon jumalanäidin kuvalla, joka puhkeaa ääneen nuhtelemaan suntiota, on tarinassa tärkeä sija. Enemmän kuin uskonnollisina elementteinä ne toimivat tarinan maagisuuden ilmentyminä. Jumala on antanut jokaiselle syntyvälle lapselle enkelin, ja enkelit näkevät kaiken toisin, he eivät näe fyysisiä muotoja, vaan ”niiden merkityksen ja sielun”. Kun lapsi on syntynyt enkeli näyttää sitä muille enkeleille ja kuiskaa:

”Katsokaa, katsokaa, tämä on minun pikku sieluni.” Enkelin täytti aivan tavaton enkelimäinen hellyys ja rakastava myötätunto – muunlaisia tunteita ei enkelillä ollutkaan. Luoja ei nimittäin ole antanut heille vaistoja, tunteita eikä tarpeita. Ne saatuaan enkelit eivät olisi henkiolentoja. Myötätunto on enkelien ainoa vaisto. Eikä niillä ole muita tunteitakaan kuin rajaton myötätunto, raskas kuin taivaankansi.

Maaginen on myös linnanherra Popielskin rabbilta saama peli. Rabbi oli kutsuttu parantamaan linnanherra jonkinlaisesta eksistentiaalisesta ahdistuksesta, johon tämä etsi vastauksia kirjoista niitä löytämättä. ”Mihin olemme menossa? Mikä on ajan tarkoitus?” Nämä vastakysymykset rabbi esitti linnanherralle ja lähetti tälle labyrinttimäisen pelin, jonka kahdeksan, maailmoiksi kutsutun kehän läpi pelaajan piti kulkea. Pelin kulku on jonkinlainen vanhan testamentin luomiskertomuksen ja eri tarinoiden sekoitus ja ihmismäisiä piirteitä saavan Jumalan ja vähitellen jumalaksi itsensä tuntevan ihmisen suhteen selvittelyä.

• ”Mietin sitä, mitä kirja haluaa sanoa Jumalasta. Kyseenalaistaako uskon vai ei?”
• ”Pelistä tuli mieleen Herman Hessen Lasihelmipeli.”
• ”Tätäkään kirjaa ei saisi lukea hätäisesti, sille pitäisi antaa ainakin kuukausi aikaa, sulatella välillä.”
• ”Lopussa sadunomaisuus jäi pois ja lopusta tuli vähän pitkä.”

Jokaisella on aikansa, ja kirjassa jokaisella henkilöllä, realistisella tai myyttisellä, on oma aikansa ja sen mukaan kirjan luvut on nimetty jonkun ajaksi: Ruudan aika, Pawełin aika, Jumalan aika, Näkki Pluszczin aika. Puillakin on aikansa:

Kaikkien kasvien tavoin lehmukset elävät ikuista unta. Sen alku piilee puun siemenessä. Uni ei kasva eikä kehity puun mukana vaan on aina sama. Puut ovat vankeja tilassa mutta eivät ajassa. Ajasta ne vapauttaa uni, joka on ikuista. Siinä ei synny tunteita niin kuin eläinten unessa eikä kuvia niin kuin ihmisten unessa.

Mitä ovat kirjan muut ajat? Mitä Tokarczuk siitä haluaa lukijalle sanoa? Siihen mietimme vastausta, mutta ainakaan yhtä selvää emme löytäneet. Einsteininkin aikakäsitystä keskustelussamme sivusimme, kun haimme ratkaisua, miksi Izydorin nelikentissä ajan ulottuvuudet olivat tila, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus.

”Eläinten aika on aina nykyhetki.” Näin Tokarczuk kirjoittaa ja tuntuu osoittavan, että ihminen on toisella tavoin kuin eläimet ja kasvit ajan vanki. Ihminen tiedostaa olemassa olon, kuoleman ja muutoksen. Nämä kaikki ovat läsnä Alun kyläläisten elämässä.

Vainajien aika otti vangiksi ne, jotka olivat lapsellisesti kuvitelleet, ettei kuolemista ole tarpeen opiskella, jotka olivat reputtaneet kuoleman kuin tentin. Ja mitä pidemmälle maailma eteni ja mitä enemmän elämää ylistettiin ja siihen oltiin sidoksissa, sitä suurempi tungos vallitsi Vainajien ajassa ja sitä meluisammiksi muuttuivat hautausmaat. Vasta siellä vainajat nimittäin havahtuivat elämästä ja kävi ilmi, että he olivat hukanneet heille annetun ajan. Kuoleman jälkeen he löysivät elämän salaisuuden, ja heidän löytönsä oli turha.

Vaikka kirja pohtiikin suuria kysymyksiä ja saa lukijankin niitä pohtimaan, se ei ole vaikealukuinen, eikä sitä pidä jättää lukematta vaikeaselkoisuutta peläten. Se on väkivaltaisuuksiakin kuvatessaan hyvin inhimillinen liikuttavuuteen asti.

Keskittymistä kirjan lukeminen kuitenkin vaatii. Niinpä meistä muutamalla kirjan lukeminen jäi arjen kiireiden keskellä kesken. Senkin totesimme, että Alku ja muut ajat ei sovi äänikirjaksi. Kirjan voisi hyvin lukea uudestaan ja useammankin kerran. Jokaisella kerralla siitä varmasti löytäisi lisää kerroksia ja pohdittavaa.

Yhteisesti totesimme, että Olga Tokarczuk todella ansaitsi Nobelinsa. Moni meistä oli jännittänyt, miten lukukokemukseen vaikuttaa kirjailijan nostaminen Nobel-luokkaan. Vilpittömästi pystyimme kuitenkin sanomaan, että pidimme kirjasta. Alku ja muut ajat myös houkutti lukemaan lisää hänen teoksiaan. Kirjan hienosti kääntänyt Tapani Kärkkäinen on suomentanut myös kaksi muuta hänen teostaan, Päivän talo, yön talo (2004) ja Vaeltajat (2012).

”Kaikkiaan hämmentävä mutta hieno lukukokemus.”

• Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
• Otava 2007
• Puolankielinen alkuteos Prawiek i inne czasy, 1996 .
• Suomentanut Tapani Kärkkäinen
• ISBN 978-951-1-21067-2
• ⭐️⭐️⭐️⭐️

• 

• 

Jos Olga Tokarczuk alkoi kiinnostaa, niin pätevää puhetta hänestä voi kuunnella Helsingin yliopiston avoimessa luentosarjassa  Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Tiistaina 25.2. klo 16-18 Tapani Kärkkäinen, Puolan kirjallisuuden asiantuntija ja Tokarczukin kirjojen suomentaja luennoi Tokarczukista Metsätalolla, salissa 6 (Unioninkatu 40, 3.krs.).  

Tässä linkkejä muihin lukupiirissämme käsiteltyihin Nobel-kirjailijoiden teoksiin:
Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
Toni Morrison: Jazz