Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen – hienovireinen romaani hurmoksesta ja sairaudesta

Sain kimmokkeen Aki Ollikaisen kirjan Kristuksen toinen tuleminen lukemiseen kirja-arvostelun perusteella. Siinä tekstiä verrattiin impressionistiseen maalaukseen. Ensimmäiseksi kirjassa pysäytti kansi, vahva punainen väri tuo mieleen verenpunaisen auringon värittämän taivaan, jota vasten piirtyy vahvana palokärjen profiili. Pysäyttävän ulkoasun on suunnitellut Elina Warsta. Palokärki tiesi vanhan uskomuksen mukaan kuolemaa.

Kookkaan linnun lento oli aaltoilevaa. Lintu oli hiilenmusta, päälaki kuin veriysköksillä pyyhkäisty.”

Ollikainen kirjoittaa kauniisti. Teksti solisee eteenpäin, ja tekstin virtaa on helppo seurata. Välillä tekstin kerroksellisuus lisääntyy ja kuvaus on todella vahvaa. Silmien eteen piirtyy maisema, joka vie suoraan tapahtumapaikoille luonnon keskelle. Suurimman vaikutuksen minuun teki juuri luontokuvaus.

Heidän laulunsa oli kuin vaskisoitinten konsertto. He lensivät ikiaikaisen vaistonsa ajamina, alapuolellaan soljuvaa, tulvivaa joenuomaa seuraten, kunnes kaarsivat oikealle ja lähtivät seuraamaan pienempää jokea. Viimein heidän edessään häämötti pieni järvi, juuri jääpeitteestä paljastunut. Sen he valitsivat kodikseen, tai ehkä järvi oli valinnut heidät — kuka tietää.”

Teos on vaikuttava, samalla hienovireinen, vaikkakin siinä on paljon kuolemaa. Tekstikin enteilee paikoitellen, kun jotain pahaa on tapahtumassa.

Uskonyhteisö ja tuberkuloosiparantola

Kerronta vaihtelee kiihkomielisestä uskonyhteisöstä sairaalan arkeen, jossa kuuluisa oopperalaulaja Aarne Oden saa hoitoa sairastuttuaan keuhkotautiin. Siihen ei 1910-luvulla tunnettu parannuskeinoa. Tauti pakottaa hänet eroon Ida-puolisosta, oopperalaulaja hänkin.

Hurmahenkinen uskonyhteisö on ankara niin itselleen kuin vieraille, vaikkakin yhteisön alkukantaisuus saa väistämättä humoristisia piirteitä. Jossakin kaukana käytävä ensimmäinen maailmansota ei vaikuta eristyneeseen yhteisöön. Sitä luotsaa vahva johtaja Kustaa Anttola, jonka oppeja kukaan ei kyseenalaista. Yhteisön transsinomainen tila on kuvattu kaunistelematta. Ankeus tuo mieleeni Timo K. Mukan romaaniin perustuvan, Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan Maa on syntinen laulu vuodelta 1973.

Pohjoisessa kylässä uskonyhteisö näkee näyssä Kristuksen, kun aurinko paistaa sopivasti juuri samaan aikaan Näärä-Viljaamin kurkatessa sisään ristikkoikkunan takaa.

Kustaa katsoi ikkunaan. Hän näki ruudun takana kaitakasvoisen, parrakkaan miehen. Kasvot jäivät piirteettömiksi, sillä aurinko loi liekehtivän kruunun hahmon pään ympärille.”

Kokoaan suurempi teos

Vaikka kirjassa on vain 160 sivua, sen sivuille mahtuu monta ihmiskohtaloa. Herkkyys ja kovuus vuorottelevat. Oli mielenkiintoista lukea keuhkoparantolan arjen rutiineista ja etenkin potilaiden keskinäisistä lämpimistä väleistä. Kaikki sairastuneet olivat samanarvoisia, ammatilla tai iällä ei enää ollut merkitystä. Kaikki eivät selvinneet armottoman taudin kourissa. Aito yhteinen suru oli läsnä ja hyvästijätöt olivat pakollisia.

Ylilääkäri Behrens välittää potilaistaan ja hänellä tuntuu olevan potilaille aikaa. Hänet on esitetty filosofisena, pohdiskelevana hahmona. Sairaalan arki oli helpompi tunnistaa, koska kävin vuosi sitten tutustumassa Alvar ja Aino Aallon suunnittelemaan Paimion tuberkuloosiparantolaan, sen moniin hoitovälineisiin ja potilastiloihin. Erityisesti päivittäiset ilmakylvyt ja raitis ilma oli todettu hyväksi hoitokeinoksi ja huoneet pidettiin viileinä ja ikkuna auki, vaikka pakkasta oli kymmenenkin astetta. Linnutkin saattoivat lentää avoimesta ikkunasta.

Tiaiset visersivät. Aarne sulki silmänsä. Ennen nukahtamista hän ajatteli, etteivät elämän korkeaveisua suinkaan laulaneet atleettiset uroot ringissä pyörähtäessään ja lähettäessään kiekkonsa sellaisiin kaukaisuuksiin, että saivat kutreilleen Olympian laakeriseppeleen. Ei, elämän korkeaveisu soi kirkkaimmin kaikissa sairaissa, heidän raihnaisissa ruumiissaan – rikkoutuneissa lyhdyissä, joissa kituliaat liekit kieltäytyivät sammumasta ankarimpaankaan tuulenpuuskaan.”

Vasta kirjan loppupuolella selviää, miksi kirjan nimi on Kristuksen toinen tuleminen ja kuka on toinen Kristus. Tiet kohtaavat, vaikkakaan ei toivomallani tavalla.

Olen iloinen, että löysin Aki Ollikaisen kirjat. Tulen varmasti lukemaan muutakin hänen tuotantoaan.

Aki Ollikainen (s. 1973) on opiskellut Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntapolitiikkaa ja suorittanut myös valokuvaajan ammattitutkinnon. Hän on toiminut aikaisemmin mm. toimittajana. Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi (2012) sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-palkintoehdokas. Se valittiin myös kansainvälisen Man Booker -palkinnon ehdokkaaksi. Muita hänen teoksiaan ovat mm. Musta satu (2015) ja Pastoraali (2018). Yhdessä puolisonsa Milla Ollikaisen kanssa hän on julkaissut nimellä A.M.Ollikainen rikosromaanit Kontti (2021) ja Kiikku (2022).

• Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen
• Siltala, 2022
• 180 s./3 t 58 min
• Äänikirjan lukee Markus Niemi