Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta Kansallisteatterissa

Teatteriarvio
Kutsuvieraslippu saatu Kansallisteatterista / Kuvat: Kansallisteatteri / Tuomo Manninen

Kielitoimiston sanakirjan mukaan harjoitelma tarkoittaa ”paremman taidon saavuttamiseen tähtäävä (esi)työtä.”. Kansallisteatterissa 4.2.2026 kantaesityksen saaneen Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta nähtyäni jäin pohtimaan näytelmän nimeä. Sillä tuskin tarkoitettiin sitä, että näytelmä ei olisi vielä ollut valmis esitettäväksi, enkä oikein usko, että nimi tarkoitti edes sitä, että jotain muuta olisi myöhemmin tulossa käsikirjoittaja, ohjaaja Michael Baranilta samasta teemasta. Päinvastoin, Baranin taustaa tutkiessani vaikuttaa siltä, että näytelmään on koottu hänen jo monasti käyttämiään elementtejä: pitkän tekstin monologeja ja klassista musiikkia.

Ytimessä Lähi-idän sota

Näytelmän ytimessä on konflikti, Lähi-idän sota, joka vain jatkuu ja jatkuu tulitauoista, tiekartoista ja rauhansopimuksista huolimatta. Onko sota vain esityötä ennen kuin iskee Götterdämmerung, Jumalten tuho? Ja yksittäiset ihmiset ovat kohtalon virrassa vain kertomassa pieniä elämäntarinoitaan, joita sattuma kuljettaa.

Näytelmän alussa takaseinään heijastetaan lainaus 100-vuotiaasta Thomas Mannin Taikavuori-romaanista:

Kasvaako tästäkin kuoleman maailmanjuhlasta, 
tästä sateisen iltataivaan punaavasta synkästä kuumeen palosta kerran ilmoille rakkaus?”

Näin vahvasta teemasta ja aloituslauseesta odottaa syvästi tunteita koskettavaa esitysta, mutta jotain muuta olikin tulossa.

Kolme monologia

Näytelmä koostuu kolmesta monologista, joissa on yhteistä tarttumapintaa. Kolme suomalaista naista kertoo vuorotellen omaa tarinaansa, joka liittyy Lähi-itään.

Ensimmäisessä monologissa masentunut nuori nainen (Inke Koskinen) lähtee koiranvahdiksi Tel Aviviin. Totoro-koira osoittautuu parhaaksi kumppaniksi, joka naisella on koskaan ollut. He matkustavat yhdessä Jerusalemiin, jossa nainen näkee kaksoisolentonsa. Doppelgänger on hasidijuutalainen nainen, joka hyppää Länsirannalle menevään bussiin. Eikä aikaakaan, kun nainen ja Totoro seuraavat kohti tuntematonta. Perillä odottaa perhe, jonka osaksi kertojanainen ja koira solahtavat hetkeksi. Kaksoisolento ei näyttäydy harhana vaan toimivana vaihtoehtona: tasapainoinen elämä, joka voisi olla mahdollinen. Nainen valitsee kuitenkin toisin.

Toisessa monologissa juuri eronnut, opettajanainen (Pirjo Määttä) totuttelee uuteen elämänvaiheeseen kahden lapsensa kanssa. Hänellä on huolia, jotka valvottavat. Hänen nuoruudenystävänsä alkaa tehdä öisiä matkoja naisen keittiöön. Eden-ystävä asuu oikeasti Israelissa, jossain Libanonin rajan tuntumassa, jossa molempien joukkojen tulitus pitää hereillä. Opettaja teleporttaa mielessään ystävänsä jakamaan huoliaan yön tunteina. Todellisuudessa he soittelevat oikean Edenin kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti. Kumpikin on toisen elämässä, kummankin maassa on heidän sanojensa mukaan paska hallitus. ”Sodan uhrien määrä on jo niin suuri, että se muuttuu tilastoksi.”

Kolmannessa monologissa on kertojana korrepetiittori (Wenla Reimaluoma), jonka pitää lyhyellä varoitusajalla paikata kollegaa Wagnerin Jumalten tuhon harjoittamisessa. Intensiivisen harjoitusrupeaman aikana hänen hyvä ystävänsä Selma soittaa ja kertoo lähtevänsä Lääkärit ilman rajoja -järjestön kautta töihin Gazan konfliktialueelle. Voiko korrepetiittori auttaa ja ottaa Selman 7-vuotiaan tyttären keikan ajaksi hoitoon? Tyttö tulee ja nainen selittää hänelle Nibelungin tarun juonta ja Richard Wagnerin ihmiskäsitystä iltasaduksi. Tyttö nukahtaa, mutta kieltämättä myös katsomossa vaaditaan keskittymistä, jotta monologivirran mukana jaksaa pysyä.

Kaikkien kolmen naisen tarinat jatkuvat väliajan jälkeen, saavat dramaattisia käänteitä ja lopulta ollaan uutisistakin tunnistettavissa tilanteissa. Monologien alkuperä selviää ja sekin liittyy samaan tematiikkaan. Taikavuori mainitaan uudelleen, väliteksteinä vilahtavat Tšehov ja Shakespeare. Paljon on viittauksia musiikkimaailmaan, mikä ei ole ihme, sillä Michael Baran on työskennellyt useiden oopperateosten parissa ja kirjoittanut oopperalibrettoja.

Monologit – näytelmä vai kuunnelma?

Olen nähnyt useita Michael Baranin ohjaamia teoksia aiemmin, muun muassa Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa. Sekin esitettiin Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä kahden näyttelijän monologina. Silloin kirjoitin: ”Kun esityksen muoto alkoi selvitä, niin mieleen tuli äänikirja. Mutta se olisi ehkä liian raju yksinkertaistus, parempi on todeta, että näyttämöllä oli kuunnelma. Kertomus eteni vuorovedolla, jota tahditti upea Artturi Aallon sellosooloilu.”

Nyt formaatti oli samankaltainen. Naiset vetivät monologinsa vuoronperään, minkäänlaista keskinäistä vuorovaikutusta ei ollut doppelgängeriä lukuunottamatta. Heidän kertomansa tarinat olivat mielenkiintoisia ja pienellä jatkojalostuksella kaikista olisi voinut tulla itsenäisiä kaunokirjallisia teoksia. Monessa kohdassa mietin Terhi Törmälehdon kirjaa He ovat suolaa ja valoa, jossa kolme suomalaisnaista lähtee Israeliin tai Adania Shiblin Sivuseikkaa tai Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta -romaania. Kirjat menivät ihoni alle, kurottivat syvälle sieluun. Nämä näytelmän monologitekstit kykenivät vain hieman hipaisemaan.

Monologi on vaativa esitysmuoto. Näyttelijän on kerrottava tarinansa niin sisäistetysti ja tarkasti rytmittäen, että katsomossa lumoutuu. Monologissa näyttelijän on tuotava yksinään tekstiin lisäarvoa, herätettävä teksti eloon. Nyt tekstiä oli todella paljon ja lauseet olivat pitkiä ja monipolvisia. Näyttelijät istuivat ison osan lava-aikaansa staattisesti paikoillaan ja kertoivat tarinaansa. Hetkittäin tarina lensi eloon, mutta kyllä osan aikaa myös puudutti. Ihmettelin todella toisen puoliajan ratkaisua, jossa monologi tuli äänitallenteesta ja näyttelijä oli lavalla kuuntelemassa omaa ääntään monta minuuttia. Haettiinko tässä sittenkin vain kuuntelukokemusta, sillä näyttelijät, jotka eivät olleet monologivuorossa, kuljeskelivat taustalla kuullokkeet päässä?

Esillepano oli vaikuttava

Näytelmän lavastus oli upea. Betonirauniot olivat kuin lohkaistu maapallosta, vai oliko sittenkin jättimäisestä pääkallosta. Näyttävää ja toimivaa, ajatukset menivät sekä tuhatvuotiseen historiaan että nykyisiin Gazan raunioihin. Valon käyttö oli muutoin vaikuttavaa, mutta taustalle heijastetut tekstit näkyivät vain osittain ja osin niin alhaalla, että katsomon takarivistä katsottuna ne jäivät muiden katsojien päiden taakse. Pidin myös puvustuksesta: kaikki naiset olivat pukeutuneita valkoisiin, pehmoisiin vaatteisiin.

Kun Baranin ohjauksessa Kuolema Venetsiassa oli sello, Eläinten vallankumouksessa urkuharmoni, Nuorissa idealisteissa harppu, niin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta -näytelmän soitin oli piano. Pianonsoitto yhdistää myös kaikkia monologia. Musiikki loi ja tuki tunnelmaa taitavasti, mutta se peittosi myös monologien tekstejä. Näyttämöllä oli kaksi pianistia: Mariola Aniolek ja Niina Ranta, jotka tulkitsivat ja mukailivat Wagneria, Chopinia, Emahoy Tsegué-Maryam Guèbroua ja Juhani Nuorvalan sävellyksiä.

Mieleen jäi hämmennys – missä rakkaus?

Minulla jäi Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta -näytelmästä hämmentynyt olo. Toisaalta tuntuu, että näytelmässä oli varmasti paljon viittauksia, joita en ymmärtänyt tai edes tunnistanut viittauksiksi. Sodan julmat kasvot kyllä ymmärsin ja tunnistin nykytodellisuuteen liittyvät uutisotsakkeet. Mutta missä oli rakkauden aika? Rakkaus koiraan, rakkaus lapsiin? Seksi ja runkkaus (näytelmän sana) mainittiin monta kertaa, mutta rakkauden kanssa niillä ei ollut mitään tekemistä.

Viime vuonna, Eläinten vallankumouksen teosesittelyssä, Michael Baran sanoi, että hän ei enää tee kohtauksia. Minun olisi pitänyt muistaa tämä ennen teatteriin menoa, olisin säätänyt odotuksiani.

Michael Baranin tyylille löytyy ystäviä, ja heidän kannattaa ehdottomasti kiiruhtaa Kansallisteatteriin. Lähi-idän tilanne on ollut vuosia uutisvirrassamme, ja jokainen yritys saada meidät muistamaan, että konflikti on siellä asuvien arjessa joka päivä, on kannatettava. Yksittäiset ihmiskohtalot avaavat todellisuutta aina hieman lisää. Mutta kuten kestävään rauhaan missäpäin maailmaa tahansa tarvitaan vuoropuhelua, niin minuakin miellyttää näyttämöllä enemmän vuoropuhelu kuin monologit.

Ensi-ilta 4.2.2026 Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä. Katso täydellinen tekijäluettelo Kansallisteatterin sivuilta.