Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut – kun taakka kasvaa liian painavaksi
Vigdis Hjorthin Onko äiti kuollut ei ole ruusuntuoksuinen äitienpäiväkirja, vaikka päivityksen juuri äitienpäivän edellä julkaisenkin. Sen kuva äidistä ja äidin ja tyttären suhteesta on sen verran julma, että äitienpäivälahjaksi kirjaa en varsinaisesti suosittele. Se on kuitenkin erittäin hyvä kirja, joten itsensä (ja lahjan antajan) tuntevalle ja laatukirjallisuudesta pitävälle äidille se voisi olla mieluinen lahja.
Kirjan äiti ei ole kuollut, ja tytär Johanna, kuuttakymmentä lähestyvä menestynyt kuvataiteilija on palannut vuosikymmenten poissaolon jälkeen Norjaan. Hänen suhteensa äitiin ja muuhun perheeseen on katkennut. Hän on pettänyt vanhempien odotukset jättäessään ensin oikeustieteen opintonsa tullakseen kuvataiteilijaksi, sitten aviomiehensä ja muuttanut Yhdysvaltoihin itseään vanhemman kuvataiteen opettajan kanssa. Lopullisesti äiti on katkaissut kaiken yhteydenpidon, kun Johanna ei tullut isänsä hautajaisiin.
Johannan maalaukset ovat olleet esillä synnyinmaassa, ja perhe on kokenut Johannan häpäisseen heidät maalauksillaan. Triptyykissä Äiti ja lapsi 1 hän on kuvannut yhteen nurkkaan sisimpäänsä sulkeutuneen äidin ja toiseen nurkkaan käpertyneen lapsen ja kaiken yllä varjon, jonka voi tulkita asianajajan viittaan pukeutuneeksi mieheksi.
Isä on kuollut ja luulin, että äiti on kuollut minussa, mutta miksi haluan herättää hänet henkiin, haluanko sitä? Aina kun olin iloinen, minun piti unohtaa äiti ja isä. Käskea sydäntäni rauhoittumaan kylkiluiden takana, älä laukkaa noin, sydän! Pian lähden oikean äitini luo, metsään jonne olen tehnyt pesän.
”yksikään äiti ei voi koskaan olla lapselleen aivan tavallinen ihminen”
Palattuaan miehensä kuoltua Norjaan Johanna yrittää saada yhteyttä äitiin. Johanna soittaa hänelle, kirjoittaa viestejä ja kirjeitä, mutta äiti ei vastaa. Googlaten hän selvittää tietoja äidistä ja sisarestaan ja alkaa stalkata äitiä.
Sisartaan hän ensin syyttää siitä, ettei tämä vastaa Johannan puheluihin. Ruth on pitänyt lyhytsanaisin viestein yhteyttä Johannaan ja tiedottanut äidin ja isän kuulumisista. Johanna pyörittää mielessään asiat niin, että saa vieritettyä Ruthin niskaan syyn siitä, ettei hän osallistunut isän hautajaisiin. ”Jos äiti olisi pyytänyt [- -]mutta Ruth ei pyytänyt [- -] Ruth ei halunnut minua sinne.”
Panen sen Ruthin syyksi, jotta voisin vapauttaa äidin, niin on yksinkertaisinta.”
Sisarkateus vain pahenee, kun Johanna seuraa ja osin kuvittelee sisaren ja äidin tapaamisia ja läheisiä välejä. Hän saa itsensä uskomaan, että sisar käy lounastauolla tarkistamassa äidin postilaatikon ja poistamassa sieltä Johannan lähettämät kirjeet.
Luin vuosi sitten Vigdis Hjortin Perintötekijät, ja ensilukemalla kirja ärsytti ja suututti minua. Luin kirjan en vain autofiktiona vaan melkeinpä kirjailijan omaelämäkertana, enkä pystynyt katsomaan sitä puhtaasti kaunokirjallisena teoksena. Luin sivuilta enimmäkseen katkeruutta ja kostoa.
Onko äiti kuollut -teosta luin toisin. Toki kolmiodraama äiti – ”tuhlaajatytär” – sisar toi mieleen Perintötekijöiden Norjassa nostattaman kohun, mutta nyt pystyin karistamaan kirjailijan omat elämänvaiheet kirjan ulkopuolelle ja lukemaan sitä fiktiona, taidokkaana, syvälle ihmismieleen pureutuvana kaunokirjallisuutena. Jotakin shakespearelaista suku- ja kostotarinaa tai antiikin tragediaa siinä vaistosin. Julman isän ja kuninkaan tilalla oli nyt vain äiti. Psykologisen trillerin aineksiakin kirjassa on, vaikka äidinmurha onkin vain symbolinen.
”Lapsuus on mitaltaan suuri”
Johannan katse kääntyy sisaresta äitiin ja omaan lapsuuteensa. Vähä vähältä äidistä rakentuu kuva miehestään sekä taloudellisesti että henkisesti riippuvaisena, onnettomana naisena, joka pysyi vieraana myös itselleen. Omista tunteistaan irronneena hän takertui sovinnaissääntöihin ja piti niistä tiukasti kiinni. Hän ei ollut oikeasti läsnä tyttärelleen ja kuittasi tilanteet sanonnoilla. ”Itku pitkästä ilosta” oli hänen kommenttinsa traagiseen onnettomuuteen.
Lapsuudesta palautuu muistoja, joissa äidin käytös on ollut epäoikeudenmukaista, ja hän on syyllistänyt tyttären itse aiheuttamistaan vahingoista. Lapsuuden kohtaukset ovat tiheitä. Kotona oleva äiti täyttää tilan ja Johannan ahdistus tulee lukijankin iholle.
Äiti ei halua nähdä Johannaa aikuisena mutta ei hän nähnyt tytärtään lapsenakaan. Tytär sen sijaan näki äitinsä ja taitavana piirtäjänä ikuisti paperille hänen kuvansa.
”Käsitin liikaa käsittämättä sitä, minulla oli se kädessä, piirsin äidin punaiset hiukset isää vasten valtoimenaan, isä haisteli niitä silmät kiinni, isä rakasti äidin hiuksia mutta ei kunnioittanut Hamaria, paikkaa jossa äiti oli varttunut ehkä saamatta kunnioitusta täysivaltaisena perheenjäsenenä, piirsin taustalle pientilan, äiti toivoi minulta itselleen sitä kunnioitusta jota ei ollut saanut muilta, ei nähnyt sitä itse, hänellä oli sokeita pisteitä, piirsin ne, piirsin sen mitä aavistin, sen mitä epäselvästi tunsin. Hän kysyi olinko pian valmis. Piirsin hänen päänsä päälle ajatuskuplan. Sitten oli jäljellä vain kädet. Annoin hänen pitää niitä taskuissa.
Kun aikuinen Johanna katselee löytämäänsä kuvaa, hän näkeekin siinä itsensä ja sen tuskan, mikä äidistä on häneen siirtynyt.
”Yritämme karistaa äidit meistä”
Hjortin tyyli on vimmaista, hän kietoo sanoilla lukijan samaan ahdistukseen ja epätoivoiseen tunnelmaan, mikä päähenkilölläkin on, kun tämä yrittää saada äitiinsä kontaktin. Johanna on vuokrannut tunturimajan, jonka rauhaan hän pakenee aina, kun yritys tavoittaa äiti on epäonnistunut tai stalkkausretki on ohi. Maja on ikään kuin vastakohta lapsuuden kodille, siellä hän on turvassa. Majassa hän ensimmäisenä muistaa äidin opetuksen: Päällystakki riisutaan vasta, kun tila on lämmennyt 18-asteiseksi.
Ajoittain Johannan yritykset saada selville, millainen vanhentunut äiti on, muuttuvat lähes koomisiksi. Tarina melkein irtoaa realismista ja kokonaisuuden symboliikka tulee näkyvämmäksi, kun Johanna kyyristelee hautakiven takana äidin ja Ruthin käydessä isän haudalla. Tai kun Johanna piiloutuu tuijapensaaseen ja hiipii pimeyden suojassa tutkimaan äidin roskapussin.
Vahvaa symboliikkaa on kohtauksessa, jossa Johanna seuraa uroshirveä rimpuilemassa irti liian painaviksi kasvaneista sarvistaan. Hän luulee ensin, että hirvi on tullut hulluksi, niin raivoisasti ja epätoivoissaan se puskee oksia. Mielenkiintoista, että kirjan alkuperäisversion kannessa on kuva tilanteesta, jossa Johanna seuraa hirven pyristelyä. Sitä me lukijoinakin teimme Johannan tarinaa seuratessamme. Irti siitä, mikä painaa liikaa.
- Vigdis Hjort: Onko äiti kuollut
- Kustantamo S&S, 2021
- Norjankielinen alkuteos Er mor død, 2020
- Suomentanut Katriina Huttunen
- Äänikirjan lukee Satu Paavola
- 367 s./5 t 59 min.
Onko äiti kuollut on tämän vuoden Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana. Palkinto jaetaan 2.11.2021.
Myös näissä kirjoissa on kyse enemmän tai vähemmän vaikeasta äitisuhteesta:
Vivian Gornick: Toisissamme kiinni
Elena Ferrante: Tyttären varjo
Elena Ferrante: Amalian rakkaus
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
-
Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta – tapauskertomus
Irene Kajon esikoisromaanin nimi Yhdellä meistä on kokemus epäasiallisesta kohtelusta on poikkeuksellinen kirjan nimeksi. -
Blogistanian palkintojenjako – kirjasome valitsi vuoden 2023 parhaat kirjat
Kirjabloggarit yhdistivät voimansa kolmetoista vuotta sitten. He päättivät nostaa omasta mielestään ansiokkaita kirjoja ja
Tietoa kirjoittajasta
Luin myös Hjorthin Perintötekijät viime vuonna ja se oli huima, intensiivinen ja, tosiaan, ehkä vähän ärsyttäväkin kokemus. En ole niin tutustunut Hjorthin omaan elämään ja ehkä se on hyväkin, niin on vähemmän vertailtavaa todellisuuteen. :)
Onko äiti kuollut kuulostaa ehdottomasti sellaiselta kirjalta, jonka haluan lukea, ja nimenomaan kansista. Huomaan, että minun on hankala keskittyä Hjorthin tekstiin ruudulta, jopa lainaamiesi katkelmien lukeminen on haasteellista! Ehkä ne ovat nuo pilkut!
Kiitos kiinnostavasta arviosta!
Luin Perintötekijät ja sen ahdistava ilmapiiri oli minulle juuri sopiva mielenmaisema. Joten varmasti luen tämänkin kirjan, mutta yritän löytää sille sopivan hetken silloin, kun itseä ei liikaa ahdista. Tästä kirjasta onkin hyvä tietää jotain etukäteen, siis kiitos teille monipuolisesta esittelystä! PS: Onpa kirjailijalla hieno villapaita kustantamon kuvassa.
Minäkin katselin villapaitaa ihaillen. Onko neuloosi ja norjalais-/islantilaispaidat iskeneet sinuunkin? Ahdistusta riittää tähänkin kirjaan, joten kannattaa itse olla kutakuinkin levollisella mielellä lukiessaan.
Onpa kiinnostavat lähtökohdat teoksella! Kirjoituksesi perusteella kiinnostuin, mutta sitten taas toisaalta, minulla on huomattavia vaikeuksia katkerien henkilöhahmojen kanssa. Katkeruus ja kateus ovat tunteita, joille en soisi käyttäväni elämästä minuuttiakaan. Hmmm. Jään pohtimaan, uskaltaisiko tähän tarttua.
Katkeruutta ja kateutta oli enemmän Perintötekijöissä, vaikkeivät ne ole poissa tästäkään kirjasta. Enemmän siinä on surua ja äidin ikävää, sellaisenkin äidin jolle tytär on kuollut.
Ehdottomasti hyvä, ettet tiedä kirjailijasta liikaa. En nyt väitä, niin kuin aikoinaan uuskritiikin oppineet, ettei kirjailijaa ja hänen elämänvaiheitaan pidä mitenkään yhdistää hänen kirjoittamiseensa, mutta kyllä romaania, autofiktiivistäkin pitäisi osata ajatella fiktiona. Perintötekijöissä ei onnistunut minulle, mutta paremmin tässä Onko äiti kuollut -kirjassa.
Minulle vieras kirjailija, mutta tämän esittelyn perusteella voisi olla ihan minun kirjani. Vaikuttaa vahvalta ja väkevältä. Kansi on kaunis, ehkä vähän pelottavakin.
Uskon, että pitäisit tästä kirjasta. Jättää pohdittavaa.
Löysin kirjailijan nimen kannesta, mutta kirjan nimeä en kyllä löytänyt 🤔
Luin sen ensimmäisen Hjorthin ja tähän en suostu koskemaan sen perusteella. Olihan siinä katkeruutta ym, mutta minua rissasi enemmän se jankutus, vai pitäisikö sanoa nätimmin ”toisto tehokeinona”’. Tehosihan se, tietyllä tapaa.
Kansi on tyylikäs, mutta ei sillä todellakaan ole tarkoitus myydä kirjaa, sillä teksti, nimi varsinkaan ei erotu, vaikka kirjaa pitää kädessään. ”Toisto tehokeinona”, kuten nätisti ilmaisit aiheutti Perintötekijöissä sen, etten voinut kuunnella kirjaa. Luulin koko ajan että olen vahingossa siirtynyt kohtaan, jonka jo luin. Onko äiti kuollut -kirjassa on huomattavasti vähemmän toistoa.
Olen lukenut Perintötekijät ja olin uupua. Ymmärrän toisteisuuden tehokeinona ja pakkomielteisen mielen kuvauksessa, mutta minuun se ei tehnyt vaikutusta. Koin kirjan lukemisen melkoisena kompurointina (ja jankutuksena kuten Jane tuossa yllä mainitsee) ja nyt mietin mahtaako tämä kirja olla tyyliltään samanlainen. Mitä mieltä olet? Jos on, taidan skipata suosiolla. Periaatteessa teema kyllä kiinnostaisi.
Onko äiti kuollut -kirjassa ei ole samalla tavalla toisteisuutta kuin Perintötekijöissä. Toki siinäkin toistuvat tietyt asiat (isän hautajaiset ym.) ja tilanteet, esim. vuoristomajalle meno. Jankutusta siinä en tunnistanut, mutta ymmärrän kyllä, että perintötekijöissä toisteisuus siltä tuntui.
Kiitos kirjan esittelystä. Kirjailija ja kirja ovat minulle ihan vieraita. Ja tuntuu, että kirja ei nyt ainakaan tällä hetkellä kiinnosta minua rankan aiheensa takia. Ehkä joskus toiste toisessa mielialassa. Laitan kirjan ja tekijän muistiin.
Ymmärrän, kahden vaiheilla minäkin olin, tarttuako kirjaan vai siirtää myöhemmäksi.