Elena Ferrante: Tyttären varjo – ”minä olen teidän tarinanne”
Taattua Ferrantea! Näin kliseisesti voisi aloittaa Elena Ferranten Tyttären varjo -romaanin esittelyn, mutta mikään lattea ilmaisu ei sovi Ferranten intohimoisiin ja intensiivisiin kirjoihin.
Siis uusi aloitus: Viiltävän tarkkaa ja kaunistelematonta kuvausta, voimakkaita tunteita, ripaus mystisyyttä – tätä kaikkea sisältää Elena Ferranten ennen Napoli-sarjaa italiaksi ilmestynyt ja nyt suomennettu Tyttären varjo.
Napoli-sarjan kirjojen rinnalla Tyttären varjoa voi kuvata pienoisromaaniksi, ja siitä voi poimia Ferranten muista kirjoista tuttuja teemoja: Napoli päähenkilön kasvukaupunkina, ”raaka” murre versus yleiskieli, kadonnut nukke, väkivaltakin.
Ferranten kirjojen keskeinen teema on naisten keskinäiset suhteet, ystävyys sekä äidin ja tyttärien suhteet. Kirjan nimi jo viittaa siihen, että äideistä ja tyttäristä on tällä kertaa kysymys. Vähän alle viisikymppinen Leda, yliopiston opettaja, viettää kesää Joonianmeren rannalla Etelä-Italiassa. Hänen kaksi vähän päälle kaksikymppistä tytärtään ovat muuttaneet vähän aikaisemmin isänsä luokse Kanadaan. Velvollisuudesta hän soittaa päivittäin tyttärille ja kohtaa heidän vaatimuksensa ja valituksensa, ja samalla iloitsee uudesta vapaudestaan. Hän tuntee nuortuneensa, ”saaneensa vaikea työn päätökseen”.
Osat ovat kuitenkin vaihtuneet. Nuoria miehiä hän arvioi tyttäriensä silmin ja muistelee tunnetta, kun tajusi, että miesten silmät seurasivat tyttöjä eivät enää häntä.
Olen jo pidemmän aikaa tajunnut, että minulla on itsestäni jäljellä hyvin vähän, mutta aivan kaikki heistä.
Rannalla hän seuraa nuorta äitiä ja tämän n. kolmevuotiasta tytärtä, heidän yhteisiä leikkejään ja antaumusta, jolla nuori äiti tytärtään hoitaa ja tuntuu melkein palvovan. Äiti ja tytär eivät ole rannalla yksin vaan mukana on sukua, ja viikonloppuisin paikalle pelmahtaa Napolista kokonainen meluisa ryhmä sukulaisia ja ystäviä. Napolista Leda on itsekin kotoisin, mutta asunut jo pitkään Firenzessä. Napoli merkitsee hänelle lapsuutta ja nuoruutta ja jotakin, jonka hän on halunnut karistaa itsestään kokonaan.
Melkein pakonomaisesti Leda alkaa seurata nuorta äitiä, Ninaa, ja haluaa tutustua tähän. Kuin huomaamatta hän paljastaa Ninalle kipeitä asioita itsestään äitinä.
Oli tyhmää kuvitella, että itsestään voisi kertoa lapsilleen ennen kuin nämä ovat vähintään viisikymppisiä. Vaatia heitä näkemään äitinsä ihmisenä eikä funktiona. Sanoa: minä olen teidän tarinanne, te alatte minusta, kuunnelkaa, siitä voi olla teille hyötyä. Mutta Ninan tarinassa minä en ole, ehkä hän pystyisi näkemään minussa jopa tulevaisuuden. Voisin valita seurakseni vieraan tyttären. Etsiä hänet, lähestyä häntä.
Ferranten teksti on viiltävän tarkkaa. Hän kuvaa tunteilematta Ledan ja tyttärien suhdetta ja Ledan äitinä kokemaa syyllisyyttä. Ledan huono itsetunto heijastuu siinä, millaisina hän pienet tyttärensä ja heissä itsensä näki. Kirjan nimi on kuvaava, äitinä koettu epäonnistuminen ja vajavaisuus pimentää varjona osan Ledaa.
Myös oman taustan häpeämisen ja häivyttämisen voi tulkita huonon itsetunnon merkkinä. Jokaisessa Ferranten romaanissa esiintyvän Napolin ja sen karkeaksi kuvatun murteen tulkitsen kuitenkin enemmän sisäisen minän symbolina, sen jonkin josta koko elämämme yritämme pois, mutta joka säilyy meissä. Ferrantella siihen yhdistyy väkivaltaa ja pahuutta, tekisi melkein mieli kirjoittaa perisynnistä. Joka tapauksessa sitä jotakin, joka saa meidät kohtelemaan toisiamme huonosti.
Ledassakin on halu satuttaa, ei fyysisesti, mutta hänelle itselleenkin käsittämättömän teon kautta. Myös häntä satutetaan, ja on kuin kirjailija haluaisi korostaa, miten äitiyteenkin liittyy kipu, haava.
Ferrante luo kirjaan ajoittain melkein kauhugenreen viittaavia tunnelmia. Pienen lomapaikkakunnan pysähtynyt tunnelma, kuumuus, rajuilma, autio ranta, selittämättömät väkivaltaisuudet, ja pienen tytön katoava nukke …
Olen itse kahden muutamia vuosia Ledan tyttäriä vanhemman tyttären äiti. Tunnistanko kirjasta itseni? Käsitteleekö Ferrante yleistettäviä äitiyteen liittyviä kysymyksiä? Äidin syyllisyys on tuttua minullekin , ja monelle muulle äidille. Vaikken olekaan tehnyt tai joutunut tekemään yhtä radikaaleja irtiottoja kuin Leda omaa uraa edistääkseni, mietin kyllä, teinkö liikaa töitä silloin kun minua olisi tarvittu enemmän äitinä. Tunnistan myös Ledassa ilmenneen ajoittaisen yliyrittämisen paikkaamassa kokemaansa puutteellisuutta. Lasten ystäviä en sentään Ledan tavoin ole karkottanut.
Tyttären varjon, Amalian rakkauden ja Hylkäämisen päivien lukeminen on syventänyt Ferranten menestyssarjan lukukokemusta. Luin ensimmäiseksi Napoli-sarjan, niin kuin varmasti moni muukin. Näissä aikaisemmin ilmestyneissä, pienemmissä romaaneissa kirjailijan tyyli ja teemat eivät peity monien henkilöhahmojen ja Napoli-sarjassa joskus puuduttavan yksityiskohtaisen kuvauksen alle. Suosittelisinkin aloittamaan Ferranteen tutustumisen näistä varhaisemmista töistä. Mielenkiinnolla myös odotan Ferranten syksyllä suomeksi ilmestyvää ja Napoli-sarjan jälkeen kirjoitettua romaania Aikuisten valheellinen elämä.
Huhtikuun lukupiirikirjana meillä oli Ferranten Amalian rakkaus, josta keskustelimme vilkkaasti etänäkin. Vielä vilkkaamman keskustelun uskoisin syntyvän Tyttären varjosta. Olemme kaikki äitejä ja lähes kaikki myös tyttärien äitejä. Tyttären varjossa on paljon asioita, joista olisi kiinnostavaa ja ehkä lohduttavaakin keskustella yhdessä muiden äitien kanssa. Erinomaisen suositeltava lukupiirikirja siis.
Sain Tyttären varjon kirjastosta luettavakseni heti kirjastojen avauduttua koronasulun jälkeen.
- Elena Ferrante: Tyttären varjo
- WSOY 2020
- Italiankielinen alkuteos La figlia oscura, 2006
- Suomentanut Helinä Kangas
- ISBN 978-951-0-44504-4
- Äänikirjan lukija Erja Manto
- 4 t 50 min
- ⭐️⭐️⭐️⭐️
Blogissamme on jutut kaikissa tähän asti suomeksi ilmestyneistä Ferranten kirjoista. Tässä linkit juttuihin:
- Napoli-sarja, osa 1: Loistava ystäväni
- Napoli-sarja, osa 2: Uuden nimen tarina
- Napoli-sarja, osa 3: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät
- Napoli-sarja, osa 4: Kadonneen lapsen tarina
- Podcastimme Elena Ferranten Napoli-sarjasta
- Domenico Starnonen Solmut ja Elena Ferranten Hylkäämisen päivät
- Amalian rakkaus
Minusta oli jotenkin raikasta, että Leda lähti pois perheensä luota lasten ollessa pieniä. Että naisellakin on oikeus omaan elämään, olemaan ihminen eikä aina vaan puoliso tai äiti.
Raikasta on tässä hyvä määritelmä. Ferrante ei mitenkään moralisoi Ledan valintaa, se tapahtuu, se on vääjäämätöntä, välttämätöntä. Ehkä jokin tällainen asenne sai minut vertaamaan Ledaan Napoli-sarjan Linaan enemmän kuin Elenaan.