Anneli Kannon Rottien pyhimys Hämeenlinnan Teatterin näyttämöllä jatkaa romaanin voittokulkua

Kirjoittanut Minna Väisälä - 21.9.2023 | 07:00 1 Aiheet: Katsomossa

Annelin Kannon hieno romaani Rottien pyhimys jatkaa menestystarinaansa, nyt teatterilavalla. Mikä sopisi paremmin Hämeenlinnan Teatterin 120-vuotisjuhlanäytelmäksi kuin naapuripitäjä Hattulaan sijoittuva kertomus keskiaikaisista kirkkomaalareista! Näytelmä sai kantaesityksensä 9.9.2023. Milko Lehdon ohjaus onnistuu loistavasti kirkkomaalareiden tarinan kerronnassa.

Jo saapuminen teatterille oli elämys. Pihalla kylänväki toivotti yleisön tervetulleeksi ja sisällä emännät saivat tulijan tuntemaan itsensä tervetulleeksi katsomoon.

*Teatterilla oli kylänväkeä toivottamassa ensi-iltayleisön tervetulleeksi.*

Eletään 1500-luvun alkuvuosia, aikaa ennen uskonpuhdistusta. Hattulan kivikirkkoon saapuu kirkkomaalareiden seurue, jonka urakkana on koristella kirkko, maalata siihen maailman alku ja loppu ja kaikki siltä väliltä. Työhön ryhtyvät Andreas Pictor, mestari Martinus ja apupoika Vilppu Niilonpoika. Vilppu kuitenkin loukkaa kätensä pudotessaan tikkailta, minkä jälkeen hänestä ei ole enää edes avustavaan maalaustyöhön.

*Mestari Martinus (Mikko Nousiainen), Pellina (Sonja Silvander-Valo) ja Pictor Andeas (Antti Virmavirta) suunnittelemassa tulevaa yhteistyötä. Kuva Tapio Aulu*

Avuksi kutsutaan Pellina, joka lahjakkuudellaan voittaa naiskirkkomaalaria kohtaan tunnetut ennakkoluulot ja lunastaa paikkansa kokeneempien ammattimiesten joukossa. Sonja Silvander-Valo tekee loistavan roolityön ja näyttää Pellinan tunteiden koko kirjon ujoudesta ja herkästä surusta epätoivoiseen raivoon tarkasti ja koskettavasti. Erityisen vaikutuksen minuun teki juuri Pellinan vahvuus, jossa sävyt säilyivät silloinkin, kun energia oli täysin valloillaan.

*Mestari Martinuksen ja Pellinan välillä väreilee tunteikkaasti. Kuva Tapio Aulu*

Sama työpaikka on yhdistänyt monet parit, ja niinpä myös mestari Martinuksen ja Pellinan tunteet kohtaavat Hattulassa. Tälle rakkaustarinalle olisin koko sydämestäni toivonut onnellista loppua. Kuten tässäkin ajassa, kaikki vaan ei aina mene kuten suurin toivein odotetaan.

*Johanna Reilin kaniikkina pöydän antimia maistelemassa. Kuva Tapio Aulu*

Voisin hyvinkin kehua jokaisen näyttelijän erikseen, niin hyvin olivat roolitukset osuneet ja ohjaaja Milko Lehto saanut jokaisesta esiin parhaan suorituksen. Pellinan lisäksi yksi kuitenkin ansaitsee erityismaininnan: Johanna Reilinin mehevä tulkinta irstautta vihjailevasta ja maallista hyvää arvostavasta kaniikista on veret seisauttava. Kaniikki on hykerryttävän hauska, nauraa ei kuitenkaan voi, ettei hippunenkaan kohtauksesta mene katsojalta ohi. Ihan parhautta! voisi joku nuorisolainen sanoa.

*Työ on tehty, ja työpari suuntaa kohti uutta. Kuva Tapio Aulu*

Anneli Kantoi kertoi Ylen haastattelussa arvelleensa, että Rottien pyhimys olisi aiheensa vuoksi marginaalikirjallisuutta. Ketä kiinnostaisivat keskiaikaiset kirkkomaalausten tekijät? Melko monia on kuitenkin kiinnostanut, eikä vähiten romaanin hienon kielen ja kiinnostavan juonen vuoksi.

*Hämeenlinnalainen keramiikkapaja Potier teki juhlanäytelmään Pellinalle omistetun astiasarjan. Potierilla ei muutoin ole omaa tuotantoa, vaan he järjestävät kursseja ja vuokraavat työtilaa.*

Koen Rottien pyhimyksen myös yllättävän ajankohtaiseksi. Sen tapahtuma-aikaan kirjapainotaito oli juuri keksitty, kansan syvät rivit eivät kuitenkaan vielä osanneet lukea ja kirjoitustaidon oppiminen oli harvojen oikeus. Kansalle kerrottiin Raamatun tarinoita kuvin, joita kiertävät maalarit tekivät. Meidän aikanamme teknologinen kehitys on mahdollistanut kuvan käytön viestinnässä ja ihmisten välisessä kommunikaatiossa ennen näkemättömällä tavalla ja tekstin ylivalta saattaa olla väistymässä. Mekin elämme siis murrosaikaa, vaikka kovin toisenlaisessa ympäristössä kuin keskiajan kirkkomaalarit.