Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut viihdyttää myös näyttämöllä

Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämön esitykseen mennessäni ajattelin, että näinköhän tulen yllätetyksi, sillä olinhan jo muinoin lukenut Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut -dekkarin ja muistin pääpiirteittäin, mistä on trillerissä on kyse. Kotiinlähtiessäni totesin, että olin herpaantumatta seurannut juonenkulkua ja jännittänyt, minkä lopun ohjaaja Sakari Hokkanen oli esitykseen valinnut: sen, joka on vuonna 1939 ilmestyneessä kirjassa vai sen, jonka Dame Agatha itse dramatisoi näyttämölle vuonna 1943.

Teatteriseurana minulla oli tyttäreni Kirre, joka kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Agatha Christie -blogijutussa kertoo Eikä yksikään pelastunut -trillerin olevan hänen suosikkinsa Christien tuotannosta.

Murhaaja astuu näyttämölle

Eikä yksikään pelastunut on näytelmä, jonka nimi on vaihdellut. Trillerissä on pohjana Frank Greenin 1869 kirjoittama lastenloru, jossa kymmenestä henkilöstä yksi kerrallaan kohtaa kuoleman mitä merkillisimmillä tavoilla. Lorusta on eri versioita, näytelmässä puhutaan Kymmenestä sotilaspojasta.

Näytelmä on myös täydellinen esimerkki suljetun paikan mysteeristä, sillä tapahtumapaikka on pieni saari Devonissa, Englannin etelärannikolla, josta pääsee pois vain mantereella asuvan kalastajan kuljettamana. Saarella on hieno huvila, jossa hovimestari (Pertti Koivula) ja emännöitsijä (Kaisa Torkkel) ottavat vastaan kahdeksan vierasta. Vieraat eivät tunne toisiaan ja pian ilmenee, että kukaan ei myöskään tunne heitä kutsunutta Owenin pariskuntaa. Eivät edes hovimestari, emännöitsijä tai rouva Owenin sihteeri Vera Claythorne (Anna Ackerman).

Esityksen aluksi kuulutettiin teatterin toivomus, että juonenkäänteitä tai loppuratkaisua ei kerrottaisi eteenpäin, niinpä pysyttelen tässä niiden osalta suu supussa. Tosin Helka Varhon suomentama Eikä yksikään pelastunut (WSOY 2014) on saatavilla ja myös e-kirjana sekä Jukka Pitkäsen lukemana äänikirjana.

Ei ole kuitenkaan minkäänlainen paljastus, että huvilalle kokoontuneiden vieraiden ja palveluskunnan joukossa on murhaaja. Koolla on monenkirjava joukko, joista kuka tahansa voisi olla murhaaja. Tosin eihän kukaan ala etsiä syyllistä ennen ensimmäistä murhaa, eikä oikein vielä silloinkaan. Näyttämöllä alku eteneekin ilman suurempaa jännitystä. Seurue saapuu yksi kerrallaan, käydään esittelykierros ja tartutaan viskilasiin tai muuhun drinkkiin. Kunnes takan ylle kiinnitetty loru alkaa saada konkreettista merkitystä:

Kävi kymmenen pientä sotilaspoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.”

Perinteistä ja jännittävää

Klassikkonäytelmän voi tehdä perinteisesti tai uudistaen. Helsingin Kaupunginteatterissa nähdään Ei yksikään pelastunut -näytelmästä hyvin perinteinen, mutta silti raikas versio.

Katariina Kirjavaisen lavastus on toimiva ja varmaankin 1930-luvun tyylin mukainen. Se vaikutti hieman vaatimattomalta siihen nähden, että roolihenkilöt kehuvat huvilan upeutta. Elina Kolehmainen oli pukenut näyttelijät melko kirjavasti, ajatellen roolihahmojen persoonallisuuksia, mutta käsiohjelman mukaan hän noudatti näytelmän hovimestari Rogersin ohjetta: ”Puku on kai tänä iltana vapaa.” Miesten asuista ei mikään jäänyt erityisesti mieleen, mutta Veran hihaton iltapuku oli todella kaunis ja Emily Brentin (Heidi Herala) seurakuntasisar-mallinen, ruskea ruudullinen mekko oli minua miellyttävää kangasta. Skaala oli laaja: tuomari Sir Lawrence Wargrave (Arttu Kapulainen) on koko ajan liivipuvussa, kun yläluokkainen hulttiopoika Anthony Marston oli ensin pinkeissä shortseissa, sitten valkoisessa dinner jacketissä.

Hienoa oli lukea käsiohjelmasta, kuinka Helsingin Kaupunginteatteri on sitoutunut Teatterin vihreän kirjan kierrätystavoitteisiin. Ei yksikään pelastunut -esityksen asuista puolet on ollut näyttämöllä ennenkin.

Käsiohjelmasta opin myös, mitä säveltäjä ja äänisuunnittelija Aleksi Saura oli miettinyt koostaessaan näytelmän musiikkia. Myönnän, että olen niin tarina- ja ihmisvetoinen teatterinkatsoja, että harvoin kiinnitän erityistä huomiota musiikkiin. Mutta nyt yritin oikein kuunnella, miten musiikilla luotiin tunnelmaa ja miten se toimi eri kohtauksissa. Välillä oli melkoinen kontrasti tapahtumien aikakauden ja kuullun musiikin välillä, mutta ymmärsin sen olleen tarkoituskin. Musiikista en ihan kuullut sitä, että oltiin meren saarella myrskyn kynsissä, mutta katsojana kannattaa kiinnittää tähänkin puoleen huomiota.

Kuka on syyllinen?

Näytelmän kiehtovuus syntyy siitä, että katsomossakin tempautuu pelon tunnelmaan ja jännittää kuka on seuraava kuolonuhri. Vaikka olin lukenut kirjan joskus vuosia sitten, en muistanut, missä järjestyksessä uhreja syntyy. Jännitys oli huipussaan, kun näyttelijöitä oli yli viisi jäljellä. Lopullisessa huipennuksessa oli kiinnostavaa, minkä Agatha Christien version mukaan mennään.

Tarinassa on mielenkiintoista se, että joukosta kukaan ei ole syytön, he ovat tehneet pahoja tekoja. Agatha Christie heittääkin katsojalle kysymyksen, ovatko saarella olevat kenties ansainneet kohtalonsa? Murhia tulee kieltämättä sillä tahdilla, että harva niistä hätkähdyttää, etenkin kun suhde ainakin alkupään porukkaan ei ole vielä oikein lämmennyt.

Näyttelijöistä nostan muutaman esiin. Valokeila loisti kirkkaammin aina osuessaan Vera Claythonea esittäneeseen Anna Ackermaniin ja Philip Lombardia esittäneeseen Mikko Virtaseen. He olivat näytelmän kaunis nainen ja vaarallisen oloinen mies, ja lunastivat paikkansa hyvin. Erityisesti aplodit Mikko Virtasen äänenkäytölle: persoonallinen ääni ja selkeä artikulaatio, mitä hieman heikon äänentoiston Arena-näyttämöllä arvosti todella. Tämän parin silmäpeliä on myös kiinnostava seurata.

Ensemblessä oli kokeneita näyttelijöitä ja toki he vetivät roolinsa hyvin. Heidi Herala tiukkana vanhana piikana oli ajoituksen mestari ja hän loi jännitystä joka kerta, kun hän sai sanoa jotain. Santeri Kinnusen Jerusalem-näytelmän päärooli vuosi sitten oli niin upea, että toivon näkeväni hänet jossain vastaavassa mahdollisimman pian. Vähän kuten tyttäreni sanoi: ”Ne kaikki vanhemmat miehet olivat aika tavallisia.”

Lopputulema

Meillä oli kiva perjantai-ilta teatterissa. Ei yksikään pelastunut oli feelgood-teatteria, mukavaa ja tuttua. Sen sisältö tai ratkaisut eivät enää seuraavana päivänä pyörineet mielessä. Samoin sanoin viime vuonna samassa teatterissa nähdystä Hiirenloukusta. Näiden perinteisten ja tuttujen trillerien sijasta näkisin mielelläni uudempia jännäreitä, kuten viime vuonna Arena-näyttämöllä ollut 2:22 A Ghost Story. Siitä en taida vieläkään olla täysin toipunut.